Arvoisa Lukija

.
Seuraavilla sivuilla kerrotaan Taipalsaarella lähes kuusikymmentä vuotta toimineen sahayhtiön konkurssista ja sen seurauksista yhtiön omistajaperheelle. Tämä kertomus pohjautuu yhdeksän kirjettä käsittäneeseen kirjesarjaan, jonka Henry Harjaste vuoden 1990 alussa kirjoitti erään sanomalehden päätoimittajalle. Kirjeiden muodostamaa kertomusta on on tässä hieman lyhennetty ja täsmennetty, ja siihen on myös lisätty asioita, jota on tapahtunut vuoden 1990 jälkeen.

Henry Harjaste kertoo ryhtyneensä tämän kertomuksen pohjana olevien kirjeiden kirjoittamiseen, koska hän katsoi, että ainakin jonkun tiedossa on oltava totuus tapahtumista. Harjaste kuitenkin mainitsi kirjeissään, että hän ei tarkoita niitä, mitään osia niistä tai edes mitään niihin sisältyviä tietoja julkisuuteen.

Vuonna 1990 tämän kertomuksen tiedot olisivat olleet liian arkaluontoisia julkaistaviksi. Niiden julkaiseminen olisi voinut johtaa pankkimiesten kostotoimenpiteisiin. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. SKOP on joutunut valtion haltuun ja Säästöpankit on pilkottu. Pankkitoimintaa katsotaan nyt aivan eri silmin kuin muutama vuosi sitten. Nyt ei ole enää syytä vaieta näistä asioista.

Taipalsaarelainen 1800-luvun merkkimies, Taipalsaaren kunnan perustaja ja ensimmäinen kunnanjohtaja, Alexander Harlin, kehitti Hoviniemen maatilan suureksi ja menestyväksi ja luovutti sen aikoinaan pojalleen Edward Harlinille. Edward Harlin jatkoi tilan kehittämistä, ja hänen kuollessaan maaliskuun 15. päivänä vuonna 1939 Hoviniemen tila oli eräs paikkakunnan edistyneimpiä. Päivälleen viisikymmentä vuotta Edward Harlinin kuoleman jälkeen istui hänen kuolinhuoneessaan kutsumattomana vieraana Taipalsaaren kunnanjohtaja Esko Karjalainen ja tuprutteli sikaaria. Edward Harlinin jälkeläiset oli lukittu ulkopuolelle. Miten tähän oli tultu, siitä kerrotaan seuraavilla sivuilla.


Taustaa tapahtumille

Ennen kuin ryhdytään käsittelemään Ahokkalan Sahan konkurssia, on syytä kerrata muutamia tapahtumia Taipalsaaren historiassa, jotka osaltaan selittävät miksi yleensä oli olemassa Ahokkalan Saha -niminen yhtiö.

Kertomus alkaa vuodesta 1812, jolloin ensimmäinen Harlin-suvun jäsen Leopold Harlin muutti Taipalsaarelle. Vuonna 1826 hänelle syntyi poikalapsi, joka sai nimekseen Alexander Jeremiah Harlin. Käytyään jonkin aikaa oppikoulua Porvoossa, Alexander siirtyi Lahteen kirjurin oppiin ja sieltä edelleen Viipuriin kirjakauppiaan apulaiseksi. Alexander Harlinin itselleen suunnittelema virkamiesura katkesi kuitenkin nuorena, kun hänen Taipalsaarella asunut veljensä kuoli. Veli oli hoitanut kanttorin virkaa, ja hänen kuoltuaan tahtoivat taipalsaarelaiset valita nuoren Alexanderin uudeksi kanttorikseen. Vastahakoisesti Alexander suostui kotiseurakuntansa kutsuun, ja siitä alkoi hänen vuosikymmeniä kestänyt kautensa Taipalsaaren historiassa. Ennen toimeen ryhtymistään hän opiskeli jonkin aikaa Helsingin yliopistossa.


Alexander Harlin Hoviniemen puutarhassa sukunsa ympäröimänä 3. elokuuta 1901.

Alexander Harlinin elämä oli vaiherikas. Hän menestyi, mutta koki myös vastoinkäymisiä. Hänestä tuli kiistaton 1800-luvun taipalsaarelainen vaikuttajahenkilö, joka oli mukana monessa, mm. perustamassa Taipalsaaren kuntaa. Alexander Harlin kuului paikkakunnan tuolloin harvalukuiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön. Hengellisen toimintansa ohella hän harrasti myös maallisempia asioita kooten mm. varsin mittavan omaisuuden. Hän hankki omistukseensa Hoviniemen tilan, liitti siihen lisämaita, rakennutti Hoviniemen nykyisen päärakennuksen ja hankki kaiken ohella itselleen jopa erillisen kaupunkiasunnon Kouvolasta.


Tältä näytti saha-alue ennen sahaa.

Hoviniemestä kehittyi Alexander Harlinin johdolla menestyvä maatila, joka kooltaan kuului Taipalsaaren suurimpiin. Alexander Harlinilla ehti olla vuosikymmenien kuluessa neljä vaimoa, joille syntyi yhteensä 22 lasta. Lapsista monet menestyivät hyvin elämässään. Charles Harlin kohosi maaherraksi ja ministeriksi, ja historiankirjoissa häntä luonnehditaan oman tieteenalansa "isäksi" Suomessa. Danielle Harlinista tuli kuuluisa laulajatar, joka matkusteli eri puolilla Eurooppaa ja konsertoi suurkaupungeissa aina Berliiniä ja Budapestia myöten. Päätyipä yksi Alexanderin pojista senaattorin virkaankin. Alexander Harlin pystyi antamaan lapsilleen sellaisen henkisen perinnön, jollaiseen vain harva viime vuosisadan taipalsaarelainen ylsi.


Hoviniemen talo 1920-luvulla.

Hoviniemen tilan Alexander jätti pojalleen Edward Harlinille. Tila pieneni, kun maita myytiin ja torpat lohkaistiin omiksi tiloikseen. 1930 -luvulla julkaistu Suomen maatilat -hakuteos kertoo Hoviniemen tilan pinta-alaksi enää runsaat 683 hehtaaria, mikä sekin on Taipalsaaren keskustan tuntumassa kohtuullisen kokoinen alue. 1960-luvulla suvun omistukseensa tuli metsätiloja ja maatiloja kauempaa keskustan ulkopuolelta, jolloin suvun omistamien maiden kokonaispinta-ala oli jo lähes tuhat hehtaaria. Sivutiloja ei kuitenkaan yhdistetty Hoviniemen kantatilaan.


Edward Harlin Hoviniemen pihapellolla vaimonsa Matildan ja poikansa Kaarlen kanssa 1910-1920 lukujen vaihteessa.

Kuten isänsä, myös Edward Harlin oli aikansa vaikutusvaltaisimpia taipalsaarelaisia, vaikka hänen elämästään ei olekaan säilynyt yhtä paljon kirjallisia dokumentteja kuin hänen isänsä elämästä. Edward Harlinin sydäntä lähellä olivat Suojeluskunta-asiat sekä maanviljely. Oli hän toki mukana myös paikkakunnan kulttuuri- ja liike-elämässä kuuluen lukuisiin yhdistyksiin ja lautakuntiin, kunnanvaltuustoon ja kirkkovaltuustoon sekä ollen mm. Taipalsaaren Sähkö Oy:n perustajajäseniä.


Saha perustetaan

Edward Harlinin kuollessa maaliskuussa 1939, hänen tuolloin 34-vuotias poikansa Kaarle Harlin oli jo noin kymmenisen vuotta harjoittanut maanviljelyn ohella sahaustoimintaa. Edward Harlin oli kaukonäköinen mies eikä varauksettomasti hyväksynyt poikansa liiketoimia. Hänen mielestään liike-elämän riskit olivat liian suuret, ja ainoastaan maanviljely olisi riittävän turvallinen elinkeino. Miltei päivälleen viisikymmentä vuotta Edward Harlinin kuoleman jälkeen osoittautuivat hänen pelkonsa aiheellisiksi: Sahatoiminta oli vienyt viimeisenkin neliömetrin Hoviniemen aikoinaan niin suuresta tilasta.

Vuoden 1989 tapahtumat eivät kuitenkaan olleet Kaarle Harlinin tiedossa hänen kehittäessään yhden miehen yritystään kymmeniä työntekijöitä työllistäväksi teollisuuslaitokseksi. Ensimmäinen sahaus, jonka Kaarle Harlin joskus 20- ja 30-lukujen vaihteessa sai hoitaakseen, tapahtui Taipalsaaren Harjulansalmella. Sahaamiseen käytettiin siirrettävää sirkkeliä. Vasta myöhemmin rakennettiin saha kiinteästi omalle paikalleen. Ainoa alue, jonka Edward Harlin suostui antamaan pojalleen sahan paikaksi, oli arvotonta vesijättömaata Hoviniemen itä- ja pohjoispuolella. Näin määräytyi sahan paikka.


SS-miehen muistojuhla sota-aikana, edessä sotilas saksalaisessa asepuvussa. 

Aika kului ja saha kasvoi. 1940-luvun lopulla sahalle rakennettiin oma höyryvoimalaitos, johon pystytettiin komea tiilipiippu. Sen myötä Taipalsaaresta tuli yhden piipun teollisuuspaikkakunta. Myös 1950-luvun alkuvuodet olivat voimakkaan rakentamisen aikaa. Näiltä ajoilta oli peräisin mm. sahan kesällä 1991 palanut päärakennus.


Hoviniemen talo 1940-luvulla.

Sahatoiminnan tultua pääelinkeinoksi luovuttiin Hoviniemen tilalla vähitellen maatalouselinkeinosta. Viimeiset lehmät myytiin vuonna 1959, ja viimeiset hevoset kuolivat kesällä 1970. Viimeinen viljasato nostettiin maasta vuonna 1976. Sahatoiminnan kehittymisen myötä Hoviniemi lakkasi maatilana vähitellen olemasta. Jäljelle jääneet pellot vuokrattiin muiden viljeltäviksi.

Kaarle Harlin, joka oli 1930-luvulla muuttanut sukunimekseen Harjaste, kuoli 59 vuoden ikäisenä syksyllä 1964. Juuri ennen kuolemaansa hän oli organisoinut suurehkoja muutoksia sahalla. Oli mm. hankittu Taipalsaaren ensimmäiset täysperävaunulliset rekka-autot ja ryhdytty lautatavaran maantiekuljetuksiin. Samalla vanhanaikaisesta vaunutaaplauksesta oli luovuttu ja oli siirrytty trukkilastaukseen.

Kaarle Harjasteen kuolemaa seuranneet vuodet sahatoiminta jatkui omalla painollaan. Suuria muutoksia tai investointeja ei tehty. Vaikka Kaarle Harjasteen poika, Lauri Harjaste, olikin toimitusjohtajana, piteli yhtiön peräsintä todellisuudessa hänen äitinsä Laina Harjaste, joka oli toinen sahan perustajista.


Hoviniemen tila ja Ahokkalan Saha 1950-luvulla.

1970-luvulle tultaessa alkoivat investoinnit. Vuosikymmenen alussa rakennettiin uusi koneellinen kuivaamo, joka mahdollisti sahatavaran ympärivuotisen laivauksen tasoittaen siten rahavirtoja. Puutavarakatoksia laajennettiin, sahatavaran lajittelulaitos rakennettiin, vannesaha asennettiin sekä monia muita investointeja tehtiin.

1970-luvun alkuvuodet olivat sahoille hyvää aikaa, ja Ahokkalan Sahakin purjehti vankassa myötätuulessa. Vuosi 1974 oli sahan kaikkien aikojen menestyksellisin. Lauri Harjaste harmitteli monesti myöhemmin sitä, ettei hän tuolloin myynyt sahaa. Myynti olisi taannut hänelle taloudellisesti turvatun loppuelämän, eikä hänen olisi tarvinnut luopua myöskään omistamastaan Hoviniemen tilasta tai muusta maaomaisuudestaan.

Vuonna 1977 Ahokkalan Saha muutettiin osakeyhtiöksi. Tarkoituksena oli vähentää verojen maksua, joka edeltäneinä hyvinä vuosina oli kasvanut huolestuttavan suureksi. Toisaalta osakeyhtiön ajateltiin olevan turvallisin yhtiömuoto mahdollisten huonojen aikojen koittaessa.


Vaikeudet alkavat

Sahateollisuudelle oli kymmeniä vuosia ollut tyypillistä se, että alan kannattavuus sahasi edestakaisin. Pari hyvää vuotta, sitten pari huonoa vuotta jne. Koskaan tämä kuvio ei ollut pettänyt. Niinpä ei tuntunutkaan erityisen huolestuttavalta se, että 1980-luvulle tultaessa saha-ala jälleen kerran painui aallonpohjaan. Yksi vuoden 1974 kaltainen hyvä vuosi olisi riittänyt jälleen kattamaan monen huonon vuoden aiheuttamat tappiot. Sitä hyvää vuotta vain ei koskaan enää Ahokkalan Sahalle tullut.


Ahokkalan Saha 1950-luvulla.

1980-luvun alussa alkanut saha-alaa koetellut lama poikkesi aikaisemmista siinä, että hyviä vuosia ei tullutkaan niin pian kuin niiden olisi pitänyt tulla. Lama näytti jäävän pysyväksi.

Keväällä 1980 aloitti toimintansa KAHA Oy, höyläämö, jossa oli Euroopan parhaimpiin kuuluvat saksalaisvalmisteiset höylät. Hydraulisesti säädettävien terien jälki oli parasta mahdollista - sileää kuin lasi. Ainakaan huonosta laadusta KAHAn tuotteita ei voitu syyttää. Saksalaisilla ostajilla, jota asiakaskuntaa ajatelleen KAHA Oy oli perustettu, ei ollut valittamista.

Aikaisemmat investoinnit sahalla olivat olleet perusteltuja sahatoimintaa ajatellen. Toisin sanoen, jos sahalla meni hyvin, myös uusi investointi oli kannattava, jos taas meni huonosti, silloin menisi huonosti, vaikka investointia ei olisi tehtykään. KAHA Oy:n perustaminen sen sijaan oli riski-investointi aivan uudelle alalle. Sen piti 70-luvun lopun markkinalaskelmien valossa olla kannattava, mutta tilanne muuttui varsin pian. Päämarkkina-alueella, Länsi-Saksassa, alkoi höylätavaran polkumyynti, jossa suomalaisella viejällä ei ollut mitään mahdollisuutta menestyä.

KAHA Oy:n toimintaa ei saatu kannattavaksi. Yhtiö yritti muuttaa tuotevalikoimaansa ja suuntautua uusille markkinoille, mutta mikään ei auttanut. Esko Peltomäki, KAHA Oy:n sinänsä pätevä ja yritteliäs johtaja, ei jostakin syystä saanut kunnollista otetta yhtiöön. Mm. laadunvalvonnassa oli puutteita. Työntekijät lähettivät asiakkaille jopa täysin pilalla olevaa tavaraa, josta sitten aiheutui valtavan suuria reklamaatioita ja muita hankaluuksia.


Hoviniemen puutarha vuonna 1960.

Muutaman vuoden KAHA Oy:n palveluksessa oltuaan Peltomäki perusti oman yrityksen ja siirtyi vetämään sitä. Hänen tilalleen KAHA:n johtajaksi tuli Timo Teräsmaa Taipalpuulta. Teräsmaalla oli hyviä ideoita, ja hän toteutti monia erinomaisia uudistuksia laitoksessa. Tuotannon tahtia kiristettiin, laadunvalvontaa parannettiin jne. Suuri osa uudistuksista oli Taipalpuulla kokeiltuja ja siellä toimiviksi havaittuja.

Timo Teräsmaa oli erinomainen tehtaanjohtaja, ja hän saikin tuotannon kannattavuutta nostetuksi. Teollinen liiketoiminta koostuu kuitenkin kolmesta tekijästä: ostosta, valmistamisesta ja myynnistä. Teräsmaa hallitsi valmistamisen Peltomäkeä paremmin, mutta ei kuitenkaan nähtävästi riittävän hyvin ostoa tai myyntiä. Tappiot jatkuivat. Teräsmaakin irtisanoutui varsin pian.

