Esko Karjalainen oli aktiivinen vieras Hoviniemessä konkurssin jälkeisinä päivinä. Hänet ajoi luultavasti paikalle kiinnostus tapahtumiin, mutta tämä tuskin oli ainoa syy. Todennäköisesti Karjalainen koki jonkinlaista selittämätöntä nautintoa istuessaan Hoviniemen vallatussa salissa tupruttelemassa sikariaan. Sillä hetkellä hän oli mahtavampi mies kuin kukaan Harlineista oli koskaan ollut. Hän istui omin luvin Harlienien vanhan sukutilan suuressa salissa ja saastutti huonetta sikarinsavulla. Kukaan maailman Harlineista ei pystynyt häntä estämään. Harlinit eivät saaneet olla edes paikalla - omassa kodissaan, jossa kuusi sukupolvea suvun jäseniä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut. Karjalainen oli valtansa huipulla.
Hoviniemi, joka oli Taipalsaaren kunnan perustajan ja ensimmäisen kunnanjohtajan kotitalo, oli niitä paikkoja Taipalsaarella, johon jo yli vuosisadan ajan oli liittynyt varsin huomattavaa taloudellista valtaa. Hoviniemen isännillä oli aina ollut sanansa sanottavanaan Taipalsaaren asioista. Ehkä Esko Karjalaisen lapsuudestaan saakka tuntema kateuden ja ihailun sekoitus Hoviniemeä kohtaan sai nyt täyttymyksensä hänen itse voidessaan hetken ajan tuntea olevansa Hoviniemen ISÄNTÄ.
Eräät muutkin merkit kuin edellä mainittu käyttäytyminen konkurssin yhteydessä viittaavat siihen, että Esko Karjalainen ilmeisesti kuuluu niihin ihmisiin, jotka saavat jonkinlaista sisäistä tyydytystä toisilta pakolla otetun omaisuuden hallinnasta. Tällainen tyydytys saattaa viitata voimakkaaseen alitajuiseen kateuden tunteeseen, jollaista voi piilevänä esiintyä korkeaan asemaan kohonneen, mutta vaatimattomista oloista lähteneen ihmisen mielessä. Eräät Karjalaisen lapsuudesta saakka tunteneet ovatkin luonnehtineet häntä kateellisimmaksi tietämistään ihmisistä.
Paitsi että Esko Karjalainen esti sahan työntekijöiden hankkeen sahan käynnistämiseksi työntekijöiden omana yrityksenä, toimi hän myös pankin agenttina palkkaneuvotteluissa. Henkilökohtaisesti työntekijöitä, mm. pääluottamusmiestä, uhkailemalla ja pelottelemalla hän sai työntekijät antamaan periksi vaatimuksissaan. Eli palkoista viis, lomarahoista viis, pääasia että kaikki meni Rossin ja Ruttosen nuottien mukaan.
Esko Karjalainen oli SKOPin miehille mainio työrukkanen, jonka ainoa vika oli se, että häneltä tahtoivat salaisuudet vuotaa tiedotusvälineille. Karjalaiselle, jota pankin miehet luonnehtivat lörppäsuuksi, ei siis voitu kertoa aivan kaikkea. Saadakseen entistäkin paremman otteen hänestä yrittivät pankin edustajat värvätä hänen vaimonsa vientisihteeriksi sahan toimistoon. Anja Karjalainen ei jostakin syystä kuitenkaan ollut kiinnostunut, ja niinpä tämä hieno suunnitelma kariutui.
"Yrittäjä, kysy mahdollisuuksiasi" - lukee Taipalsaaren kunnan mainostaulussa. Kun sukusi on 60 vuotta harjoittanut teollisuustoimintaa paikkakunnalla, luonut työpaikkoja ja tuonut kunnalle huomattavat verotulot, kunnanjohtajasi tunkeutuu kotiisi, pöläyttää sikarinsavut naamallesi, potkaisee sinut pellolle ja nauraa röhönaurut.