Viimeisin KAHA Oy:n johtaja oli nuori Jukka Taponen, joka lopulta osoittautui mieheksi paikallaan. Hän hallitsi niin ostot, valmistamisen kuin myynninkin. Taponen tajusi, että näpertelemällä ei KAHAn kokoinen laitos kannata. Toiminta on pantava täysille. Pienelläkin katteella ja suurella volyymilla pärjää paremmin kuin suurella katteella ja mitättömillä valmistusmäärillä. Tuotannon määrää lisättiin voimakkaasti, ja kannattavuus lähti kuin lähtikin kohoamaan. Viimeiset kuukautensa KAHA Oy toimi ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana voittoa näyttäviä lukuja tuottaen. Yhteishenki ja yrittämisen halu yhtiön työntekijöiden keskuudessa paranivat, kun vihdoinkin oli päästy tappioiden kierteestä. Kukaan KAHA Oy:ssä tuskin tiesi, että vaikka toiminta olikin kääntynyt voitolliseksi, yhtiön kuolinpäätös oli tässä vaiheessa salaisesti jo tehty.


Presidentti Kekkonen ja pääministeri Virolainen Hoviniemessä vuonna 1965.

Syksyllä 1980 Lauri Harjaste, täytti 50 vuotta. Hän oli silloin uransa huipulla. Monikaan tuskin tajusi, että tuo hetki olisi hänen elämänsä käännepiste, josta alkaisi yhä syvenevä alamäki ja köyhtyminen. Syntymäpäiväjuhlat olivat suurelliset. Onnittelijoita virtasi Hoviniemen saliin. Lehdet kirjoittivat Lauri Harjasteen saavutuksista ja elämäntyöstä hyvin myönteisesti, ja uuden yhtiön myötä oletettiin alkaneen vuosikymmenen yhä vain lisäävän Harjasteiden vaurautta ja vaikutusvaltaa. Ajatus, että samat ihmiset, jotka silloin toivat kukkia Lauri Harjasteelle hänen kotiinsa, kahdeksan ja puolen vuoden kuluttua ajaisivat hänet pois samasta paikasta, olisi useimpien mielestä varmaan tuntunut mahdottomalta.


Lopullinen käänne

Mitkä olivat ne syyt, jotka johtivat Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n konkursseihin? Etsittäessä vastausta tähän kysymykseen palataan vuoteen 1984, jota voitaneen pitää jonkinlaisena käännekohtana yhtiöiden konkursseihin johtaneella tiellä.

Sahan ja KAHAn tilivuoden vaihtuminen tapahtui yleensä lokakuun alussa, ja silloin voitiin lopullisesti nähdä, kuinka niillä oli kuluneen vuoden aikana mennyt. Syksyn 1984 tilinpäätöstiedot näyttivät huolestuttavia asioita. Saha tytäryhtiöineen oli pahasti velkaantunut, eikä tappiokierrettä oltu saatu pysäytetyksi. Vuotta aikaisemmin rahoittajapankki oli tehnyt Ahokkalan Sahan tilasta tutkimuksen, jossa mm. todettiin, että yhtiön muuttuvia kustannuksia ei oltu saatu pysymään kurissa siinä määrin kuin vallitseva sahateollisuuden yleinen lama olisi edellyttänyt. Mikäli voimakkaaseen kustannusten supistamiseen ei päästäisi, olisi edessä konkurssivaara.

Pankin edellyttämiä kustannussäästöjä ei ilmeisesti ollut vaaditussa mitassa tapahtunut, koska syksyllä 1984 pankin luottamus Lauri Harjasteen kykyyn johtaa yhtiöitä näytti lopullisesti menneen. Harjaste joutuikin eroamaan toimitusjohtajan paikalta ja luovuttamaan päätäntävallan sekä yhtiöiden nimenkirjoitusoikeuden ulkopuoliselle konsulttiyhtiölle, kunnes saataisiin palkattua uusi toimitusjohtaja. Vaikka tapahtunutta yritettiinkin kaunistella mm. lehdistön suuntaan antamalla ymmärtää Lauri Harjasteen vapaaehtoisesti jättäytyneen taka-alalle yhtiöiden toiminnassa, kyseessä oli tosiasiassa lopullinen vallansiirto Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n asioissa. Tästä eteenpäin pankki tosiasiassa omistaisi kyseiset yhtiöt nimellisten omistajien, Harjasteiden, ollessa ainoastaan kulisseina ja veloista vastaajina.


Juhannustunnelmaa Hoviemen verannalla 1970.

Syksystä 1984 kevääseen 1985 Ahokkalan Saha Oy:n väliaikaisena toimitusjohtajana toimi Moneycost-yhtiön palveluksessa oleva Tarmo Lehtinen. Saiko hän muutaman kuukauden työjaksollaan tilannetta paranemaan, vai oliko hän ainoastaan kuolemaantuomittua yritystä kuppaava hyväksikäyttäjä, sitä ei tässä pyritä arvioimaan. Joka tapauksessa Lehtisen yhtiö laskutti hänen käynneistään muutaman tuhat markkaa päivältä. Mitä sairaampi potilas on, sitä kovemmat lääkkeet hän kuitenkin on valmis nielemään: KAHA Oy:n päivittäiset tappiot olivat välillä 1500 - 4000 markkaa sahan tappioiden ollessa vielä tätäkin moninkertaisesti suuremmat.


Uusi johtaja

Keväällä 1985 haettiin lehti-ilmoituksella yhtiöille uutta toimitusjohtajaa. Millainen mies hakeutuisi lähes kuolemaantuomitun yrityksen johtajaksi? Mitkä hänen motiivinsa olisivat työssä, joka pahimmassa tapauksessa voisi jäädä hyvin lyhytaikaiseksi? Ottaisiko uusi johtaja henkilökohtaisen riskin pelkästään saavuttaakseen mainetta lähes mahdottomana pidetyssä tehtävässä: yrityksen tervehdyttämisessä? Vai olisiko hänellä kenties mielessä joitakin vähemmän kunnioitettavia, itsekkäitä pyrkimyksiä? Vai olisiko hän pelkkä seikkailija, joka haluaisi heittäytyä tuntemattomaan entisen vakaan ja varman elämän tuntuessa kyllästyttävältä? Tai ehkä tämä paikka oli hänen viimeinen oljenkortensa, johon hän epätoivoisesti tarrautui? Kysymyksiä. Mikä on vastaus?

Hakemuksia tuli useita. Oli nuoria energisiä johtajia, joiden suositukset olivat moitteettomat. Oli joitakin, joilla ei vaatimattoman koulutuksen tai kokemuksen vuoksi ollut mitään mahdollisuuksia kyseisen tasoisen johtajan paikan saamiseen. Oli entinen suuren sahan omistaja, joka oli menettänyt sahansa pankille. Ja oli UPM:n palveluksessa oleva eläkeikää lähestyvä, kokenut sahanjohtaja, joka käsinkirjoitetussa hakemuksessaan pyysi, että hänen hakemistaan ei mainittaisi julkisuudessa.

Lauri Harjaste sai tehdä valinnan, mutta valinta oli alistettava pankin hyväksyttäväksi. Mahdolliset vaarat olivat hyvin tiedossa. Vaaroista suurin oli yrityskaappauksen vaara. Nuori ja energinen johtaja ei ehkä ennen pitkää tyytyisi olemaan pelkkä johtaja, vaan vaatisi päästä omistajaksi. Myöskään entinen sahanomistaja ei tuntunut turvalliselta ratkaisulta. Hänessähän piili omistushalu jo aivan luonnostaan. Mutta entäpä UPM:n palveluksessa oleva 58-vuotias diplomi-insinööri? Hänhän olisi liian vanha hautomaan kaappaussuunnitelmia. Hän ei ehkä myöskään pyrkisi liiaksi määräilemään, joten Harjaste saisi hallita todellisena johtajana hänen taustallaan. Ja mikä parasta: Kun sahateollisuuden lama olisi ohitse, ja Ahokkalan Sahallakin jälleen menisi hyvin, voisi yhtiön johtajaksi uudelleen ryhtyä Lauri Harjaste, joka ymmärrettävästi oli kokenut syrjäyttämisensä kirvelevänä arvovaltatappiona. Väliaikainen johtaja jäisi silloin juuri sopivasti eläkkeelle. Ja niin valittiin Ahokkalan Saha Oy:n toimitusjohtajaksi - Visa Rossi.

Rossin vaikuttimet Ahokkalan Saha Oy:n palvelukseen tuloon ovat jossakin määrin epäselvät. Hänen aikaisemmin johtamansa sahat olivat menneet konkurssiin tai muuten lopettaneet toimintansa. Halusiko hän ehkä yhden sahan lisää konkurssiluetteloonsa? Joka tapauksessa hänen uskonsa Ahokkalan Sahan tulevaisuuteen ei liene ollut kovin suuri. Eräälle naistuttavalleen hän kirjoitti postikortin, jossa kertoi sahan toiminnan olevan hazardi-hommaa, joka voi päättyä jo ennen saman vuoden syksyä. Vaikka eräät pankkimaailmaa hyvin tuntevat sahamiespiirit ovat myöhemmin kertoneet, että he jo kuullessaan Rossin valinnasta, olivat olleet varmoja, että hän on SKOPIN agentti, mitään suoranaisia todisteita tällaisesta ei ole.

Vuoden 1985 loppupuoli meni Rossin totutellessa talon tapoihin. Kesällä asennettiin Ruotsista ostettu useita miljoonia markkoja maksanut sahatavaran lajittelulaitos paikoilleen. Tilanne pankin suhteen oli yhä erittäin kireä. Osana sahan rahoituspakettia Lauri Harjaste tarjosi pankin ostettavaksi Kiikkusaaren maa-aluetta. Kauppaa ei tehty, sillä pankki ehkä katsoi kiinnitysten kautta jo omistavansa kyseisen maa-alueen. Maakaupat kunnan kanssa kuitenkin jatkuivat. Pakkotilanteessa olleilta Harjasteilta halpaa maata ostamalla kunta virallisen version mukaan pelasti Ahokkalan Sahan, todellisuudessa käytti raa'asti hyväkseen Harjasteiden ahdinkoa.

Syksyllä 1985 sahan pitkäaikainen konttoripäällikkö ja talousjohtaja Tapio Rinne siirtyi Piikki Oy:n johtajaksi. Hänen paikalleen tuli Jarno Harjaste, ja Jarnon aiemmin hoitamat vientisihteerin tehtävät jäivät hänen veljelleen Henry Harjasteelle. Tapahtuneiden henkilövaihdosten johdosta pidettiin Hoviniemen salissa tiedotustilaisuus, jossa Rossi kertoi tilanteen nyt edellisen talven ongelmien jälkeen näyttävän hyvältä. Vuoden verran jatkunut kriisitilanne oli sivuutettu, ja ilmapiiri tuntui vakaalta. Tästä oli merkkinä myös se, että SKOP veti edustajansa Vesa Kaartisen ja Lassi Kähärän pois Ahokkalan Saha Oy:n hallituksesta. Nämä Moneycost-yhtiön miehet oli nimetty yhtiön hallitukseen edellisen syksyn kriisitunnelmissa.


Konkurssin siemenet kylvetään

Ensimmäiset ongelmat Visa Rossin ja Lauri Harjasteen kesken syntyivät tammikuussa 1986, ja tämä tapaus mitä ilmeisimmin oli syynä siihen, että Rossi alkoi kantaa henkilökohtaista kaunaa Harjastetta kohtaan. Lauri Harjaste oli tuohon saakka hoitanut sahan ulkomaankaupan itsenäisesti Rossin vastatessa kotimaankaupasta sekä kaikesta muusta toiminnasta. Vuodenvaihteessa 1985-1986 Rossi kuitenkin teki puutavarakaupan Skotlantiin Metsäliiton omistamaa Finn-Forest -agentuuria käyttäen. Kauppa, josta hän ei kertonut mitään Harjasteelle, käsitti muutamia pienehköjä eriä lujuuslajiteltua höylätavaraa, joka oli sahan päätuote ulkomaanmyyntiin. Ahokkalan Sahan aikaisemmasta käytännöstä poiketen tavarat oli myyty ostajan tehtaalle toimitettuna. Tavallisin myyntitapa oli ostajan rahtaamaan laivaan lastattuna Rahjan satamassa.

Paitsi että Rossin tekemä kauppa oli hinnaltaan huonompi ja tavara erittelyltään vaikeampi toteutttaa kuin muut Iso-Britanniaan tehdyt kaupat (perille myynnissä tulee myyjän vastattavaksi monia arvaamattomia menoja, kuten vakuutuksia, vastaanottajamaan huolintamaksuja, autorahteja, purkausmaksuja jne. joiden suuruutta on myytäessä mahdotonta tarkkaan ennakoida), aiheutti kauppa ongelmia myös Englannin vakituisen agentin suhteen. Kyseisen agentin kautta oli Ahokkalan Saha tehnyt kauppaa jo yli kaksikymmentä vuotta. Agentuurissa Suomen asioita hoitanut Casper Sam oli Lauri Harjasteen henkilökohtainen ystävä, joka lukuisia kertoja oli käynyt hänen kotonaan, ja jonka luona myös Harjaste vaimoineen oli usein vieraillut. Ahokkalan Sahan ja Burnhill & Sam -agentuurin välillä oli kirjallinen sopimus siitä, että Ahokkalan Saha ei käytä muita agentteja Englannissa kuin edellä mainittua. Sopimuksen irtisanomisaika oli yksi vuosi.

Rossin tekemä kauppa ei kauan pysynyt salassa Burnhill & Samiltä, ja niinpä kyseisestä agentuurista saapui hyvin ärtynyt telex, jossa vaaditiin selitystä sopimuksen rikkomiseen. Asia päättyi siten, että Rossin tekemä sopimus vedettiin pois Finn-Forestilta ja siirrettiin Burnhill & Samin hoidettavaksi. Siirto hoitui hankaluuksitta mm. siksi, että Skotlantilainen ostaja ja Casper Sam sattuivat olemaan toistensa vanhoja tuttuja ja koulukavereita.

18.3.1986 pidettiin Kouvolan Hotelli Vaakunassa Ahokkalan Saha Oy:n hallituksen kokous, jossa oli ulkopuolisena asiantuntijana mukana myös Monecost Oy:n Vesa Kaartinen. Varsin kitkeränsävyiseksi muodostuneessa kokouksessa käsiteltiin sahan myyntitoimintaa, jossa oli havaittu ongelmalliseksi se, että kotimaanmyynti ja ulkomaanmyynti olivat toimineet liiaksi erillään toisistaan, ja seurauksena oli ollut huonohintaisia kauppoja väärille markkinoille. Niinpä päätettiin, että jatkossa koko myyntitoiminnan koordinoi Lauri Harjaste, ja hän myös yksin vastaa ulkomaankaupasta. Visa Rossi ei ollut tästä päätöksestä mielissään, ja hän ilmaisikin protestinsa kirjaamalla asian kokouspöytäkirjaan tarpeettoman jyrkässä muodossa. Hänet onnistuttiin kuitenkin suostuttelemaan sanamuotojensa lieventämiseen.

Vaikka Rossi ei edellä mainitussa kokouksessa kärsimäänsä ilmeistä nöyryytystä myöhemmin päällepäin kovin näkyvästi osoittanutkaan, sen on täytynyt olla hänelle ankara kokemus. Vuosikymmeniä sahan johtajana olleen miehen ei liene helppo niellä sitä, että häneltä kielletään sahatavaran ulkomaankauppojen tekeminen, asia, joka perinteisesti on kuulunut sahojen johtajien toimenkuvaan. Tämä tapaus, vaikka asiaa ei silloin monikaan olisi osannut arvata, oli myöhemmin johtava Ahokkalan Sahan ja KAHA Oy:n konkursseihin.

Rossin oli kuitenkin toistaiseksi nieltävä katkeruutensa, sillä hänen asemansa Ahokkalan Saha Oy:n toimitusjohtajana ei vuosina 1986-1987 ollut vahva, eikä hänellä ollut mitään erityistä pankin tukea takanaan. Päinvastoin kesällä 1986 eräillä illallisilla SKOPin edustaja Peter Formel julkisesti haukkui Rossin epäpäteväksi niin voimallisin sanakääntein, että muut SKOPin edustajat, Marti Koivu ja Kari Vuono suorastaan joutuivat häntä tyynnyttelemään.


Rossi jatkaa toimitusjohtajana

Harjasteiden ja Rossin hiljalleen viilenevät välit eivät heti johtaneet käytännön seuraamuksiin. Harjasteet tyytyivät Rossin palvelukseen sahan toimitusjohtajana, koska hänestä ei näyttänyt suoranaista haittaakaan olevan, ja koska hänen odotettiin joka tapauksessa piakkoin jäävän eläkkeelle. Sitä paitsi kaikki sellaiset yhtäkkiset eleet, kuten vaatimukset toimitusjohtajan vaihdoksesta, olisi pankissa helposti tulkittu levottomuutta herättävinä signaaleina, ja tällaisia luonnollisesti yritettiin kaikin tavoin välttää.

Vaikka omistajien ja toimitusjohtajan välit päältäpäin katsoen olivat kunnossa, pinnan alla väreilevä kireys pulpahti kuitenkin ajoittain pintaan. Kesällä 1987 esimerkiksi ilmeni jälleen hankausta Lauri Harjasteen ja Visa Rossin kesken. Henry Harjasteen lähdettyä kesälomalle pyysi Lauri Harjaste toista poikaansa Osmo Harjastetta toimimaan väliaikaisesti hänen tehtävissään. Kuultuaan Osmon tulosta toimistoon Rossi suuttui ja uhkasi erota, ellei hän yksin saa päättää ketä sahalle otetaan töihin ja ketä ei. Tilanne laukesi, kun Rossille selitettiin, että taloustieteen opintojaan viimeistelevä Osmo oli pyydetty lähinnä tutustumaan sahan vientisihteerin tehtäviin, kun sopiva tilaisuus ilmaantui, eikä niinkään palkattu kyseistä tointa hoitamaan.

Nyt kuitenkin viimeistään osoittautui, että Rossi on mies, joka ei salli tontilleen astuttavan. Tästä hänen ominaisuudestaan oli Lauri Harjastetta jo aiemmin varoitettukin. Yhtiön omistajien kannalta alkoi joka tapauksessa vähitellen tuntua yhä toivottavammalta eroon pääseminen Rossista joko eläkkeelle lähdön tai jonkin muun järjestelyn kautta. Tälle toiveelle toi lisäpontta sekin, että syksyllä 1987 oli alkanut liikkua huhuja Rossin ja eräiden muiden vallankaappaussuunnitelmista.


Hoviniemen talo konkurssitalvena.

Loppuvuonna 1987 todettiin sahan kotimaan myynti jälleen kerran epätyydyttävästi hoidetuksi. Kiertävästä myyntimiehestä aiheutuneet palkka- ym. kulut tuntuivat liian suurilta saavutettuihin tuloksiin nähden. Lisäksi tämän ei katsottu riittävästi raportoivan myyntityötään ja myyntimatkojaan yhtiön hallitukselle.

Lauri Harjaste vaati kotimaanmyyjän irtisanottavaksi. Asia ei miellyttänyt Visa Rossia, jolla oli läheiset suhteet kyseiseen myyjään ja joka piti tätä eräänlaisena luottomiehenään. Rossi ei kuitenkaan saanut mielipiteilleen mistään tukea ja joutui taipumaan. Myyntimies irtisanottiin.


Hukkuva Rossi tarttuu oljenkorteen

Rossin asema Ahokkalan Saha Oy:n toimitusjohtajana ei ollut erityisen vahva vuoden 1987 lopussa, minkä seikan osoittaa sekin, ettei hän saanut pidettyä suosimaansa kotimaanmyyjää yhtiön palveluksessa. Näihin aikoihin SKOPissa kuitenkin tapahtui henkilövaihdos, joka tuli myöhemmin merkitsemään Ahokkalan Sahan ja sen omistajaperheen taloudellista tuhoa. Pankin yritysrahoitusosastossa Ahokkalan Sahan asioita ryhtyi hoitamaan uusi mies, Mikael Luopio.

Luopio oli noin 30-vuotias puhdasverinen juppikulttuurin edustaja, joka oli noussut vauhdilla SKOPin sisäisessä hierarkiassa, mutta jonka käsitys pankin ulkopuolisesta elämästä oli yksipuolinen ja jopa lapsellinen. Hän oli täysin omaksunut 80-luvulla vallinneen etiikan, jonka mukaan liike-elämä on pelkkää viidakon lakien mukaan käytävää taistelua vallasta. Tässä taistelussa vain heikot ja häviäjät antavat moraalin tai tunteiden vaikuttaa päätöksiinsä. Voittajat ja menestyjät sen sijaan säälittä toteuttavat yrityskaappauksia tai nurkanvaltauksia ja ottavat sen mikä heille vahvemman oikeuden mukaan kuuluukin. Se mitä näiden operaatioiden kohteina oleville ihmisille tapahtuu on täysin merkityksetöntä. Eihän viidakon villi petokaan mieti miltä saaliista tuntuu.

Ahokkalan Sahan omistajat eivät osanneet kiinnittää SKOPin yritysrahoitusosaston johdossa tapahtuneeseen henkilövaihdokseen erityisempää huomiota, sillä olivathan SKOPissa sahan asioita hoitaneet miehet vaihtuneet tuon tuostakin. Visa Rossi sen sijaan tarttui uuden miehen tuomaan tilaisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen. Tässä tulisi olemaan väline hänen kostonsa toteuttamiseen.


Rossin kosto alkaa

Ulkomaankaupassa kärsimiensä nöyryytysten jälkeen Rossin toimia saneli sairaalloiseksi yltynyt viha ja kauna Lauri Harjastetta kohtaan. Rossi janosi kostoa, eikä mikään muu kuin Harjasteen ja hänen perheensä täydellinen taloudellinen tuhoaminen olisi riittävä kosto. Suunnitelmiaan edistääkseen Rossi alkoi Harjasteille kertomatta pitää salaa yhteyttä SKOPin edustajiin. Aikaisemmin pankin ja Ahokkalan Sahan välisissä neuvotteluissa sahaa oli edustanut yhtiöiden omistaja Lauri Harjaste.

Rossin taktiikkana oli henkilökohtainen ystävystyminen niiden SKOPin johtajien kanssa, jotka hoitivat Ahokkalan Sahan asioita. Vähitellen tämä onnistuikin. Rossi hankkiutui luottamuksellisiin suhteisiin saha-asioista mitään tietämättömän pankinjohtajan, Mikael Luopion kanssa. Luopio oli avainasemassa Ahokkalan Sahan kohtaloa ratkaistaessa. Lauri Harjaste, joka sentään oli vielä Rossin virallinen työnantaja, ei tiennyt näistä yhteydenotoista mitään. Silloin tällöin hän havaitsi Rossin tekemiä matkalaskuja sekä helsinkiläisten hotellien laskuja. Rossi ei kuitenkaan matkojensa tarkoitusta - ainakaan rehellisesti - kertonut.

Mikael Luopio oli Rossin kannalta erinomaisen hyvä käännytettävä. Nuoruutensa ja kokemattomuutensa johdosta Luopio helposti omaksui vanhan ja kokeneen sahamiehen kertomukset Harjasteiden holtittomasta rahankäytöstä, kehnoista ulkomaankaupoista, perheen suosimisesta ynnä muista ceausescumaisuuksista. Lauri Harjasteen itsevarma ja ylioptimistinen käytös mahdollisesti myös ärsytti Luopiota, joka olisi odottanut Harjasteen asemassa olevan miehen vähintään kerjäävän polvillaan armoa. Pankissa oletettiin lisäksi Lauri Harjasteen salaa siirtäneen Ahokkalan Sahan englantilaisen tytäryhtiön kautta varoja itselleen - tällaistahan on tapahtunut ulkomaankauppaa käyvien yhtiöiden keskuudessa.

Lauri Harjaste oli jatkuvassa yhteydessä helsinkiläiseen pääkonsuli Ralf Finneborgiin, jota pidettiin eräänä maamme parhaimmista liikejuristeista. Tältä hän sai ohjeita siitä, miten pankin suhteen pitää missäkin tilanteessa menetellä. Finneborg mm. sanoi, että niin kauan kuin sahateollisuudella Suomessa menee huonosti, Harjasteilla ei ole mitään pelättävää. Pankki ei aseta Ahokkalan Sahaa konkurssiin, koska sahakuolemien ollessa kiivaimmillaan lopetetulla sahalla ei ole kuin romuarvo. Sen sijaan heti kun sahoilla alkaa mennä paremmin, on konkurssin vaara olemassa, sillä silloin sahoilla jälleen on arvoa, ja pankki voi toivoa hyötyvänsä itselleen saamastaan sahasta muutoinkin kuin romunostajien kautta. Pääkonsulin ennustus toteutui kirjaimellisesti.

Rossia ei saada erotetuksi

.
Vuonna 1987 perustettiin erityinen sahan kehittämisryhmä, johon kuului omistajien, johdon, työntekijöiden ja kunnan edustajia. Kehittämisryhmässä käsiteltiin ideoita sahan talouden tehostamiseksi, ja sen toiminta osoittautui hyödylliseksi. Aloite tällaisen kehittämisryhmän perustamisesta oli tullut kunnan taholta.

Kevättalvella 1988 Taipalsaaren kunnanjohtaja ja kunnaninsinööri kutsuivat Lauri Harjasteen kuntaan neuvottelemaan. Keskustelun aiheena oli Rossin asema. Kunnan edustajien mielestä Harjasteen piti ottaa pankissa esille Rossin korvaaminen uudella miehellä. Tätä pankille tehtävää esitystä he myös lupasivat henkilökohtaisesti tukea. Heidän mielestään Rossi ei enää ollut tehtäviensä tasalla. Asia oli tullut heille vähitellen selväksi heidän toimiessaan kunnan edustajina sahan toimintaa tukevassa kehittämisryhmässä. Lauri Harjaste lupasi ottaa Rossin kysymyksen esille seuraavassa pankkitapaamisessa.

Lauri ja Jarno Harjaste lähtivät vartavasten Helsinkiin pankin edustajia tapaamaan. Kertoessaan kunnan edustajien kannasta ja esittäessään omanakin mielipiteenään Rossin korvaamista uudella miehellä, he saivat Luopiolta vastauksen, että Rossi nauttii pankin täyttä luottamusta, ja pankki haluaa Rossin jatkavan tehtävässään. Varsin lyhyessä ajassa Rossi siis oli onnistunut saamaan pankin miehet puolelleen. Tilanne oli Harjasteiden kannalta kiusallinen. Rossi toimi selvästikin heidän etujensa vastaisesti, eikä heillä kuitenkaan ollut mahdollisuutta valita tilalle uutta miestä. Oli vain katsottava ja odotettava.

Muutkin kuin Taipalsaaren kunnan edustajat kiinnittivät huomiota Rossin kyvyttömyyteen. Näin tapahtui esimerkiksi eräässä SKOPissa käydyssä neuvottelussa jossa pankin edustajien ohella oli mukana Lauri Harjaste, Ralf Finneborg ja Visa Rossi. Käydyissä neuvotteluissa Rossi osoittaen muitakin höperyyden oireita sekoili laskelmissaan niin pahasti, että Finneborg neuvottelutauolla kehotti Lauri Harjastetta ehdottamaan pankille toimitusjohtajan vaihtamista kyvykkäämpään.

Harjasteiden esittämät erottamistoiveet menivät pankin kautta luonnollisesti Rossin tietoon ja vaikuttivat häneen kuten punainen vaate härkään. Tästä lähtien Ahokkalan Sahan tuhoaminen oli entistä enemmän Rossin elämää ohjaava päämäärä, johon hän keinolla millä hyvänsä pyrki.


Vaikeudet kasautuvat

Yleensä talvet ovat sahauksen kannalta hankalia, sillä jäiset puut ovat hitaita sahata. Mitä kovempia ovat pakkaset, sitä pienemmiksi jäävät sahausmäärät. Talvi 1987-88 oli leuto, ja siis sahauksen kannalta erinomainen. Ahokkalan Sahan sahaustulos jäi kuitenkin heikoksi, sillä kehäsahan uudessa laudanohjaimessa oli pieni mutta helposti ja halvalla korjattavissa oleva linjausvika, joka aiheutti jatkuvia keskeytyksiä ja hidasteluja sahaukseen. Lauri Harjaste olisi halunnut, että viallisen laitteen paikalle olisi tilapäisesti vaihdettu entinen toimiva laite, jotta sahan toiminta ei tällaisen pienen seikan takia olisi vaarantunut. Vaihtotyö olisi voitu tehdä yhden viikonlopun aikana. Tällaiseen työhön ei kuitenkaan ryhdytty, vaan huonosti toimivaa laudanohjainta yritettiin korjata kerta toisensa jälkeen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tilanne sahalla alkoi kiristyä lähes riidan asteelle kunkin esittäessä omia mielipiteitään ja korjausehdotuksiaan. Työntekijätkin yhtyivät Harjasteen näkemykseen epäkuntoisen laitteen poistamisesta, jotta sahaaminen saataisiin täyteen käyntiin. Toimitusjohtaja Rossi antoi kuitenkin kiistelyn jatkua ja epäkohdan pysyä korjaamattomana, sillä tällainen asiantila luonnollisesti parhaiten palveli hänen pohjimmaisia tavoitteitaan. Harjaste ei pystynyt antamaan Rossin ohitse määräystä viallisen laitteen uusimisesta, vaikka se olisikin ollut varma keino ongelman poistamiseksi ja sahan tuloksen parantamiseksi.

Myös KAHA Oy:n toimintaa haittasivat tekniset ongelmat. Lauri Harjaste oli ostanut Kotkasta edullisesti käytetyn mikroaaltoliimauslaitteen, jolla lautoja voitiin Karjala levyiksi. Laitteen piti olla ratkaisevan tärkeä KAHAn tuotannon suuntaamisessa kannattavammalle alueelle. Liimatuotteille oli kovaa kysyntää, ja niistä saatava hinta oli hyvä. Liimauslaitetta vain ei saatu toimimaan. Vaikka laitteen asentamisella olisi ollut kova kiire, tapahtui kaikki kuin hidastetussa filmissä. Lisäksi tehtiin virheitä, ja jo kerran tehtyjä asennuksia jouduttiin purkamaan. Lauri Harjaste ei pystynyt Rossin ohitse antamaan määräystä asennusten jouduttamisesta, ja Rossi tuskin edes kävi KAHA Oy:ssä, puhumattakaan, että hänellä olisi ollut mitään intressiä yhtiön kannattavuuden kohentamiseksi. KAHA Oy oli Lauri Harjasteen idea, ja sen osoittaminen huonoksi sopi mitä parhaiten Rossin suunnitelmiin. Asennuksia tehtiinkin silloin kuin joudettiin, ja niitä teki kuka sattui joutamaan. Kun KAHA Oy lopulta meni konkurssiin, oli liimauslaite ollut asenteilla jo kokonaisen vuoden, ja vieläkin se oli vasta koekäyttövaiheessa.


Eräs työpiste

Visa Rossin viha Lauri Harjastetta kohtaan alkoi saada yhä näkyvämpiä muotoja. Konkurssia edeltäneen puolen vuoden aikana hän, joitakin pakollisia kokouksia lukuun ottamatta, oli tuskin lainkaan puheväleissä Harjasteen kanssa, ja muutenkin hän kartteli tätä niin paljon kuin mahdollista.

Tilanne pankin kanssa jatkui kuten ennenkin, kireänä. Pankki vaati Lauri Harjastetta luovuttamaan Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n osakkeet pankin haltuun lainojen vakuutena. Harjasteen neuvonantajana toiminut juristi kielsi tämän ehdottomasti, sillä hänen mukaansa seuraava askel, jonka pankki välittömästi ottaisi, olisi lainojen takaisinmaksun vaatiminen. Kun Harjaste ei tähän pystyisi, siirtyisi omistusoikeus osakkeisiin pankille - mutta vastuu veloista jäisi yhä Harjasteelle. Pankki oli ilmoittanut vuoden 1988 toukokuun jonkinlaiseksi takarajaksi, jolloin se odottaa tietyn velkasumman maksamista. Toukokuu kuitenkin meni, eikä mitään tapahtunut. Juristin avulla pankin kanssa päästiin sellaiseen kompromissiin, että Harjaste luovutti yhtiöiden osakkeet juristin haltuun, josta ne voitaisiin siirtää eteenpäin vain sekä pankin että Harjasteen yhteisellä suostumuksella.

Elokuussa 1988 kuoli Lauri Harjasteen äiti Laina Harjaste 84 vuoden ikäisenä. Hän oli toinen Ahokkalan Sahan perustajista, ja oli toiminut yhtiön palveluksessa aina siihen saakka kunnes täytti 80 vuotta.