Voitonristeily Helena-laivalla
Visa Rossi oli antamallaan määräyksellä tarkoituksellisesti estänyt palkanmaksun Lauri Harjasteelle parilta viimeiseltä kuukaudelta ennen konkurssia, vaikka Harjaste periaatteessa olisi voinut aivan laillisesti tämän palkan saadakin. Konkurssin jälkeen Harjaste ei enää osakkeenomistajana enää ollut oikeutettu vaatimaan saamatta jäänyttä palkkaansa. Edellä mainitun sekä paljon muutakin Visa Rossi oli tehnyt Harjastetta vastaan. Yhden loppuhuipennuksen Suureen Kostoonsa Rossi kuitenkin vielä tahtoi järjestää ennen eläkkeelle jäämistään: Voitonristeilyn.
Konkurssiselvittelyjen alkuhetkistä lähtien Visa Rossi tuon tuostakin yritti saada pankin edustajat kiinnostumaan Helena-laivasta, joka Rossin mielestä kuului Ahokkalan Sahan konkurssipesän omaisuuteen. Rossi kehui laivaa ja esitti erilaisia ehdotuksia sen käyttämisestä edustustehtäviin tulevana kesänä. Rossin mieliajatuksena oli järjestää konkurssin johtoryhmän kesken yhteinen juhlaristeily. Mikä nimittäin olisikaan ollut hienompi huipennus Rossin Suurelle Kostolle kuin se, että hän kutsuvieraineen olisi voinut lähteä Lauri Harjasteen Helena-tyttären mukaan nimetyllä laivalla hänen yksityisestä rannastaan voitonristeilylle. Rossi tajusi, miten ikävältä tällaisen risteilyn täytyisi tuntua rannalle jätetyn Lauri Harjasteen mielestä, ja siksi hän tekikin kaikkensa, jotta risteily toteutuisi.
Pankin edustajat, jotka liikemiespiireissä todennäköisesti olivat nähneet paljon hienompiakin risteilijöitä kuin rapistunut Helena-laiva, eivät heti osoittaneet alusta kohtaan kovin valtavaa kiinnostusta. Koska Helena-laivalla kuitenkin oli tietty symboliarvo Lauri Harjasteen kaatumisessa, innostuivat hekin vähitellen. Ossi Ruttosen alkuinnostusta laski hieman se, että hän jostakin oli saanut virheellisen tiedon, jonka mukaan laivan kuljettamiseen vaadittaisiin tutkinto, jota hänellä itsellään ei ollut. Tämä ei kuitenkaan ollut este risteilylle, sillä itse kunnanjohtaja Esko Karjalainen ilmoittautui kippariksi Helena-laivaan.
Asiassa oli yksi pieni ongelma: Avustajansa Arvo Kankurin välityksellä Harjasteet kiistivät Henry-laivan kuulumisen Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesään ja väittivät sen olevan yksityisomaisuuttaan. Tosiasiahan nimittäin oli, että vuonna 1977 Ahokkalan Sahaa osakeyhtiöksi muutettaessa laivaa ei ollut merkitty osakeyhtiölle siirtyväksi. Jotta konkurssipesä olisi voinut vaatia laivaa itselleen, sen olisi pitänyt pystyä osoittamaan, että laiva osana Ahokkalan Sahan liiketoimintaa siirtyi vuonna 1977 automaattisesti ilman eri merkintää osakeyhtiön omaisuudeksi. Helena-laiva oli kuitenkin jo ennen vuotta 1977 ollut usean vuoden ajan Harjasteiden yksityiskäytössä moottoriveneeksi rekisteröitynä, eikä sillä siis ollut mitään tekemistä sahan liiketoiminnan kanssa.
Henry Harjasteella ei ollut mitään kiinnostusta sotkeutua Ahokkalan Saha Oy:n konkurssiasioihin siltä osin kuin ne eivät suoranaisesti koskettaneet häntä ja hänen asumistaan Hoviniemessä. Hän halusi kuitenkin kiistan Helena-laivasta ratkeavan mahdollisimman pian tavalla tai toisella, sillä häntäkään eivät Rossin risteilysuunnitelmat erityisesti miellyttäneet. Niinpä Henry Harjaste kirjoitti pesänhoitaja Harri Roivaalalle ja esitti kompromissiratkaisua, jossa Harjasteet myöntäisivät laivan kuuluvan konkurssipesälle, ja pankki puolestaan tulisi vastaan sen hinnassa. Roivaala, joka tajusi konkurssipesän mahdollisuudet kiistassa hyvin heikoiksi, hyväksyi ehdotuksen ja sai Korstosenkin suostumaan siihen. Ja niin Harjasteet saivat ostaa oman laivansa konkurssipesästä. Tämä oli yksi harvoista myönnytyksistä, jonka pankin edustajat konkurssin jälkeen tekivät Harjasteille. Kuinka suuri "myönnytys" se toisaalta on, jos jonkun sallitaan ostaa laiva, jonka hän jo omistaa?
Puistoniemi
Kuten on jo todettu, konkurssipesän johtoryhmän lähtökohtana oli Harjasteiden täydellinen häätäminen sahan ja valtatien väliseltä alueelta riippumatta siitä, haluaisivatko tai pystyisivätkö Harjasteet lunastamaan jotakin kyseiseltä alueelta itselleen. Uuden yhtiön toimitusjohtajalle, Ossi Ruttoselle, voitiin siis tarjota asunnoksi Lauri Harjasteen omistamaa Puistoniemen taloa. Ruttonen oli tietysti hyvin innostunut asiasta, mutta hän ei ollut koskaan käynyt Puistoniemessä, joten hän ei tiennyt millainen talo se oikeastaan oli. Päästäkseen tutustumaan Puistoniemeen Ruttonen "sattumalta" lenkkeili talon edustalla, jolloin Harjaste pahaa aavistamatta kutsui hänet sisälle juomaan lasin limonadia. Harjaste ei arvannut, että Ruttonen koko ajan ahneesti tutkaili taloa sen mahdollisena tulevana omistajana.
Seuraava keskustelu käytiin Hoviniemen salissa 5.4.1989 eli yli viisi viikkoa konkurssin jälkeen:
Luopio: No sanos mitä... sano ihan tämmönen ajatuksena... tota, mitäs sellasesta tilanteesta... tai sanos Markku ensin, että millon tulee myyntiin mm. Uittoniemi.
Korstonen: Ei oo harmainta aavistustakaan. Eihän tommosta niin äkkiä myydä, totahan pitää niinku ajan kanssa...
Luopio: Okei. Saattaa nimittäin olla ihan olemassa oleva realiteetti, että tulee myyntiin Puistoniemestä kohtuullisen iso asunto, mikä tällä paikkakunnalla on, on tietysti iso.
Ruttonen: Se on tietenkin vaan hintakysymys, että...
Luopio: Niin...
Ruttonen: Tämmösellä paikkakunnalla...
Luopio: Mää soitin tossa, mä soitin tolle, tolle äää... Harjasen Keijon kanssa puhuin Säästöpankista tässä kun, ennen ku se oli tehty sun kanssa spmst, mistä oli puhetta, että tota, mut yleensä tosta talosta, että mitä tommoset maksaa. Se sano, että täällä on aika vähän tehty kauppaa, vähän vaatimattomimmista on tehty mutta ei ihan tollasista, että hänen epäilynsä on että ton hinta on, ottaen huomioon, että tossa on sauna ja toi on kohtalaisen hyvällä paikalla, niin 1,3 miljoonaa. Siis rakennuskustannuksiin ja muihin nähden se on halpa... Näistä tiloistahan saattaa tulla... öö, se on tietysti luonnollista, että jos näistä tulee joku lohkomisen kautta, mutta se on taas pitkä prosessi.
Korstonen: Se on pitkä prosessi. Joo, realisoitua tollasenaan ja sitten se joka ne ostaa, niin pilkkoo.
Luopio: Se oli sitä mieltä.
Korstonen: Niin tai sitten, okei, jos pankki ostaa ne, ja jäädään odottamaan.
Luopio: Niin. Tai sitten, esimerkiksi niin että, jos haluat, niin esimerkiksi sinä ostat ja pilkot ja myyt loput ptkl.
Ruttonen: Hmyy'y.