Pankki tekee konkurssipäätöksen

Vaikka pankilla kenties jo vuosien ajan oli ollut periaatepäätös Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n asettamisesta konkurssiin, kunhan sopiva aika koittaa, luultavasti vasta Laina Harjasteen kuolema poisti viimeisetkin pidäkkeet tältä toimenpiteeltä. Sahateollisuuden kehitys oli hiljalleen kääntynyt parempaan suuntaan, ja todellinen nousukausi oli vasta tulossa. Nyt oli sopiva aika jos koskaan. Pankki teki siis lopullisen konkurssipäätöksen ja asetti aikarajaksi noin puoli vuotta.

Pankin politiikka jatkui tiukkana. Jo aikaisemmista syksyistä tuttuun tapaan pankki syksyllä 1988 tehosti vaatimustensa läpimenoa keskeyttämällä sahalta tukkien saannin. Tunnelma oli tällöin äärimmäisen hermostunut, mutta työ jatkui sahalla erilaisia korjauksia tehden. Ja jälleen, kuten aikaisemminkin, päästiin pankin kanssa sopuun, jonka oli määrä taata toiminnan jatkuminen ja tukkien saanti jatkossa.

Pankin harjoittama tiukka tukkipolitiikka oli sen itsensäkin kannalta huonoa. Järkevä sahaaminen edellyttää nimittäin edes jonkin kokoista tukkivarastoa, jotta kutakin laatua ja mittaa voitaisiin sahata ainakin luonnollisten taukojen välinen aika. Kun tukkikokoa vaihdetaan, joudutaan sahojen terät asettelemaan uudelleen. Jos varasto on olematon, joudutaan terien asetteita vaihtamaan vähän väliä, ja tästä aiheutuu ylimääräisiä taukoja sahaukseen (normaalisti vaihdot tehdään aamuisin, ruokatunneilla, vuorojen vaihtuessa jne.). Asiasta puhuttiin pankille vuodesta toiseen, mutta pankki ei suostunut tukkivarastojen kasvattamiseen huonontaen siten sahan tulosta.


Raiskasten raportti

Elokuun lopulla 1988 Lauri Harjaste sai tietää, että arvostettu, valtakunnallista huomiota sahojen tilaa käsittelevillä kirjoituksillaan saanut professori Väinö Raiskanen oli lupautunut perehtymään Ahokkalan Sahan tilanteeseen. Häneltä oli odotettavissa lausunto, jonka pohjalta sahatoimintaa voitaisiin kehittää.

Lauri Harjaste oli hyvin innostunut Raiskasen vierailusta ja uskoi sen auttavan sahan tilannetta myös pankin suuntaan. Nythän pankki vihdoin saisi puolueetonta ja luotettavaa tietoa Ahokkalan Sahan olosuhteista, ja tämä tieto mitä todennäköisimmin olisi sahan tulevaisuuden kannalta myönteistä. Harjasteen arvostus ja luottamus professori Raiskasta kohtaan oli suuri.

Raiskasia saapui kaksi. Isä ja poika. Isän maine oli kiistaton, mutta hänen pojastaan Jarista liikkui sahamiespiireissä hieman arveluttavaa tietoa. Jari Raiskanen oli mukana kotkalaisessa Eagle-Wood puutavara-agentuurissa, jonka maine ei ollut parhaimpia. Ahokkalan Sahan kanssa Eagle-Wood ei kuitenkaan koskaan ollut käynyt kauppaa, joten yhtiöstä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia. Raiskasten vierailua isännöi suurimmaksi osaksi Visa Rossi, ja Lauri Harjastetta Raiskaset tapasivat vain vähän ja tällöinkin lähinnä yleisten kahvipöytäkeskustelujen merkeissä.

Muutama päivä Raiskasten vierailun jälkeen sahalle saapui telefax, jossa oli Raiskasten laatima noin parin sivun mittainen tiivistelmä Ahokkalan Sahan tilanteesta. Raportti noudatteli suunnilleen samaa linjaa kuin Vesa Haapalaisen arvostetun Baltest -yhtiön tekemä selvitys tammikuussa 1988. Raportissa todettiin sahan sijaitsevan hyvällä paikalla, jossa tukkihuolto, satamayhteydet ynnä muut tekijät huomioiden kannattaa jatkossakin harjoittaa sahaustoimintaa. Raportissa todettiin lisäksi, että suurimpia ongelmia sahan toiminnassa on jatkuva rahoituksesta johtuva tukkipula, joka estää tehokkaan ja järkevän sahauksen huonontaen siten sahan tulosta. Kaikkiaankin Raiskasten raportti antoi varsin valoisan kuvan Ahokkalan Sahan mahdollisuuksista, kunhan tukkikysymys saataisiin ratkaistua.

Lauri Harjaste oli hyvin tyytyväinen saapuneeseen telefaxiin ja jakeli siitä innokkaasti kopioita. Vaihteeksi asiat näyttivät hyviltä. Raiskasen arvovalta takaisi sen, että pankki vihdoin joustaisi tukkipolitiikassaan, ja saha saataisiin kunnolla toimimaan. Kun vielä sahatavaran maailmanmarkkinahinnat olivat nousussa, ja yleinen nousukausi muutenkin alkamassa, miksi ei Ahokkalan Sahakin vihdoin voisi alkaa kannattaa? Paljon pahempia aikojahan oli takana, ja niistäkin oli selvitty.

Raiskasten raportin tuottama ilo jäi lyhytaikaiseksi. Noin viikon kuluttua telefaxilla saapuneen raportin jälkeen Rossi yllättäen kävi jättämässä Harjasteen pöydälle uuden Raiskasten laatiman kirjelmän, joka oli edellistä pitempi ja seikkaperäisempi, ja oli ilmeisesti tarkoitettu lopulliseksi pankille esitettäväksi dokumentiksi.

Uusi raportti oli hämmästyttävä. Siinä erittäin jyrkästi moitittiin Ahokkalan Sahan harjoittamaa ulkomaankauppaa, ja erityisesti ulkomaankaupasta vastannutta henkilöä eli Lauri Harjastetta. Monien muiden negatiivisten asioiden lisäksi raportissa väitettiin Ahokkalan Sahan myyneen sahatavaraa Englantiin alihinnalla. Myös Burnhill & Sam agenttiliikkeen käyttöä Englannin kaupoissa arvosteltiin.

Lauri Harjaste oli uuden tilanteen johdosta tyrmistynyt. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että Raiskasen kaltainen arvostettu tiedemies yleensä edes voisi antaa minkäänlaista raporttia jonkin ihmisen toimista ensin keskustelematta perin pohjin tämän kanssa ja kuulematta tämän mielipiteitä. Raiskanenhan näytti Harjastetta arvostellessaan nojautuneen yksinomaan Rossilta saamiinsa tietoihin, jotka luonnollisesti olivat kaikkea muuta kuin puolueettomia.

Yksi asia raportissa herätti epäilyksiä. Professori-isän nimi oli raportissa vain koneella kirjoitettuna, kun taas nuoremman Raiskasen nimi oli kirjoitettu sekä koneella että käsin. Kun laatii paperin, jonka avulla ihmisten elämäntyö tuhotaan, eikö se sentään pitäisi vaivautua allekirjoittamaan? Edellyttäen tietenkin, että on nähnyt kyseisen paperin.

Rossille uusi raportti tietysti oli kuin lahja taivaasta. Sen avulla hän sai nyt tilaisuuden kostaa Harjasteelle juuri sillä alueella, jolla hän itse kolmisen vuotta sitten oli kokenut tulleensa nöyryytetyksi. Mutta tämä oli vasta Suuren Koston esivalmistelua.

Kymmeniä vuosia ulkomaankauppaa harjoittaneena Lauri Harjaste tietysti otti häneen kohdistetun kritiikin erittäin raskaasti, varsinkin kun tajusi sen syntyneen myrkyllisen propagandistisessa ilmapiirissä, jossa Rossin ja Luopion Raiskaselle antama informaatio on ollut niin negatiivista kuin mahdollista.

Raiskaset kuittasivat muutaman sivun mittaisesta raportistaan 40 000 markkaa, ja heille lienee ollut yhdentekevää, mitkä olivat raportin tilanneiden pankkimiesten motiivit ja millaisiin tarkoituksiin raporttia käytettiin. Joku toinen tiedemies olisi ehkä miettinyt myös moraaliselta kannalta, mitä seurauksia voi olla sillä, että moittii pankille annettavassa lausunnossa estottomasti velkaisen yrityksen omistajaa.


Puolustautumisella ei ollut mitään merkitystä

Lauri Harjaste ryhtyi tietysti puolustautumaan aiheettomiksi katsomiaan syytöksiä vastaan, ja koska Raiskasten raportti uhkasi myös Burnhill & Simiä, kertoi hän siitä ystävälleen Casper Samille. Sam lähetti Harjasteelle nipun valokopioita agentuurinsa kautta kulkeneista muiden myyjien kauppasopimuksista. Niistä kävi kiistatta ilmi, että Ahokkalan Sahan hinnat olivat olleet keskimäärin paremmat kuin muiden suomalaisten viejien vastaavasta tavarasta saamat hinnat. Lauri Harjaste otti myös yhteyttä eräiden tunnettujen suomalaisten sahatavarayritysten ulkomaankaupasta vastaaviin henkilöihin, esitti heille sopimusdokumentit ja pyysi heidän kommenttiaan Ahokkalan Sahan ulkomaankaupasta. Kommentit eivät luonnollisestikaan voineet olla muuta kuin hyviä. Kenenkään mielestä saha ei ollut myynyt tavaraa Englantiin alihintoihin vaan pikemminkin keskimääräistä paremmilla hinnoilla.

Noin pari viikkoa Raiskasten raportin ilmestymisen jälkeen Lauri Harjaste kutsuttiin pankkiin neuvottelemaan. Mikael Luopiolla oli jälleen lista vaatimuksia. Oudoin näistä oli vaatimus Henry Harjasteen erottamiseen Ahokkalan Saha Oy:n palveluksesta. Yksikään pankin miehistä ei ollut koskaan tavannut Henry Harjastetta tai muutenkaan ollut häneen missään yhteydessä. Hän oli kaikkein pienintä palkkaa saava toimihenkilö Ahokkalan Sahan palveluksessa ja muutenkin täysin merkityksetön pankin kannalta. Tuntui siis käsittämättömältä, että SKOP vaati häntä eroamaan; eihän nimittäin ollut tiedossa, että hänen erottamisensa olisi konkurssin valmistelua, jossa yksi Harjaste haluttiin yhtiöstä pois jo ennakolta. Itse erottaminen tapahtui ilman irtisanomisaikaa. Eräänä aamuna Henry Harjasteen pöydälle vain ilmestyi lopputililappu ja työtodistus, jossa mainittiin hänen irtisanoutuneen omasta tahdostaan kyseisestä päivästä lukien.

Raiskasten raportti ja sitä seuranneet SKOPin tiukat vaatimukset herättivät luonnollisesti keskustelua myös sahan työntekijöiden keskuudessa. He halusivat tukea Lauri Harjastetta ja laativat yhteisen kirjelmän, jossa he jyrkin sanoin tuomitsivat Visa Rossin toiminnan ja totesivat hänen olevan tarpeeton mies Ahokkalan Sahalle. Kokonaisuudessaan lausunto kuului seuraavasti:


Ahokkalan Sahan johtokunnan puheenjohtajalle Johtaja Lauri Harjasteelle

tiedote

Me Ahokkalan sahan työntekijät olemme huolestuneita olevista työpaikoista.
Koska jatkuva raaka-ainepula vaivaa sahan täysitehoista toimintaa. Tämä tilanne ei voi jatkua.
Me sahan työntekijät katsomme yksimielisesti, että sahan nykyinen toimitusjohtaja on kykenemätön hoitamaan sahan toimitusjohtajan tehtävää, koska hän pakoilee vastuuta.

Kevään palkkaneuvottelujen yhteydessä tämä käsitys vahvistui, koska valmis neuvottelutulos yön jälkeen ei ollutkaan enää voimassa. Johtajan sanaan ei voi luottaa.

Viime talven sahaus meni huonosti, vaikka talvi oli poikkeuksellisen lauha.

Elokuun lopulla pääluottamusmies Kananen kävi johtajan puheilla tiedustelemassa, onko tilanne taloudellisesti huono, niin vastaus oli, että tilapäinen ei aihetta huoleen. Mutta tilanne on tänä päivänä aivan sama.

Me esitämme, että Visa Rossi on yhtiölle tarpeeton ja vain kuluja aiheuttava.

Tähän yhtyy myös Masa Kivelän Ahokkalan sahalla toimivat kuljettajat.


Sahan työntekijöiden puolesta

kunnioittaen

Markku Lievonen


Edellä mainittu kirjelmä päätyi niin kunnan kuin SKOPinkin tietoon. Pankin kantaa se ei miksikään muuttanut, mutta Visa Rossin viha arvattavasti kasvoi kirjelmän johdosta äärimmilleen. Mikäli työntekijät yleensä koskaan olivat merkinneet hänelle mitään, ainakaan tämän jälkeen hän ei liene välittänyt siitä, että hänen Lauri Harjasteelle suunnattu kostonsa tulisi työpaikan menettämisen muodossa kohdistumaan myös moniin työntekijöihin.

Työntekijöiden antamalla tuella sen enempää kuin Harjasteen omalla taistelulla maineensa palauttamiseksi ei ollut mitään merkitystä. Pankki vetosi Raiskasten raporttiin ja vaati Lauri Harjastetta luopumaan sahan ulkomaankaupan hoidosta. Tarkkaa luopumisajankohtaa ei asetettu, vaan todettiin ainoastaan, että Harjaste hiljalleen siirtyy syrjään, ja hänen tilalleen ulkomaankauppaa hoitamaan valitaan joku toinen. Myöskään agentin vaihtamiselle ei asetettu mitään tarkkaa aikarajaa. Jälkeenpäin onkin ymmärrettävää, miksi pankki ei enää tässä vaiheessa, loppusyksyllä 1988, ollut kiinnostunut aikataulujen laadinnasta. Pankissahan oli jo valmiiksi päätettynä yksi päivämäärä, joka tekisi muiden miettimisen tarpeettomaksi - konkurssipäivämäärä.

Tilanteen SKOPin kanssa yhä vain kärjistyessä Harjasteet saivat eri lähteistä tietoja, että Rossi edelleen kävi omia yksityisiä neuvottelujaan pankin edustajien kanssa. Ollessaan syyskuussa 1988 kunnanjohtaja Esko Karjalaisen (joka tuolloin oli Ahokkalan Saha Oy:n tilintarkastaja) kanssa Kehitysaluerahastossa Lauri Harjaste kertoi asiasta aluejohtaja Arto Rummakolle. Tämä kehotti Harjastetta pitämään yhtiön hallituksen kokouksen, jossa toimitusjohtaja osakeyhtiölain mukaisesti velvoitettaisiin selvittämään yhtiön omistajille tekemisensä ja erityisesti salaiset neuvottelunsa pankin kanssa. Kokous pidettiin, ja mainittu selvitys Rossilta vaadittiin. Rossi kuitenkin välittömästi kokouksen jälkeen soitti Luopiolle, joka puolestaan soitti Lauri Harjasteelle ja vaati kokouksen mitätöimistä. Luopion mahtipontisesti uhkaillessa, että hänellä on kaikki valta maan päällä päättää sahan kohtalosta, Harjasteiden ei auttanut muuta kuin repiä jo laadittu kokouspöytäkirja.

Osakeyhtiölain mukaan toimitusjohtaja on vastuussa yhtiön hallitukselle. Ahokkalan Sahan tapauksessa yhtiön hallituksella ei ollut enää mitään kontrollia toimitusjohtajaansa nähden. Toimitusjohtaja sai rauhassa keskittyä tuhoamaan yhtiön!

Tilanne oli mieletön. Sahan osakkeenomistajat olivat vaatineet Rossin eroa, Ahokkalan Sahan ja KAHAn työntekijät olivat vaatineet Rossin eroa, kunnan ylin johto sekä huipputason yritysjuristi olivat esittäneet Rossin eroa. Silti Rossi sai rauhassa käydä Harjasteiden vastaista tuhoamistaisteluaan pankin täyttä tukea nauttien.

Kiinassa valtio lähettää teloitetun omaisille laskun luodista, jota ampumisessa on käytetty. Suomessa SKOP tekee samoin. Sahan palkkalistoilla pankin pakottamana pidetty Visa Rossi on se Harjasteet tuhonnut luoti, jonka hinta - lähes pari miljoonaa markkaa palkkoina ym. kuluina - on osana Lauri Harjasteen lopullisessa velkasaldossa.