Luopio: Mutta mä uskosin, että tässä vois olla semmonen aika hyvä ratkasu, että Säästöpankki ostas. Ne jopa ilmotti olevansa aika kiinnostuneita, koska heillehän kuuluu luonnostaan, öö, omistaa maata ja myydä sitä sitten pilkottuna asunnontarvitsijoille ja antaa asuntolaina päälle. Niin siinä yhteydessä varmaan päästäisiin sopimukseen siitä, että esimerkiksi, jos sulla olis halua, öö, rakennuttaa tänne talo, ja saisit niiltä sitten jonkun sopivan tontin.
Ruttonen: Joo'o.
Edellä esitetty keskustelu paljastaa, että Luopio oli kysynyt pankinjohtaja Harjaselta hinta-arviota Puistoniemestä ennen kuin hän teki Ruttosen kanssa sopimuksen tulevasta johtajan paikasta. Tämä osoittaa, että lähtökohtana todellakin oli Harjasteiden häätäminen mailtaan ja kodeistaan. Keskustelu osoittaa, etteivät konkurssintekijät antaneet mitään arvoa Harjasteille ja heidän toiveilleen lunastaa omia maitaan. Harjasteet olivat heille kuin ali-ihmisiä, joiden tunteita tai mielipiteitä ei tarvinnut ottaa lainkaan huomioon. Ruttosellekin Puistoniemen talon ottaminen pois Lauri Harjasteelta oli vain hintakysymys...
Tilanteet kehittyivät, ja pankki tarvitsi kipeästi Lauri Harjasteen allekirjoituksia moniin eri papereihin. Harjaste ei kuitenkaan ollut halukas allekirjoittamaan mitään, ellei hän saisi varmuutta asuintalonsa Puistoniemen kohtalosta. Hän halusi tietää, saisiko hän pitää talon, ja kuinka paljon hänen mahdollisesti olisi siitä maksettava. Pesänhoitaja Korstonen lykkäsi selkeän vastauksen antamista mahdollisimman pitkään, ja jokainen voi vain kuvitella, kuinka hermostuttavalta tällainen epätietoisuus ja tyhjän päällä oleminen tuntui Harjasteesta. Saadakseen nimiä papereihin Korstosen oli kuitenkin ennen pitkää annettava jonkinlaisia lupauksia Harjasteelle. Niinpä hän lopulta ilmoitti pankin johtokunnan päättäneen, että Harjaste saisi pitää Puistoniemen talon tontteineen maksamalla tietyn summan SKOPille.
Vaikka pankki suunnittelikin Puistoniemen antamista Ossi Ruttoselle, se ei voinut noin vain päästää häntä taloon isännäksi, sillä juridisesti talo oli yhä Lauri Harjasteen omaisuutta. Omistussuhde kumoutuisi vasta pakkohuutokaupassa, ja sellainen ei konkurssin jälkeen ollut pankin välittömissä suunnitelmissa. Korstosen tavoitteena oli pitää Harjaste niin kauan rauhallisena, että kaikki tarvittavat allekirjoitukset ennen kaikkea maakauppoihin olisi saatu.
Puistoniemeä ei siis voitu ajatella ainakaan Ruttosen ensi hetken asunnoksi, eikä hänelle myöskään olisi voitu aivan heti ryhtyä rakentamaan omakotitaloa Hoviniemen rantaan, josta paikasta hän oli hyvin kiinnostunut. Maa-asiat vaativat oman aikansa. Käytyään vielä tarkastamassa Hoviniemen talossa sijainneen Henry Harjasteen asunnon ja todettuaan sen huonokuntoiseksi Ruttonen ilmeisesti päätteli, että hänen on parasta muuttaa erääseen Taipalsaaren keskustassa sijaitsevaan osakehuoneistoon, kunnes hänen asuinkysymyksensä lopullisesti ratkaistaisiin.
Aktiivinen halu Puistoniemeä sekä muita Lauri Harjasteen omistamia alueita kohtaan osoittaa, että samoin kuin Esko Karjalainen, myös Ossi Ruttonen näyttää olevan niitä ihmisiä, joita ei nolota pakolla muilta otetun omaisuuden hallitseminen. Ruttosella tämä ominaisuus nähtävästi on vieläkin voimakkaampi kuin Karjalaisella. Ruttonen vaikuttaa olevan niitä henkilöitä, joilta täysin puuttuu normaali moraalinen häveliäisyys. Hän kehtaa ottaa mitä vain. Tällaiset ominaisuudet esiintyvät vahvoina psykopaateilla.