Raiskasten raportin todellinen tarkoitus

Harjasteet olivat luulleet, että Raiskasten raportti palvelisi Ahokkalan Sahaa ja saisi pankin päättäjät näkemään, että saha on elinkelpoinen, kunhan järjettömän tiukkaa tukkirahoitusta helpotetaan. Mikael Luopion motiivit raportin pyytämiseen olivat kuitenkin aivan muut kuin Ahokkalan Sahan auttaminen. Raportti oli Mikael Luopiolle tarpeen nimenomaan Ahokkalan Sahan tuhoamisessa.

Vaikka Luopiolla omien sanojensa mukaan oli kaikki valta maan päällä Ahokkalan Sahan asioista päättämiseen, oli hänenkin ilmeisesti perusteltava tekonsa pankin ylimmälle johdolle, varsinkin jos oli kyseessä kymmenien miljoonien markkojen luottotappiot aiheuttava konkurssi. Luopio siis tarvitsi ulkopuolisten asiantuntijoiden laatiman raportin osoittaakseen pankin ylimmälle johdolle, että Ahokkalan Saha sinänsä on teknillisesti hyvä laitos, jonka toimintaa kannattaa jatkaa, kunhan sen omistajat on konkurssin kautta ensin vaihdettu.

Raiskasten raportin ilmestyttyä Ahokkalan Sahan konttoripäällikkö Jarno Harjaste, jolla samaan ikäluokkaan kuuluvana oli kohtalaisen välitön suhde Luopioon, kysyikin tältä suoraan, eikö raportti ollut hieman tarkoitushakuinen. Luopio oli ikätoverilleen rehellinen ja myönsi tämän.


Kaikki jatkuu kuten ennenkin

Ulkomaankauppa hoitui pääasiassa omalla painollaan. Henry Harjasteen jälkeen sahalle ei ollut valittu uutta vientisihteeriä. Jarno Harjaste ja KAHAlla työskentelevä Pirjo Paasonen tekivät sahan vientisihteerille kuuluvia töitä milloin muilta töiltään ehtivät. Lauri Harjaste tarkasti saapuneet telexit ja teki yhä joitakin kauppoja ulkomaille. Kaupankäynti tuohon aikaan vuodesta oli melko hiljaista. Suurille ostajille oli olemassa pitkäaikaiset sopimukset, joiden mukaan tavaroita toimitettiin. Vaikka yleistilanne olikin jatkuvasti uhkaava ja hieman apea, minkään konkurssitunnelmien vallassa ei suinkaan eletty.

Tässä vaiheessa, loppuvuonna 1988, sahan asioiden seurantaryhmä alkoi olla kiusallinen Rossin ja hänen kanssaan konkurssia suunnitelevan Mikael Luopion kannalta. Niinpä Rossi yhtiön omistajille ja hallitukselle mitään puhumatta sopi kunnan edustajien kanssa seurantaryhmän lakkauttamisesta. Lakkauttamisen syyksi kunnanhallituksen pöytäkirja 9.12.1988 mainitsee sahan johdolta tulleen esityksen ja sen, että sahalla menee jo niin hyvin, että seurantaryhmää ei enää tarvita.


Uusi myyntimies - tuleva omistaja

Luopion syyskuussa esittämän vaatimuslistan mukaisesti sahalle päätettiin 31.11.1988 pidetyssä yhtiön hallituksen kokouksessa hakea uutta vientijohtajaa. Lehti-ilmoitusten johdosta tuli muutamia hakemuksia. Ketään hakijoista ei kuitenkaan valittu. Ilmoittelu olikin ollut pelkkää hämäystä, sillä Mikael Luopiolla oli jo valmiina oma ulkopuolinen ehdokkaansa, Ossi Ruttonen.

Esittäessään Ruttosta uudeksi vientijohtajaksi Luopio tuli tokaisseeksi Jarno Harjasteelle tämän valinnan olevan hyvin ikävä asia Harjasteiden kannalta. Tuolloin Luopion lausunto tuntui oudolta, mutta selvisi viimeistään paria kuukautta myöhemmin konkurssin tapahduttua. Ruttosta ei ollutkaan tarkoitettu Ahokkalan Sahan vientijohtajaksi vaan konkurssin jälkeen perustettavan uuden yhtiön toimitusjohtajaksi. Tämän seikan puolesta puhuu myös Ruttosen ja SKOPin tekemä keskinäinen sopimus, jossa Ruttoselle taataan puolen vuoden palkka yhtiön konkurssin tai omistajanvaihdoksen yhteydessä. Sopimus osoittaa, että Ruttosen todellinen työnantaja oli SKOP, ei Ahokkalan Saha Oy. Harjasteet eivät edes tienneet tällaisesta sopimuksesta.

Vuodenvaihteen lehti-ilmoituksissa siis haettiin ulkomaanmyynnistä vastaavaa henkilöä Ahokkalan Saha Oy:n palvelukseen. Ilmoituksessa luvattiin uudelle tulokkaalle mahdollisuus myöhemmin siirtyä koko yhtiön johtajaksi aikaisemman johtajan siirtyessä eläkkeelle. Tällainen tietysti herätti kiinnostusta. Eräs paikkaa hakeneista oli Ossi Ruttosen esimies. Miksi Luopio kuitenkin päätyi Ruttoseen?

Kaiken sen jälkeen mitä myöhemmin tapahtui on helppo tajuta, että aivan tavanomaiset kriteerit eivät tulleet kyseeseen Luopion miettiessä uutta miestä konkurssinjälkeisen sahan johtajaksi. Luopio tarvitsi aisaparikseen miehen, joka edusti samaa modernia liike-elämän näkemystä kuin hän itsekin. Miehen piti olla kunnianhimoinen, häikäilemätön ja brutaalin tunteeton. Hänellä ei saanut olla moraalisia kahleita. Hänen piti olla valmis mihin vain. Onnekseen Luopio tunsi tällaisen miehen.

Ossi Ruttonen oli tunnettua sahasukua. Hänen isänsä johtama Karpio Oy:n saha oli kuitenkin menossa konkurssiin, eikä hänen oma asemansakaan lakkautusuhan alaisen Pukkilan sahan myyntipäällikkönä ollut kehuttava. Luopion tarjoama paikka tuli kuin tilauksesta, ja mikä parasta, jos Ruttonen nyt pelaisi korttinsa taitavasti, hänelle voisi aueta tilaisuus jopa sahanomistajaksi pääsemiseen. Karpio Oy:n takaiskun jälkeen voitaisiin näin alkaa rakentaa uutta Ruttosen suvun sahadynastiaa.

Ossi Ruttonen kävi tammikuun puolivälin paikkeilla tutustumassa Ahokkalan Sahaan. Paikalle oli saapunut myös Mikael Luopio SKOPista, ja hän esitteli sahaa Ruttoselle aivan omistajan ottein ehdottaen mm. että läheisestä Harjasteiden omistamasta rannasta hänelle voitaisiin lohkoa asuntotontti. Myös Visa Rossi käyttäytyi vierailun aikana epätavallisen röyhkeästi jättäen sahan omistajan Lauri Harjasteen täysin syrjään keskustelusta. Luopion ja Rossin oli helppo olla röyhkeitä, sillä he tiesivät jotakin, mitä Lauri Harjaste ei tiennyt: Sen, että Harjasteen sahanomistajanpäivät laskettaisiin korkeintaan muutamissa viikoissa.

Lauri Harjasteen ja Ossi Ruttosen tapaaminen tammikuussa 1989 oli oikeastaan varsin irvokas näytelmä. Kun Harjaste kätteli Ruttosta, hän luuli kättelevänsä yhtiönsä uutta vientijohtajaa. Kun Ruttonen puolestaan ojensi kätensä Harjasteelle, hän tiesi sen olevan kuoleman kättely, jonka jälkeen Harjaste tuhottaisiin, ja hänen elämäntyönsä annettaisiin Ruttoselle. Kyllä tässä Luopion arvostamia "kykyjä" tarvittiinkin.


Oliko konkurssi ainoa vaihtoehto

SKOP oli jo pitkään koettu epämiellyttäväksi pankiksi, josta pitäisi yrittää päästä irti, mikäli vain mahdollista. Se vain ei ollut helppoa. Pitkin talvea 1988-1989 Lauri ja Jarno Harjaste kävivät neuvotteluja Postipankin johdon kanssa. Ahokkalan Saha Oy kiinnosti Postipankkia, joka juuri tuolloin oli voimakkaasti laajentamassa toimintaansa yritysten suuntaan. Pankki ei kuitenkaan voinut ottaa koko Ahokkalan Saha Oy:n velkataakkaa harteilleen, koska osalle velasta kun ei ollut katetta.

Neuvotteluihin otettiinkin mukaan Kehitysaluerahasto, joka sekin oli kiinnostunut Ahokkalan Sahan toiminnan jatkumisesta. Neuvotteluissa päädyttiin tilanteeseen, jossa Postipankki ja Kehitysaluerahasto olisivat periaatteessa olleet valmiit tulemaan Ahokkalan Sahan rahoittajiksi, mikäli entinen rahoittaja SKOP omalta osaltaan olisi suostunut antamaan velkoja anteeksi noin 5-10 miljoonan markan edestä. Tähän ratkaisuun SKOP ei tietenkään suostunut, vaikka se olisi voinut kytkeä velkojen kuolettamisen ehdoksi sen, että Harjasteen suku pankkivaihdoksen yhteydessä luopuu sekä yhtiöiden osakkeista että lainojen pantteina olleista maa-alueista - mikä tämäkin olisi ollut Harjasteille konkurssia helpompi vaihtoehto. Pankkineuvottelut loppuivat.

Kun tarkastellaan konkurssin tehneiden yhtiöiden pesäluetteloja, voidaan todeta sahan velkojen olleen noin 55,6 miljoonaa markkaa. KAHAn velat muille kuin sahalle puolestaan olivat noin kuusi miljoonaa markkaa. Tästä yhteensä noin 61,6 miljoonan markan velkasummasta yli 70 % eli vajaat 43 miljoonaa markkaa oli SKOPille olevaa velkaa.

Konkurssipesien yhteisiksi varoiksi, kun sahan saamiset KAHAlta jätetään huomioimatta, pesäluettelot paljastavat noin 44,7 miljoonaa markkaa. Luvussa on kuitenkin jonkin verran harhaa. Saha lähialueineen on nimittäin arvioitu noin 21,2 miljoonan markan arvoiseksi, mutta tällaista summaa ei kukaan pankin ulkopuolinen ollut näistä valmis maksamaan, joten kyseessä oli yliarviointi ja sitä kautta ilmeisesti yritys kaunistella SKOPin luottotappioita. Myös yhtiön omistamat neljä maatilaa oli pesäluettelossa arvioitu kalliimmiksi kuin millä hinnalla konkurssipesä oli niistä valmis luopumaan syksyllä 1989.

Kun verot ja palkat oli maksettu päältä pois, todelliset varat, joista SKOP pääsi saataviaan ottamaan olivat hieman päälle 35 miljoonaa markkaa, joista reilut 22 miljoonaa markkaa pankki voisi itse laskea saavansa. Vajausta suhteessa velkoihin jäi yli kaksikymmentä miljoonaa markkaa, jota SKOPin piti yrittää kattaa pantattuja Harjasteiden yksityismaita myymällä. Pesänvalvojien vuonna 1989 määrittelemillä hinnoilla tuotto pankille näistä maista olisi ollut n. 9,3 miljoonaa markkaa, eli SKOPin todellisiksi ja lopullisiksi luottotappioiksi Ahokkalan Sahan ja KAHAn konkursseissa olisi näiden karkeiden laskelmien mukaan jäänyt runsaat 13 miljoonaa markkaa.

Edellä on päädytty 13 miljoonaan markkaan, mutta tämä ei kuitenkaan ole suurin summa, joka pankin luottotappioiksi on laskettu. Itse SKOPin lakimies Markku Korstonen arvioi noin kuukausi konkurssin jälkeen pankin tappiot sahan ja KAHAn konkursseissa 20-25 miljoonaksi markaksi. Asioita voidaan laskea niin monella tavalla.

Olipa SKOPin kärsimän luottotappion tarkka summa mikä tahansa, varsin huomattavan luottotappion pankki joka tapauksessa oli valmis kärsimään, kun se talvella 1988-1989 alkoi ajaa Ahokkalan Sahaa konkurssiin. Lisää tappiota pankille aiheutti sahan kuukausia kestänyt seisokki sekä omistajanvaihdoksesta johtuvat palkkojen, tukkien hinnan ja kuljetusurakoiden korotukset. Pluspuolelle SKOP saattoi kirjata joidenkin kotimaisten velkojien suhteellisen pienten saatavien mitätöitymisen konkurssin myötä.

Kuten aiemmin todettiin, kaikesta tästä SKOP olisi voinut selvitä miljoonia markkoja halvemmalla ja ilman konkurssin mukanaan tuomaa negatiivista julkisuutta.

Edellä mainitut luvut panevat miettimään Ahokkalan Sahan konkurssin pohjimmaisia syitä. Tulee mieleen, onko konkurssille ollut muitakin syitä kuin pelkät liiketaloudelliset laskelmat. Onko konkurssista aiheutunut jollekin hyötyjä, joita ei pankin taseissa koskaan tulla esittämään? Vai oliko toimitusjohtaja Rossin ja pankinjohtaja Luopion sairaalloiseksi yltynyt viha Harjasteita kohtaan sittenkin ainoa konkurssin syy?


Kymmenen hopearahaa - vai pelkkä kosto?

Joulua edeltäneenä viimeisenä työpäivänä Lauri Harjaste tarjosi perinteisen jouluglögin Sahan ja KAHAn toimihenkilöille kotonaan Puistoniemessä. Tunnelma oli tavanomaisen jouluinen. Ainoastaan toimitusjohtaja Visa Rossin poissaolo herätti pienoista hämmästystä. Juudaksella ei enää ollut hermoja saapua viimeiseksi tietämäänsä glögitilaisuuteen.

Vuosi 1989 alkoi tavanomaisissa merkeissä. Sahaus sujui hyvin, ja saha kävi täysillä. Tehdyt tulosennusteet näyttivät pitkästä aikaa hyvin positiivisia lukuja alkaneelle vuodelle. Jarno Harjaste hankki konttoriin uuden mikrotietokoneen ja meni sen käyttöä käsittelevälle kurssille.

Jo vuosien ajan pankki oli syksyisin sahauskauden alkaessa kiristänyt tilanteen vaikeaksi, mutta ongelmien selvittyä antanut sahan sitten jälleen toimia häiriöttä talven yli seuraavaan syksyyn saakka. Keskitalven paras sahauskausi tuntui siis kaikkein epätodennäköisimmältä ajankohdalta konkurssille. Ei siis pitänyt olla aihetta erityiseen huoleen. Sahan tilanne ei ulkonaisesti ollut sen huonompi kuin yleensä edeltävien vuosien aikana. Maksut pystyttiin huolehtimaan asianmukaisesti. Myös KAHA Oy kävi täysillä, ja sen tulos näytti paremmalta kuin koskaan aikaisemmin.


Sahan teroitushuone

Tammikuussa 1989 Lauri Harjaste teki liikematkan Englantiin aavistamatta, että se tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän tapasi Casper Samin ja teki hänen kanssaan muutamia kauppoja Englannin markkinoille. Kotiin palattuaan hän lisäksi teki suurehkon kaupan Tanskaan kotimaisen REVA-Trading agentuurin kautta. Kauppa oli päivätty tammikuun 27:nneksi päiväksi. Hän ei aavistanut, että tuo päivämäärä tulisi jäämään Ahokkalan Sahan historiaan aivan muussa merkityksessä.

24.1.1989 pidettiin Helsingissä pääkonsuli Finneborgin johdolla neuvottelu, johon osallistuivat Lauri ja Jarno Harjaste sekä kolme Hirsirakenne Oy:n edustajaa. Neuvottelussa pohdittiin mahdollisuuksia Ahokkalan Sahan myymiseksi Hirsirakenteelle. Kaupan ongelmana oli sahan ylivelkaisuus. Finneborg ehdottikin, että avoin keskustelu asiasta aloitettaisiin SKOPin kanssa pian.