Taipalsaarella asuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät mahdollisen konkurssinkaan jälkeen yksinkertaisesti olisi kehdanneet ottaa käyttöönsä Lauri Harjasteelta pakolla vaadittua Volvo-henkilöautoa, vaan olisivat ainakin vaihtaneet sen ensi tilassa johonkin muuhun. Ruttosta auton käyttöönotto ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan pienimmässäkään määrin, mikä on hyvä osoitus hänen äärimmäisestä häikäilemättömyydestään. Samanlaista häikäilemättömyyttä osoitti sekin, kun hän tuli tutkimaan soveltuisiko Henry Harjasteen kotina toiminut Hoviniemen huoneisto hänen mahdolliseksi asunnokseen, vaikka Harjaste perheineen selvästi oli ilmoittanut halukkuutensa huoneiston ja koko talon pitämiseen itsellään. (Harjasteet antoivatkin Ruttosen käydä koluamassa asuntoa, jotta hän näkisi kuinka huono se on, ja kertoisi asiasta myös pankille).
Kaikesta päättäen Ossi Ruttonen on henkilö, joka ilman minkäänlaisia tunnontuskia pystyy tuhoamaan mitä tahansa - aivan mitä tahansa - mikä voi olla esteenä hänen kohoamiselleen rahan ja vallan portaita. Kaikkia Ruttosesta ilmi tulleita asioita ei tässä mainita, mutta jos hän itse sattuu lukemaan tämän tekstin, hän kyllä tietää, mihin edellä viitataan. Tietoisesti valikoidulla jumalan roolilla Ruttonen joka tapauksessa tuhoaa itseään, eikä hänen valitsemansa tie johda pysyvään onneen.
Epäilyttävää käyttäytymistä
Välittömästi konkurssin jälkeisinä viikkoina rouva Salme Hajumetsän käytöksessä ilmeni eräitä oudoksuttavia piirteitä, jotka panevat helposti miettimään, oliko hänen vainoharhaisuutta lähentelevään oviensulkemisvimmaansa sittenkään syynä pelkkä kosto Harjasteille.
Salme Hajumetsän nopea takinkääntöpolittikka uusia hallitsijoita kohtaan ylitti niin näyttävästi kaikki normaalin rajat, että se aiheutti sekä yleistä huvittuneisuutta että närkästystä muiden sahan työntekijöiden ja toimihenkilöiden keskuudessa. Hajumetsän lirkutteleva käytös uutta johtoa kohtaan oli imeltelevää ja suorastaan ylilipevää, samalla kun hän näyttävästi oli kääntynyt sekä puheissaan että teoissaan entisiä omistajia vastaan. Hajumetsä kävi jopa ravintolatansseissa pesänhoitajien kanssa - teko joka hänet tuntevista varmaan tuntui pienoiselta ihmeeltä.
Samaan aikaan kun Salme Hajumetsä parhaansa mukaan rakensi hyviä suhteita uusiin johtajiin, hänen käytöksensä yleensä ja erityisesti työtovereitaan kohtaan oli erittäin kireää ja hermostunutta. Eräät hänen kanssaan työskennelleet valittivat hänen muuttuneen kuin eri ihmiseksi. Hän tuli työpaikalle kaikkia muita ennen ja poistui sieltä vasta kaikkien muiden lähdettyä tarkastaen aina moneen kertaan, että ketään ei vain jäänyt konttoriin hänen jälkeensä, ja että kaikki paikat oli huolellisesti lukittu. Tällaisena ylihermostuneena hänen käytöksensä pysyi muutaman konkurssin jälkeisen viikon, mutta tasaantui sitten vähitellen ennalleen.