Viimeinen kokous

.
Rossi ja Luopio valmistelivat konkurssia Harjasteiden aavistamatta mitään. Raiskasten raportin avulla pankin ylin johto oli saatu suopeaksi hankkeelle. Uusi johtaja oli etsitty. Vielä ennen lopullisen armoniskun antamista tarvittiin yksi kokous ja siinä yksi nimikirjoitus Lauri Harjasteelta. Tämä yhtiön hallituksen kokous pidettiin Taipalsaarella Hoviniemen talon salissa tammikuun 25. päivänä. Kokouksessa Ossi Ruttonen valittiin sahan myyntijohtajaksi ja Visa Rossille myönnettiin yhtiön nimenkirjoitusoikeus. Jälkimmäistä asiaa Harjasteet eivät tietenkään olisi halunneet, mutta Luopion SKOPista antama määräys ei antanut muuhun mahdollisuutta. Visa Rossin saama valtuutus oli tarpeen erilaisissa konkurssiin liittyvissä järjestelyissä, mm. KAHA Oy:n liiketoiminnan myymisessä Taipalpuu-yhtiölle.

Kun edellä mainittu kokous oli pidetty, alkoivat vihdoin väistämättömät loppua enteilevät tapahtumat. Pankista saapui pieni vaatimattoman näköinen kirje, johon tuskin olisi tullut kiinnittäneeksi sen suurempaa huomiota - ellei se itse asiassa olisi ollut Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n kuolemantuomio. Kirjeessä kehotettiin maksamaan eräs usean miljoonan markan arvoinen luotto pankille takaisin viimeistään 8.2.1989. Tavallisesti erääntyneet luotot oli uusittu rutiininomaisesti ilman sen kummempia muodollisuuksia. Nyt oli kuitenkin tosi kysymyksessä. Luottoa ei uusittaisi.

Tällaisesta ei tietystikään ollut sovittu. Päinvastoin pankin edustajat vielä joitakin viikkoja aikaisemmin olivat vihjailleet eräiden luottojen muuttamista halpakorkoisiksi valuuttalainoiksi.

Niin kuin epämiellyttävän uutisen saavuttua yleensä, ensimmäinen reaktio oli epäusko. Ajatus konkurssista kesken parhaimman sahauskauden ja juuri kun oli valittu uusi vientijohtajakin tuntui järjettömältä. Todennäköisemmältä tuntui, että pankki jälleen kerran kiristäisi lisää myönnytyksiä Harjasteilta. Ehkä tällä kertaa olisi kyseessä KAHA Oy:n myynnin vauhdittaminen. Epämiellyttävät uutiset kuultuaan Lauri Harjaste toteisikin, että jälleen alkaa yksi kädenvääntö pankin kanssa. Hän ei vain tiennyt, että se olisi hänen jäähyväisnäytöksensä, ja että ottelun tulos oli ennalta päätetty.


Jarno Harjaste ei ehtinyt käyttää uutta tietokonetta kuin muutaman viikon ennen konkurssia.

Sahan vähäinen tukkivarasto alkoi nopeasti huveta, kun pankki ei enää myöntänyt rahaa uusien tukkien ostamiseen. Perjantaina tammikuun 27. päivänä työntekijöiden saapuessa sahalle tukkeja ei enää ollut. Pirullista kostosuunnitelmaansa toteuttava Visa Rossi oli onnistunut ajoittamaan Ahokkalan Sahan pitkään kestäneen toiminnan lopullisen päättymisen sopivasti juuri Visan päiväksi. Hänen voittonsa Lauri Harjasteesta oli täydellinen.

Jos Visa Rossille sahan ajautuminen kohti tuhoa oli suurta juhlaa, sitä se ei ymmärrettävästi ollut Harjasteen perheelle. Vuonna 1989 ei helmikuun kahdeksantena päivänä enää juotaisi perinteisiä lainanpäiväkahveja Laina Harjasteen nimipäivän kunniaksi, koska hän oli kuollut edellisenä kesänä. Laina sen sijaan olisi maksettava takaisin juuri tuona Lainan päivänä. Eikä siihen pystyttäisi.

Kun tuhoat ihmisiä, tee se pilke silmäkulmassa.


Kuolinkamppailu alkaa

Sahan pysähdyttyä alkoi toivoton kuukauden kestänyt kuolinkamppailu, tapahtumaketju, joka sisälsi neuvotteluja, yhteydenottoja, suunnitelmia, avunpyyntöjä, myyntitarjouksia, yhteistyösuunnitelmia ja kaikkea tältä väliltä. Kuitenkin vaivannäkö oli alusta alkaen tuomittu turhaksi. Pankki oli päätöksensä tehnyt, ja neuvottelemalla se ainoastaan tahtoi antaa harhakuvan siitä, että kaikki mahdollinen Ahokkalan Sahan pelastamiseksi tehtiin.

Lauri Harjaste ei suostunut uskomaan, että loppu oli tullut. Asiantuntijat vakuuttivat hänelle, että pankki pelaa pelkkää hermopeliä, ja että se ei voi päästää sahaa konkurssiin, jossa se itse häviäisi niin valtavasti. Niinpä hän jatkoi neuvotteluyrityksiä. Hänen poikansa Jarno Harjaste perheineen puolestaan oli varannut ja maksanut Kanarian matkan, jonka piti alkaa tammikuun 27. päivänä. Suunniteltuna matkapäivänä Jarno kuitenkin päätti olla lähtemättä ja jäädä sen sijaan isänsä avuksi sahaneuvotteluihin. Koska kukaan tuttavakaan ei ollut kiinnostunut ilmaisesta kahden hengen etelänmatkasta, hävisivät siihen sijoitetut noin 5000 markkaa sen sileän tien.

Jälkikäteen ajatellen Jarno Harjasteen olisi tietysti kannattanut pitää lomansa - konkurssiahan ei voitu estää. Muutamia sahan osakkeita omistavana hänellä ei konkurssin jälkeen sitä paitsi ollut edes oikeutta saada rästiin jääneitä lomakorvauksiaan, vaikka ne sahan muille palkansaajille maksettiin.

Neuvotteluja siis käytiin, ja koko ajan pankki tiukasti piti kiinni siitä, että saha ei saa tukkeja. Viikkojen ajan työntekijät saapuivat töihin sahalle, mutta ainoatakaan tukkia ei tänä aikana sahattu. Keinotekoinen tukkipula tuntui masentavalta, koska aivan sahan vieressä oli valtava Metsäliiton tukkivarasto, johon autot yhä toivat kuormiaan. Täydessä valaistuksessa iltakaudet loistava saha, jossa hiljaa joskus käveli joku työntekijä, mutta mitään työtä ei tapahtunut, oli kauheaa katseltavaa. Pankinjohtajiin eivät tehonneet vetoomukset sahauksen aloittamisesta, vaikka heille yritettiin selittää täydellä palkalla toimettomina seisovien miesten olevan myös pankille tappiollisia - päätyipä saha lopulta konkurssiin tai ei.


Työntekijät olivat viikkoja turhaan töissä, koska tukkien puute esti sahaamisen.

31.1.1989, sahan seistessä kolmatta päivää, kunnanjohtaja Esko Karjalainen, elinkeinoasiamies Tarmo Lepola, Lauri Harjaste, Jarno Harjaste sekä helsinkiläinen tilintarkastaja Reima Herrala kävivät neuvottelemassa SKOPissa. Illalla he saapuivat Taipalsaarelle ja jatkoivat keskusteluja Lauri Harjasteen kotona Puistoniemessä.

Pankista tuodut terveiset olivat niin utopistisia, että niistä olisi pitänyt päätellä pankin miesten vain leikkivän kissaa ja hiirtä kuolevan uhrinsa kustannuksella. Luopion laatimiin pankin ehtoihin kuului mm. se, että Taipalsaaren kunta sitoutuisi rakentamaan sillan keskustasta läheiseen Kiikkusaareen, jonne rakennettaisiin jonkinlainen vanhusten lomakylä sekä muuta asutusta. Osana järjestelyä Ahokkalan Saha Oy siirtyisi Hirsirakenteen omistukseen Harjasteiden säilyttäessä parinkymmenen prosentin osuuden siitä. KAHA Oy, jonka toiminta ei ollut pysähtynyt sahan mukana, jäisi Harjasteille.

Edellä mainitut ehdotukset osoittavat, että Mikael Luopio joko oli täysin tietämätön yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, tai sitten hänen ehdotuksensa olivat vain pilailua, jonka hän tiesikin mahdottomaksi toteuttaa. Jokainen vähänkään kunnallista päätöksentekoa tunteva tietää, että kunnanjohtajat tai edes kunnanhallitus eivät omin päin voi antaa mitään sitoumuksia siltojen rakentamisesta minnekään. Tällaiset sitoumukset edellyttävät aikaa vieviä valtuustoprosesseja.

Yritykset sahan pelastamiseksi kuitenkin jatkuivat. Jo kahden päivän kuluttua edellisestä neuvottelusta käytiin SKOPissa jälleen neuvottelu asiasta. Siinä SKOPille esitettiin uusia ehdotuksia tilanteen laukaisemiseksi. Kokouksen pohjalta Luopio laati oman ehdotuksensa ja lähetti sen 7.2.1989 telefaxilla Taipalsaarelle. Ehdotus sisälsi lukuisia monimutkaisia järjestelyjä, ja edellytyksenä sen toteuttamiselle oli, että kaikki siinä mainitut osapuolet antaisivat hyväksymisensä asialle viikon kuluessa.

Edellä mainitussa Luopion luonnoksessa vaadittiin mm., että kunta sitoutuisi rakentamaan sillan sekä kunnallistekniikan Kiikkusaareen sekä hankkimaan saareen asuntokaavan vuoden 1992 loppuun mennessä. Vaihtoehtoisesti kunta sitoutuisi lunastamaan Hirsirakenteelta 13 miljoonalla markalla (+ vuotuisella 12 % korolla) maatilat, jotka Hirsirakenne olisi kyseisellä hinnalla ensiksi sahalta ja Harjasteilta ostanut. Lisäksi Teollisuuspuisto Oy:n piti sijoittaa KAHAan kolme miljoonaa markkaa, Harjasteiden 11 miljoonaa jne. Pilailun huippuna oli se, että järjestelyjen jälkeen Harjasteet yhä omistaisivat Ahokkalan Sahan osakkeista yhden prosentin.

Kaikkiaankin Luopion ehdotukset olivat täyttä utopiaa, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia toteutua, ei viikon sisällä eikä myöhemminkään. Eikä ollut tarkoituskaan. Satumaailmaan kuuluvia ehdotuksiaan tekemällä Luopio vain halusi antaa kuvan kaikkensa yrittämisestä ja toisaalta kiusata Lauri Harjastetta antamalla tämän hetken uskoa parempaa kuin mitä häntä varten todellisuudessa oli suunniteltu. Tällaisesta henkisesti rasittavasta lupaa-kiellä -käyttäytymisestä tulikin konkurssin jälkeen suoranainen pankin tavaramerkki.

Tilanteen pitkittyessä ja erilaisten ratkaisuyritysten yhden toisensa jälkeen kariutuessa Lauri Harjaste oli valmis yhä pitemmälle meneviin myönnytyksiin. Maanantaina 13. helmikuuta hän kävi yhdessä Jarno Harjasteen kanssa esittämässä uusia ehdotuksiaan pankinjohtaja Luopiolle. Lauri Harjaste tarjosi tuolloin pankille Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n osakkeita yhden markan nimelliseen hintaan pyytäen ainoastaan, että pankki antaisi hänen pitää talonsa, kesämökkinsä, autonsa ja Helena-laivan. Tällä menettelyllä vältettäisiin negatiivista julkisuutta aiheuttava konkurssi seuraamuksineen, ja pankki joka tapauksessa saisi sahan ja KAHAn itselleen. Ehdotus sai saman vastaanoton, kuin jos kissan kynsissä rimpuileva hiiri pyytäsi säästämään henkensä.

Tilanne oli toivoton. Sahan ja KAHAn puolesta ei ollut enää mitään tehtävissä. Harjasteiden huolenaiheeksi alkoikin nousta heidän asuintalonsa ja muun henkilökohtaisen omaisuutensa kohtalo. Lauri Harjasteen asunto Puistoniemi oli rakennettu vuosina 1982-83 Hoviniemen maalle. Rakentamista aloitettaessa pankin edustajat olivat luvanneet, että talon vaatima maa-alue voitaisiin lohkaista omaksi tontikseen, jolloin sitä eivät enää sitoisi Hoviniemen tilan kiinnitykset. Puistoniemen tontti irrotettiinkin Hoviniemen tilasta vuonna 1985, mutta sahan tilanne oli kuitenkin huonontunut ennen sitä, eikä pankki vallitsevissa olosuhteissa enää suostunutkaan kiinnitysten poistamiseen.


Raami vailla tukkeja

Perjantaina 17. helmikuuta Lauri Harjaste kävi tapaamassa pankinjohtaja Jorma Haarasta, joka kuului SKOPin johtokuntaan ja oli viimeisiä vanhan polven johtajia, joilta vielä voisi odottaa jonkinlaista inhimillisyyttä. Kovin paljon lohdutusta ei Haaranenkaan voinut antaa. Hän kuitenkin tunsi Puistoniemen rakentamishistorian ja tontin kiinnityksistä käydyt keskustelut ja totesi, että pankin periaatteena ei ole konkurssin tehneiden heittäminen kadulle, jos nämä lupaavat olla millään tavoin pullikoimatta pankkia vastaan.

Asioiden yhä pitkittyessä pankista viestitettiin Taipalsaaren kunnan johdolle tilanteen olevan toivoton. Kunnan edustajat lopettivatkin yhteydenpidon Lauri Harjasteeseen. Myöskään pankista ei enää tahtonut herua audiensseja. Pankin edustajat alkoivat kyllästyä Harjasteen jääräpäisyyteen ja siihen, että hän ei näyttänyt tajuavan lopun koittaneen. Tilintarkastaja Herralallakaan ei enää yllättäen ollut aikaa tapaamisiin. Tosin hän suostui juttelemaan Harjasteen kanssa pikaisesti Helsingin lentoasemalla. Kaikki tajusivat, että peli oli pelattu, eikä Lauri Harjasteesta enää olisi hyötyä kuin yhdessä asiassa - nimensä panemisessa konkurssianomuksiin.

Viimeisen konkurssia edeltäneen viikon Lauri Harjaste oleili kotonaan kaikkien unohtamana ja hylkäämänä ihmisenä, josta muutama viikko oli tehnyt harmaapäisen vanhuksen. Joskus hän tarttui puhelimeen ja soitti jollekin mahdolliselle sahanostajalle tarjoten Ahokkalan Sahaa myytäväksi. Joku lupasi jopa käydä katsomassa, jolloin Harjasteen toiveet jälleen heräsivät. Hän puki puvun ylleen ja jäi odottamaan vieraita - joita kuitenkaan ei koskaan saapunut. Loppu oli tullut.


Konkurssi

Silloin kun Lauri Harjaste kamppaili säilyttääkseen Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n toiminnassa, suunniteltiin toisaalla jo aivan muuta. Otsonikerrokselle haitalliseksi tiedetyn polyuretaanin käyttöön perustuvalla ovikeksinnöllään miljoonia ansainnut Kullervo Paasonen oli Ahokkalan Sahan vielä toimiessa ehdotellut Lauri Harjasteelle yhteisen puutavaran myyntiyhtiön perustamista Taipalsaaren läpi kulkevan tien varressa sijaitsevaan vanhaan Hoviniemen riiheen. Harjasteella ei sahan heikon yleistilanteen vuoksi kuitenkaan riittänyt aktiviteettia uuden yhteisyrityksen perustamiseen, eivätkä hän ja Paasonen sitä paitsi päässeet yksimielisyyteen perustettavan yhtiön omistuspohjasta. Tällainen Harjasteen osoittama kielteisyys ilmeisesti loukkasi mahtinsa tunnossa olevaa Paasosta, joka oli tottunut siihen, että kaikki taipalsaarelaiset, kunnan päättäjiä myöten, noudattavat hänen tahtoaan. Paasonen liittyi Harjasteen kaatajien rintamaan.

Lauri Harjasteen vielä käydessä neuvotteluja yhtiöittensä pelastamiseksi, valmistelivat Kullervo Paasonen, Visa Rossi sekä SKOPin edustajat KAHA Oy:n liiketoiminnan myymistä Kullervo Paasoselle. Myyntineuvottelut käytiin Hotelli Vaakunassa, eikä niistä kerrottu Harjasteille. Neuvottelujen tuloksena laadittiin kauppakirja, jossa KAHA Oy myi kaiken liiketoimintansa kahden miljoonan markan hinnasta Kullervo Paasosen omistamalle Taipalpuu Ky:lle. Kauppakirja oli päivätty maanantaiksi 20. helmikuuta 1989, ja myyjää edustamaan siihen oli merkitty Visa Rossi. Kauppa vaati kuitenkin osakkeenomistajan hyväksymisen, joten myös Lauri Harjasteen allekirjoitus siis tarvittiin.

KAHA Oy:n liiketoiminnan myyntivalmistelut, siten kuin ne tapahtuivat salaa yhtiön osakkeenomistajilta ja yhtiön hallituksen jäseniltä, olivat selvästi osakeyhtiölain hengen vastaisia. Osakeyhtiössähän yhtiön hallituksen, jonka oikeutena on sekä nimittää että erottaa toimitusjohtaja, tulisi olla tarkkaan tietoinen toimitusjohtajan yhtiötä koskevista toimista. Johtajan kuuluisi olla teoistaan vastuussa yhtiön hallitukselle, eikä hän saisi salata hallitukselta yhtiön tilaa tai toimintaa koskevia tietoja - ei ainakaan niin oleellisia tietoja kuin hanke koko liiketoiminnan myymiseksi. Mutta nostapa oikeusjuttu, kun olet miljoonia velkaa pankille ja saat pelätä ulos heittämistä kodistasi.

KAHA Oy:n liiketoiminnan myymiseen Taipalpuu Ky:lle tarvittiin siis Lauri Harjasteen allekirjoitus. Harjaste saapui helmikuun 20. päivänä sahan konttoriin ja allekirjoitti hyväksymisensä kauppaan. Allekirjoittaessaan hän sanoi, että hän ei tee sitä vapaaehtoisesti. Miksi hän kuitenkin teki sen? Yksinkertaisesti siksi, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos hän olisi kieltäytynyt, pankin periaatteena olisi ollut hänen ajamisensa kadulle. Näin pankin kanta oli tulkittava.

Entä mitkä olivat pankin periaatteet? Pankin edustajat tiesivät Lauri Harjasteen luulevan Puistoniemen säilyvän hänen omistuksessaan eivätkä he kumonneet tätä luuloa, koska se auttoi heitä saamaan nimiä papereihin. Kuitenkaan ainakaan Mikael Luopiolla tai pesänhoitajaksi tulleella Markku Korstosella ei ollut pienimpiäkään aikeita antaa Harjasteen pitää taloansa. He päivittelivät keskenään, kuinka joku voi todella olla niin typerä, että kuvittelee pankin lahjoittavan Puistoniemen arvoisen talon itselleen ja kuinka joku voi olla niin pohjattoman optimistinen ja todellisuudesta vieraantunut, ettei tajua tilannetta. Kuitenkaan he eivät sanoneet tätä Harjasteelle, koska hänen yhteistyötään vielä tarvittiin.

Allekirjoituksia tarvittiin paljon: KAHA Oy:n liiketoiminnan myynti, KAHA Oy:n konkurssianomus, Ahokkalan Saha Oy:n konkurssianomus, Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesän omaisuuden myynti uudelle sahayhtiölle, vesijättömaiden myynti, muun maaomaisuuden myynti jne.

Luopion ja Korstosen päämääränä oli saada Harjaste allekirjoittamaan mahdollisimman monta paperia ennen kuin hän tajuaisi tilanteensa olevan täysin toivoton. Hänelle ei jäisi Puistoniemeä eikä mitään muutakaan omaisuutta. Sen sijaan hänelle määrättäisiin maksettavaksi miljoonien markkojen pääomatuloverot, kun pankki alkaisi myydä omaisuutta eteenpäin. Tuollaisessa tilanteessa joku jo miettisi itsemurhaa.


Miltä se tuntui?

Sahan ja KAHAn konkurssien merkitys kullekin konkurssien piiriin joutuneelle ihmiselle on erilainen, ja on mahdotonta kertoa, mitä konkurssit merkitsivät kaikille niille sadoille ihmisille, joita ne välittömästi tai välillisesti koskivat. Jollekin konkurssi merkitsi työpaikan menettämistä, jollekin luottotappiota, jollekin jotain muuta.

Tietämättä, että varsinaiset kärsimykset olisivat vasta alkamassa, Henry Harjaste koki jo varsinaisen konkurssitapahtuman hävettävänä ja nolona asiana. Hänestä tuntui, että konkurssin jälkeen paikkakuntalaiset tuijottivat häntä pitkään missä hän liikkuikin, ikään kuin he olisivat halunneet tarkasti nähdä, miltä jalustaltaan pudonnut Harjaste oikein näyttää. Kaupoissa ei palvelu enää ollut samaa kuin ennen. Alennuksia, joita monista liikkeistä oli saanut automaattisesti, ei enää samalla tavalla annettukaan. Tämä kaikki tuntui Henry Harjasteesta niin masentavalta, että työssä oloaan lukuun ottamatta hän kartteli liikkumista julkisilla paikoilla eikä tavannut edes tuttaviaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kantanut maailman vaarallisimman taudin - köyhyyden - bakteeria, josta kukaan ei halunnut saada tartuntaa. Samansuuntaisia kokemuksia oli hänen lähisukulaisillaankin.

Maanantaiaamuna 27. helmikuuta Lauri Harjaste ajoi autolla Puistoniemestä vanhaan kotitaloonsa Hoviniemeen, jonka salissa hän allekirjoitti konkurssianomukset. Tehtävä lienee ollut hänen elämänsä epämiellyttävin. Ulkopuolinen voi vain yrittää kuvitella, miltä tuntuu luovuttaa kolmessa sukupolvessa jatkunut, 60 vuotta kestänyt elämäntyö pois, erityisesti kun huoneessa virnuilee vahingoniloinen ihminen, Visa Rossi, jonka Suuren Koston tulosta kaikki paljolti on. Pää painuksissa Harjaste käveli viimeisen kerran omasta syntymätalostaan autoon - joka sekin pian tultaisiin vaatimaan häneltä - ja ajoi pois.


Hoviniemen talo konkurssin aikaan.

Ennen konkurssia Ahokkalan Sahan asioita SKOPissa oli hoitanut pää-asiassa pankinjohtaja Mikael Luopio. Konkurssin tapahduttua pankki lähetti Taipalsaarelle lakimiehensä Markku Korstosen, joka on kokenut lakimies ja erikoistunut nimenomaan konkurssipesien hoitoon. Se kohteliaisuus ja hienovaraisuus, joka konkurssia edeltävinä aikoina oli edes jossakin määrin kuulunut pankin toimintatapoihin asiakastaan kohtaan, oli ohi. Nyt avattiin ruumista, ja menetelmät olivat sen mukaiset.

Paikalla olleet ovat kertoneet muistelmissaan, että kun Adolf Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan, ensimmäinen näkyvä reaktio muiden taholta tapahtuneeseen oli se, että he sytyttivät savukkeensa. Hitlerin aikanahan tupakointi oli ollut kiellettyä.

Kun Harjasteiden 130 vuotta kestänyt valta Hoviniemen talossa konkurssi-hakemuksen myötä päättyi, syttyivät silloinkin savukkeet.

Konkurssin jälkeen useimmat niin työntekijät kuin toimihenkilötkin olivat häkeltyneitä eivätkä oikein tienneet mitä pitäisi tehdä. Pesänhoitajilta he kuitenkin saivat ohjeet ryhtyä tekemään inventaariota pesäluetteloa varten. Jokainen mutteri, jokainen ruuvi, jokainen työkalu, jokainen raudankappale, jokainen pöytä ja jokainen tuoli kirjattiin muistiin kymmenien työntekijöiden parin viikon uurastuksen tuloksena. Pesäluettelosta tuli monikymmensivuinen kierresidottu kirja.


Ovatko maailman julmimmat ihmiset naisia?

Kaikki tähän saakka esitellyt tarinan sankarit ovat olleet miehiä. Mutta kuten sanotaan: Kaiken takana on nainen. Se pitää paikkansa tässäkin tapauksessa. Tämä nainen on Salme Hajumetsä, Ahokkalan Saha Oy:n kassanhoitaja.

Vuonna 1941 syntynyt Salme Hajumetsä tuli Ahokkalan Saha Oy:n palvelukseen kesällä 1980. Hän loi varsin pian itsestään kuvan tehokkaana työntekijänä. Erityisen hyvä hän oli puhelimitse karhuamaan maksamattomia laskuja. Ehkä hänen äänessään oli tiettyä vaativuutta. Hän oli hyvin kireä, jopa äreä ihminen. Hänen sanavarastoonsa kuului uskomaton määrä muihin ihmisiin kohdistettuja pilkka- ja haukkumasanoja. Ihmiset olivat hänelle äklätyisiä, älvänöitä, tollonkoppia, paskiaisia, hapsenkakkiaisia, typeryksiä, nahjuksia, äimän käkiä, vetämättömiä jne.

Ennen tulemistaan Ahokkalan Sahan työntekijäksi Salme Hajumetsä oli ollut erään taipalsaarelaisen autoliikkeen kassanhoitajana. Tämä perheyritys ajautui dramaattisten vaiheiden jälkeen vaikeuksiin, ja poliisit pidättivät perheen isän rikoksista epäiltynä. Kun isä istui vangittuna, eräs paikallinen häikäilemätön lakimies huomasi tilaisuutensa tulleen ja painosti perheen äidin allekirjoittamaan konkurssihakemuksen. Yritystoiminnasta huonosti perillä ollut äiti suostui, koska lakimies vakuutteli hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Myöhemmin kävi ilmi, että muita vaihtoehtoja olisi ollut. Yhtiön taloudellinen tilanne ei edellyttänyt konkurssia, vaan yhtiö olisi voitu myydä tai sen toiminta olisi voitu ajaa alas hallitusti. Syy konkurssille oli pelkästään se, että lakimies pääsisi pesänhoitajaksi ja pystyisi hyödyntämään konkurssipesää.

Kun perheen isä myöhemmin vapautui vankilasta, autoliike ja kaikki muu omaisuus oli mennyttä. Perhe joutui aloittamaan kaiken tyhjästä.

Yrityksen loppuvaiheissa Salme Hajumetsä oli pettänyt omistajat ja kääntynyt hyvin inhottavalla ja julmalla ja häikäilemättömällä tavalla heitä vastaan. Salme Hajumetsä oli osoittautunut vallanhaluiseksi sadistiksi ja pedoksi. Henkisesti ja taloudellisesti tuhotulle yrittäjäperheelle jäi hänestä hyvin epämiellyttävä muisto.

Henry Harjanne tunsi edellä mainitun yrittäjäperheen, ja hänelle oli kerrottu Salme Hajumetsän teoista ja luonteesta. Ahokkalan Sahan omistaja Lauri Harjanne ei välittänyt tämän tyyppisistä asioista, koska hän ei pitänyt kassassa työskentelevää Salme Hajumetsää niin merkittävänä henkilönä, että hän voisi olla minkäänlainen uhka. Hän ei tullut ajatelleeksi, että raadonsyöjä näyttääkin todellisen pedon luonteensa vasta, kun on olemassa raato.

Henry Harjaste vaistosi jo vuosia ennen konkurssia Hajumetsän asenteessa häntä kohtaan kireyttä, joka vähitellen muuttui yhä vihamielisemmäksi.

Talvella 1983-1984 Hoviniemen talossa sijaitsevia konttoritiloja laajennettiin. Rakennusmestari Raivovaara suunnitteli muutostyön, ja hänelle työntekijät saivat esittää toivomuksiaan. Salme Hajumetsän johdolla toimistossa työskennelleet kolme naista esittivät, että Hoviniemen keittiö muutettaisiin heidän kahvihuoneekseen ja sosiaalitilakseen. Henry Harjaste, joka yhä asui talossa, ei ollut erityisen innostunut luovuttamaan keittiötä, sillä ilman sitä jäävä asunto olisi ollut aika ikävä. Hän ei kuitenkaan olisi voinut estää suunnitelmaa toteutumasta, joten vastahakoisesti hän hyväksyi keittiön luovuttamisen.

Remontti jouduttiin keskeyttämään keväällä 1984, koska kirvesmiehiä tarvittiin sahalla. Keittiöön asti he eivät olleet ehtineet, joten siitä ei siis tullut kahvihuonetta tai sosiaalista tilaa.

Vaikka Henry Harjaste ei ollut estänyt keittiönsä muuttamista työntekijöiden kahvioksi, vaan hanke jäi toteutumatta muista syistä, vallanhaluinen Salme Hajumetsä luultavasti koki ajamansa kahviohankkeen epäonnistumisen henkilökohtaisena tappiona ja nöyryytyksenä. Tämä kuviteltu nöyryytys todennäköisesti lisäsi hänen haluaan kostaa Henry Harjasteelle ja hänen perheelleen, kun sopiva tilaisuus tulisi.

Muinaisen Alexander Harlinin rakennuttama Hoviniemen talo oli aina ollut Henry Harjasteen koti. Hän oli asunut siinä lapsuudestaan saakka. Myös konttorihuoneet hän oli kokenut kotinsa osaksi, työskentelihän niissä hänen isoisänsä, isoäitinsä ja isänsä. Henry Harjaste ei koskaan ajatellut, että tietyllä kynnyksellä hänen kotinsa loppuu, ja siitä alkaa jokin muu. Konttorihuoneet olivat aina olleet hänen käytössään iltaisin ja viikonloppuisin - ja tarvittaessa päivisinkin. Harjaste kertoo muistavansa monta tapausta lapsuutensa ajoilta, jolloin hän piirteli tai kirjoitteli konttorissa samalla kun hänen isoäitinsä teki sahan paperitöitä viereisessä pöydässä. Tätähän perheyritys aidoimmillaan on. Ensimmäinen kokopäiväinen vieras työntekijä, Tapio Rinne, tuli konttoriin vasta 1970-luvun alkupuolella.

Rouva Salme Hajumetsälle Hoviniemen talo ei ollut kenenkään koti vaan se oli työpaikka, jossa vallitsi tiukka hierarkia. Tämän arvojärjestyksen oli hyvin suurelta osin luonut juuri Salme Hajumetsä. Ja valtaan kiintyneenä hän oli sijoittanut itsenä niin korkealle arvoasteikossa kuin mahdollista.


Johtaja

Salme Hajumetsän kautta kulkivat puhelut. Hänen kauttaan kulkivat rahat. Hänen kauttaan kulkivat tiedot. Hänen kauttaan kulkivat käskyt. Hänellä oli valta antaa käskyjä. Hänellä oli tilaisuus vaikuttaa johtajiin. Salme Hajumetsä olikin tosiasiassa Ahokkalan Saha Oy:n käytännön asioiden johtaja välittömästi oikeiden johtajien jälkeen. Visa Rossin määrätessä suurista linjoista, Salme Hajumetsä hoiti asioiden toteutuksen käytännön tasolla.

Lähes kaikki vaistosivat Salme Hajumetsän vallan ja alistuivat siihen. Hajumetsä oli ihminen, jonka kanssa oli oltava hyvissä väleissä. Joka ei sopeutunut, sai varautua ikävyyksiin ja pahimmassa tapauksessa uuden työpaikan etsiskelyyn. Jopa niin haavoittumattomana pidetty ihminen kuin Timo Kytönen, joka toimi sahalla puutavaran myyjänä, sai lopputilin suurelta osin Salme Hajumetsän vuosia kestäneen painostuksen ansiosta. Ei ollut päivääkään, jolloin Hajumetsä ei olisi muistanut mainita sahan johdolle Kytösen huonoista puolista. Pahaa aavistamaton Kytönen kierteli ympäri maata kauppamatkoillaan täysin tietämättömänä häneen kohdistetusta hitaasta myyräntyöstä. Erottaminen tuli lopulta hänelle täytenä yllätyksenä.

Rouva Salme Hajumetsän valtakunta olisi ollut täydellinen, ellei sitä pilaamassa olisi ollut, niin, ketäpä muutakaan kuin Henry Harjastetta. Salme Hajumetsän tajuntaan ei yksinkertaisesti sopinut ajatus, että joku oleskelisi Hoviniemen talossa kuulumatta hierarkiaan. Hajumetsän maailmassa oli ainoastaan alamaisia ja esimiehiä. Koska Henry Harjaste ei ollut kumpaakaan, Hajumetsä ei voinut hyväksyä tilannetta. Hän ei pystynyt kontrolloimaan Harjastetta, ja niinpä hän koki että tämä uhmasi hänen valta-asemaansa. Hän ei voinut antaa tätä anteeksi ja ryhtyi vainoamaan Henry Harjastetta ja hänen perhettään, kunnes nämä poistuisivat lopullisesti hänen valta-alueeltaan.