Kun konkurssin tehneen yrityksen pääkassanhoitaja ja kirjanpidosta vastaava a) yrittää pesänhoitajia liehakoiden epätoivon vimmalla varmistaa sen, että hän ei itse vain olisi irtisanottavien joukossa, b) yrittää kiinnittää kaiken huomion entisten omistajien tekemiksi keksimiinsä rikoksiin, c) yrittää estää kenenkään muun kuin itsensä pääsyn kirjanpitoa tutkimaan ovet lukituttamalla sekä joka päivä ensimmäisenä toimistoon saapumalla ja viimeisenä sieltä poistumalla ja d) kun hänen koko käytöksensä samalla on poikkeuksellisen hermostunutta ja epäluuloista, eikö sen pitäisi herättää ajatuksia?
Samppanjajuhla
Huhtikuussa 1989 konkurssipesän johtoryhmä oli viikkojen jahkailun jälkeen vihdoin tilanteessa, jossa uusi sahayhtiö oli perustettu, ja päätös sahauksen aloittamisesta tehty. Konkurssiprosessin voitiin siis katsoa olevan eräässä välivaiheessaan. Jäljellä olisi enää Harjasteiden lopullinen eliminoiminen. Oli siis aihetta juhlia Harjasteista saatua voittoa.
Harjasteista saadun voiton juhla, jonka Visa Rossi, Markku Korstonen, Harri Roivaala, Ossi Ruttonen, Salme Hajumetsä ja Sirkka Pikkanen järjestivät vanhassa Hoviniemen salissa, on asia, jota kukaan Harjaste ei mielellään ajattele, mutta jota toisaalta ei voi koskaan unohtaakaan. Tämä Harjasteiden vastainen orgia ja Suuren Koston juhlinta oli monen muunkin mielestä inhottava ja moraaliton tapahtuma.
Kun Salme Hajumetsä huhtikuussa 1989 Lauri Harjasteen kärsimyksille nauraen kohotti samppanjalasinsa Hoviniemen salissa ja sanoi, että kauanhan tätä on odotettukin, oli kulunut noin neljä kuukautta siitä, kun hän oli nauttinut saman miehen tarjoamaa jouluglögiä Puistoniemessä ja kohottanut maljansa Ahokkalan Sahan menestykseksi. Nämä kaksi tapahtumaa sen enempää kommentoimatta kertonevat kaiken oleellisen Salme Hajumetsän luonteesta.
Samppanjaa siis juotiin. Aivan puhdas ei juhlijoiden omatunto tainnut kuitenkaan olla; kun Korstonen havaitsi Lauri Harjasteen auton nousevan Hoviniemen rantatietä, kehotti hän panemaan pullot piiloon siltä varalta, että Harjaste sattuisi saapumaan paikalle. Pelko oli turha.
Kun samppanjaa monta pulloa juotiin, alkoi se näkyä juhlijoiden, erityisesti Visa Rossin, käytöksessä. Juuri tässä yhteydessä yrittikin Rossi udella Hajumetsältä ja Pikkaselta Puistoniemen rakentamiseen liittyviä yksityiskohtia, josta asiasta jo aikaisemmin on mainittu. Kun juhlat sitten viimeisen samppanjapullon loputtua olivat ohi, ja väki poistui paikalta, lähti Rossikin lakimiehistä välittämättä ajamaan autollaan ilmeisessä humalassa - eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.
Muistoksi Harjasteiden vastaisesta voitonjuhlasta jäi Hoviniemen salin kattoon samppanjapullon korkin tekemä reikä, jonka synnystä Salme Hajumetsä lupasi käsi Raamatulla vannoa olevansa mitään tietämättä, jos asiasta häneltä joskus kysyttäisiin.
KAHA-Saha Oy
Kevät 1989 kului, ja uusi yhtiö KAHA-Saha Oy aloitti toimintansa. Konkurssintekijät olivat päättäneet hyödyntää Ahokkalan Sahan vuosikymmenien aikana tunnetuksi tekemän laivausmerkin ER-SA uudessa yhtiössään. Tehdäkseen KA-HA -merkin edes jotenkin uskottavaksi he nimesivät koko yhtiönsä KAHA-Sahaksi. Näin he kai kuvittelivat voivansa uskotella ulkomaisille ostajille KA-HA -laivausmerkin alun alkaenkin tarkoittaneen KAHA-Sahaa.