Huone

Henry Harjaste oli noin viidentoista vuoden ajan asunut Hoviniemen talon luoteispäädyssä sijaitsevassa noin 25 neliömetrin vinttihuoneessa, jonka yhteydessä on toinen pienempi huone. Pienemmässä huoneessa sijaitsi hänen valokuvalaboratorionsa. Hän viihtyi erittäin hyvin tässä muusta talosta erillään olevassa pienoisasunnossa, ja se oli myös hänen ja hänen vaimonsa ensimmäinen koti heidän solmittuaan avioliiton. Heidän vanhin lapsensakin vietti ensimmäiset vuotensa siellä. Perhe eli onnellista elämää tässä vaatimattomassa asunnossaan. Mutta ei loputtomiin. Paratiisiin luikerteli käärme.


Vaatimaton yläkerran huone

1980-luvun puolivälin lähestyessä Salme Hajumetsä ryhtyi toimenpiteisiin Henry Harjasteen ja hänen perheensä onnen tuhoamiseksi. Hän ryhtyi vaatimaan heidän huonettaan konttorin arkistotiloiksi. Vaatimus ei perustunut todelliseen arkistotilan tarpeeseen, vaan oli pelkkä ilkeä juoni.

Ahokkalan Sahan konttorissa ja arkistossa oli noihin aikoihin yhteensä noin 500 mappia sekä pieni määrä muuta arkistoitavaa aineistoa. Mapeista noin puolet sisälsi niin vanhaa materiaalia, että sitä ei enää olisi tarvinnut pitää arkistossa lainkaan.

Kuullessaan ensimmäisen kerran asuinhuonettaan koskevasta vaatimuksesta Henry Harjaste esitti, että sijoitettaisiin käyttöarkisto hänen valokuvalaboratorioonsa, josta hän voisi luopua, ja annettaisiin yli-ikäisten mappien olla siellä missä ne siihenkin asti olivat olleet. Laboratorioon olisi vaivatta saanut rakennettua hyllyt jopa 700-800 mapille, ja tilaa olisi jäänyt vielä mappien selailupöydälle sekä tuoleille. Ehdotustaan havainnollistaakseen Harjaste jopa rakensi laboratorioonsa malliksi yhden sadalle mapille tarkoitetun hyllyn.

Henry Harjasteen isä Lauri Harjaste olisi periaatteessa hyväksynyt poikansa ehdotuksen arkistojen järjestelyistä siten, että tämä ei menettäisi huonettaan, mutta kun Salme Hajumetsä yhä tiheämmin toisti alkuperäistä vaatimustaan järjestäen lisäksi erilaisia arkistotilanteen huonoutta korostavia provokaatioita, joutui Lauri Harjaste lopulta antamaan hänelle periksi. Elettiin kevättä 1985, ja sahan yleistilanne oli vaikea. Uusi johtaja, Visa Rossi, oli juuri astumassa palvelukseen, eikä Harjaste halunnut aloittaa yhteistyötä hänen kanssaan huoneriidoilla. Salme Hajumetsä ei olisi missään tapauksessa luopunut vaatimuksestaan, joten asia oli parasta saada pois päiväjärjestyksestä ennen Rossin saapumista. Niinpä Henry Harjaste siis katkerin mielin muutti pois huoneestaan, jossa yli viisitoista vuotta oli asunut. Salme Hajumetsä oli saanut ensimmäisen voittonsa.

Hajumetsän esittämä pikainen arkiston tarve osoittautui luonnollisesti pelkäksi valheeksi. Kokonainen vuosi nimittäin kului, ja Henry Harjasteelta vallattu huone pysyi yhä tyhjänä. Mitään arkistoa sinne ei ryhdytty tekemään.


Hajumetsän ensimmäinen uhri - huone.

Vuoden 1985 syksyllä Henry Harjaste oli uudelleen aloittanut työskentelemisen sahan konttorissa, ja alkuvuodesta 1986 hän toi pois viimeisetkin tavaransa Helsingistä, jossa välillä hetken ajan oli perheensä kanssa asunut. Tavaroita kertyi kokonainen kuorma-autolasti, ja niiden sijoittamisessa oli ongelmia. Silloin Henry Harjaste muisti tyhjän huoneen ja vei pari ylimääräistä huonekalua sinne.

Muutaman päivän kuluttua Salme Hajumetsä laskeutui kiihdyksissään vintiltä. Hän oli havainnut huonekalut. Konttorissa alkoi välittömästi kiivas sähinä ja supattelu. Henry Harjaste kuunteli sitä työhuoneensa ovenraosta. Salme Hajumetsä käveli hermostuneen tuntuisesti edestakaisin, ja meneillään tuntui olevan jonkinlainen työpaikkakokous. Puhelimella soitettiin, eikä mennyt kuin noin tunti, kun konttoriin saapui kaksi kirvesmiestä lautojen ja työkalujen kanssa. Arkiston rakentaminen alkoi.

Mieluisan huoneen tärveleminen rumilla lautahyllyillä ei tuntunut Henry Harjasteesta mukavalta, mutta Salme Hajumetsä uhkui tyytyväistä vahingoniloa ja nautti täysin siemauksin vallastaan.


Millainen ihminen tekee tällaisia tekoja?

Salme Hajumetsän toimet Henry Harjastetta vastaan eivät tietenkään jääneet huoneen valtaamiseen. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa Hajumetsä pyrki toimimaan siten, että Henry Harjasteelle aiheutuva haitta olisi mahdollisimman suuri. Hän hankkiutui hyviin väleihin toimitusjohtaja Rossin kanssa ja puhui hänelle pahaa Harjasteesta. Vaikka Henry Harjasteen erottaminen syksyllä 1988 liittyikin konkurssivalmisteluihin, osasyynä siihen kuitenkin todennäköisesti oli myös Salme Hajumetsän harjoittama pitkään jatkunut negatiivinen informointi Visa Rossille ja sitä kautta edelleen pankin edustajille.

Henry Harjasteella oli tilaisuus tarkastella rouva Hajumetsän luonnetta vuosien ajan, ja hän olikin jo kauan ennen konkurssia tehnyt sen päätelmän, että juuri Salme Hajumetsä luonteensa puolesta oli niitä ihmisiä, joita esimerkiksi natsit valitsivat keskitysleiriensä vartioiksi tai miehitysjoukkojensa poliiseiksi. Salme Hajumetsä oli ehdottomasti vallanhimoisin ihminen, jonka Henry Harjaste koskaan oli tavannut. Hajumetsä alistui ehdottoman nöyrästi kaikkeen hänen yläpuoleltaan tulevaan vallankäyttöön - osoittaen toki muille ilmeillään mahdollisen vastentahtoisuutensa, mutta samaan aikaan hän oli häikäilemättömän julma ja kova kaikille niille, joita kohtaan hän voi harjoittaa valtaa. Todellinen Gauleiter.

Henry Harjasteen käsityksen mukaan Salme Hajumetsä oli niitä ihmisiä, jollaiset todennäköisesti ensimmäisten joukossa tarjoaisivat apuaan vieraan vallan miehittäjäjoukoille näiden ottaessa komennon maassa, ja ensimmäisten joukossa ampuisivat maanmiehiään, jos näin käskettäisiin. Vain valta, absoluuttinen raaka valta, merkitsi Salme Hajumetsälle jotakin. Kenellä oli valta, hän sai Hajumetsältä kunnian. Keneltä otettiin valta, hän menetti myös Hajumetsän kunnioituksen. Luonteensa mukaisesti Salme Hajumetsä oli hankkinut ystäväpiirikseen paikkakuntansa kermaa: komisarioita, lääkäreitä, lakimiehiä jne. Kaikkien näiden ystävyyssuhteiden perustana näytti olevan yksinomaan vallan ja aseman ihailu. Ihmiset asemiensa takana tuskin merkitsivät mitään.

Tässä on nyt kerrottu Salme Hajumetsästä huomattavasti enemmän kuin mitä hänen virallinen asemansa edellyttäisi. Näiden asioiden tietäminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää sen mitä konkurssin jälkeen tapahtui.


Monimutkaisia juonikimppuja

Nyt, kun jatketaan kertomusta konkurssin jälkeisistä tapahtumista, on syytä todeta, että erilaisia juonenkäänteitä on hyvin paljon. Lukijoilta toivotaan siis kärsivällisyyttä !!!

Konkurssianomuksen jättämisen yhteydessä oikeus määräsi Lauri Harjasteen toivomuksesta yhdeksi väliaikaisista pesänhoitajista pankinjohtaja Arvo Kankurin. SKOPin edustajat eivät tietenkään tästä ilahtuneet. He eivät pitäneet siitä, että Harjasteille myötämieliseksi tunnettu henkilö pääsi kontrolloimaan heidän toimiaan. He aloittivatkin välittömästi suunnitelmat Arvo Kankurin pudottamiseksi pois pesänhoitajien joukosta viimeistään seuraavassa velkojainkokouksessa.


Korstosen juoksupoika

Taipalsaaren kunnanjohtaja Esko Karjalainen, jolle kuuluminen Kymenlaakson Säästöpankin johtoelimiin oli hyvin tärkeä statuksen osoitus, oli sopiva henkilö auttamaan SKOPin edustajia. Varatuomari Markku Korstonen soittikin Esko Karjalaiselle ja pyysi tätä kunnan puolesta huolehtimaan siitä, että Ahokkalan Sahan konkurssipesän valvojiksi ei seuraavassa velkojainkokouksessa nimitettäisi muita kuin SKOPin edustajia. Karjalainen, jonka välit Arvo Kankurin kanssa eivät tunnetusti olleet erityisen lämpimät, lupasi, että paikalla tulee olemaan hänen lähettämänsä kunnan työntekijä tukemassa SKOPin haluamien pesänvalvojien valitsemista.

Velkojainkokouksessa SKOP sai päävelkojana odotetusti mutta täpärästi tahtonsa läpi pesänhoitajia koskevassa asiassa. Ehdolla ollutta Kymen läänin lääninveroviraston edustajaa sen enempää kuin Arvo Kankuriakaan ei valittu. Sen sijaan pesänhoitajiksi nimitettiin SKOPin lakimies Markku Korstonen sekä joensuulainen asianajaja Harri Roivaala. Molemmat olivat ammattimaisia konkurssijuristeja. Roivaala oli avustanut Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkia lukuisissa konkursseissa ja oli siis yhtä skoppilainen kuin kuka tahansa SKOPin palkkalistoilla oleva.

Näin alkoi keskustelu Hoviniemen salissa Esko Karjalaisen saavuttua sinne velkojainkokouksen jälkeen. Valitettavasti kirjoitettu teksti ei voi välittää Korstosen ensimmäisten lauseiden jäätävän koppavaa äänensävyä:


Korstonen: Tota, hei semmonen asia vaan, että käsittääkseni me sovittiin, hei siitä, että kunta tukee sitä mun ehdotusta siellä oikeudessa.

Karjalainen: Kyllä.

Korstonen: Se teidän mies oli ihan hiljaa siellä.

Karjalainen: Ja sinähän vielä puhelimessa sovit...

Korstonen: Joo.

Karjalainen: Niin hän ei tuota ottanut mitään kantaa?

Korstonen: Ei se, se, se ei sanonu mitään... no ei sillä oo mitään merkitystä, mutta...

Karjalainen: Tulik se.. ööö...?

Korstonen: Mut siitä nimittäin sielt oli kova suukopu siitä asiasta siinä, ja se ois varmaan kyllä edesauttanu sitä asiaa, asiaa, kun hänkin ois jotain kunnan puolesta sanonu.

Karjalainen: Kyllä hänelle ihan selvät ohjeet annettiin... siis sillä tavalla, että, että tuota niin tässä riittäis pesän uskottuna... onko se nyt oikea termi... uskottuna miehenä, tuota niin Korstonen ja, ja sitte tuota niin tämä Roivaala... ja ku oli tiedossa, että lääninverovirasto siihen... ja minä annoin selkeän ohjeen kyllä.

Korstonen: Joo.

Karjalainen: Esitin toivomuksen...

Korstonen: Mä, mä tuota niin ihmettelin sitä asiaa hänelle, niin hän sanoi vaan, että... ettei hän vastustanukkaan sitä, mutta se on nyt kaks eri asiaa, heh.

Karjalainen: Heh, heh, heh.

Korstonen: No ei, ei siinä...

Karjalainen: Meniks se läpi nyt sitte?

Korstonen: Joo, kyl se meni läpi, mut siinä, siinä kinasteltiin kyllä siitä asiasta aika, aika vilkkaasti siellä ja... Kankurilla oli nimittäin oma ehdotus siellä, ja tuota, ja sitte oli, oli tuota tän lääninveroviraston edustajan, mistä mä sulle kerran puhelimessa...

Karjalainen: Joo, joo.

Korstonen: Se ehdotti taas omaa miestä asiaan.

Se, kenet määrättiin pesänhoitajaksi ei ollut mikään merkityksetön juttu. Ahokkalan Sahan ja KAHAn konkurssit olivat sen luokan asia, että niistä jo pelkät pesänhoitajien korvaukset nousisivat yli puoleentoista miljoonaan markkaan. Konkurssi olikin suunniteltu siten, että nimenomaan Korstonen ja Roivaala pääsevät käsiksi pesään.

Edellä siteeratulla keskustelulla ei sinänsä ole tapahtumien kulkuun mitään merkitystä. Se vain on yhtenä pienenä osoituksena siitä, kuinka täydellisesti SKOPin talutusnuorassa Esko Karjalainen oli. Pankin miehille Karjalainen oli nöyrä juoksupoika, joka teki täsmälleen sen minkä nämä halusivat ja jopa enemmän.

Markku Korstoselle ulkopuolisten pesänhoitajien häätäminen konkurssipesän kimpusta merkitsi paljon. Korstonen sai kontrolloimattoman oikeuden järjestellä pesän varoja sekä pankin haltuun siirtyneiden suurehkojen maaomaisuuksien myyntejä. Tähän saakka kaikki oli siis sujunut niin kuin ennen konkurssia oli suunniteltukin.

Metsänhoitaja Ossi Ruttosen työsuhde Ahokkalan Saha Oy:n palveluksessa oli sovittu alkavaksi maaliskuun 1. päivänä 1989. Saha oli kuitenkin mennyt konkurssiin paria päivää tätä aikaisemmin. Jos konkurssihakemusta olisi vielä lykätty muutamalla päivällä, tilanne olisi ollut hieman kiusallinen. Miten Ruttosen tulo kuolemassa olevaan yhtiöön olisi silloin selitetty? Vai olisiko hänen pitänyt hämäyksen vuoksi perua saapumisensa kunnes konkurssi olisi tapahtunut? Ruttosenhan olivat hänen palkkaajansa alun alkaenkin tarkoittaneet konkurssin jälkeisen uuden yhtiön johtajaksi, eivätkä enää Ahokkalan Sahan. Konkurssiin ajoprosessi vain kesti odotettua kauemmin, eikä uudesta yhtiöstä maaliskuun ensimmäisenä päivänä ollut vielä mitään tietoa.

Muistettakoon, että kun Ruttonen Rossin ja Luopion johdattelemana kävi tutustumassa tulevaan työpaikkaansa tammikuun alussa, Luopio käytännössä tiesi jo konkurssista. Myös pitkään myyräntyötään tehneellä Rossilla oli selvä tuntuma tulevasta. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että he olisivat tässä tilanteessa tieten tahtoen palkanneet Ruttosen tehtävään, jota ei muutaman viikon kuluttua enää olisi olemassakaan kertomatta Ruttoselle asiasta. Aiemmin mainittu salainen palkkaussopimus huomioon ottaen Luopion on täytynyt paljastaa Ruttoselle, että hänen tullessaan työhönsä, yhtiön nimi ei enää olisi Ahokkalan Saha Oy eikä Ruttonen olisi myyntimies vaan uuden yhtiön toimitusjohtaja.

Hoviniemen talon sali on yli satavuotiaan historiansa aikana ollut monta kertaa merkittävien asioiden todistajana. Nyt tämä huone jälleen oli tapahtumien keskipisteenä Taipalsaarella. Jos Alexander Harlin olisi 1860-luvulla taloa rakennuttaessaan nähnyt kevään 1989 tapahtumat, hän olisi epäilemättä määrännyt rakentamisen keskeytettäväksi ja talon purettavaksi. Onneksi hänelle, hän ei nähnyt.