Vaikka SKOPin edustajat ehkä kunnon vallankumouksellisten tavoin kirjoittivat kaappaamansa sahan historian uudelleen, siten että siitä oli poistettu kaikki Harjaste-nimeen viittaava, ehkä joku vielä kuitenkin muisti mitä KA-HA -merkki alunperin tarkoitti. Kirjainyhdistelmähän tulee Kaarle Harjasteen etu- ja sukunimien kahdesta ensimmäisestä kirjaimesta, KAarle HArjaste. Harjasteen suvun kannalta viittaus Kaarle Harjasteeseen uuden sahan tunnuksessa on tietysti loukkaus tämän elämäntyötä kohtaan - kaikki tapahtunut huomioon ottaen.
Uuden sahayhtiön ulkomainen asiakaskunta ja koko markkinointifilosofia poikkesivat Ahokkalan Sahan vastaavista niin paljon, että vanhan laivausmerkin käyttäminen sahatavaran laadun osoittimena ei olisi ollut välttämätöntä. Suurin syy KA-HA -merkin käyttöönottoon lienee ollutkin halu hyödyntää sahalla olleita KA-HA -leimasimia ja samalla hieman ärsyttää Harjasteita.
Uudelleen perustetun sahan olisi voinut nimetä SKOP-Sahaksi, kuten Ossi Ruttonen leikillään eräässä tilaisuudessa esitti. Sen laivausmerkki olisi voitu valita esimerkiksi seuraavasta luettelosta: KOS-TO, VI-HA, TU-HO, PA-HA.
Rossi valitsee
Kun sahan uusi hallinto konkurssin jälkeen ryhtyi valikoimaan työntekijöitä uuden yhtiön käyttöön, joutui se turvautumaan lähes pelkästään Visa Rossin arviointeihin. Rossin kriteerinä oli pääasiassa se, millaiset suhteet kullakin työntekijällä oli ollut Harjasteisiin. Toisin sanoen, mitä paremmat välit, sitä suurempi paine työttömyyskortistoon, ellei joku aivan pakottava seikka puoltanut tällaisen väärinajattelevan henkilön uudelleenpalkkaamista. Visa Rossi käytti suorasukaista ja karkeaa kieltä arvioidessaan inhoamiaan työntekijöitä. Kuka oli "vanha suulas akka" ja kuka oli "sahan tyhmin mies" ja kuka oli jotain muuta.
Rossin kriteerit olivat kovat. Pois sai lähteä kaikkein pisimpään, noin neljäkymmentä vuotta sahalla työskennellyt Kosti Janikka, jolla vielä olisi ollut muutama vuosi eläkkeelle pääsyyn. Työtä ei myöskään löytynyt lähes yhtä kauan sahan palveluksessa olleelle Eero Hannuselle. Ammatinvaihto oli edessä Kalle Janikallakin, joka oli jo toisen polven sahalaisia, ja oli itsekin ollut lähes koko työikänsä Ahokkalan Sahan ja KAHAn töissä.
Monet sahan työntekijöistä, erityisesti kauan sahalla olleet, pitivät konkurssia ikävänä tapahtumana ja Visa Rossia tähän tapahtumaan suurena syyllisenä. Jos yleensä jonkun johtajan voidaan sanoa olleen alaistensa halveksima, Visa Rossi epäilemättä oli sitä. Sahalla työskentelevien vastenmielisyys Rossia kohtaan ilmeni jo heidän syksyllä 1988 laatimassaan kirjelmässä, jossa he totesivat Rossin olevan tarpeeton ja pelkäksi haitaksi Ahokkalan Sahan toiminnalle. Konkurssin jälkeen työntekijöiden Rossia kohtaan tuntema inho jos mahdollista vieläkin lisääntyi. Joku heistä ehdottikin leikillään, että pitäisi pyytää työntekijät erääseen paikalliseen ravintolaan, tarjota heille pari kierrosta ja kutsua sitten Visa Rossi paikalle. Kun hän olisi sisällä, lukittaisiin ovet. Miten sitten kävisi, se jäi kunkin mielikuvituksen varaan.
Edes raha ei välttämättä motivoi työssä pysymiseen, jos henkinen ilmapiiri ei ole terve. Uusi yhtiö, KAHA-Saha Oy, oli kuin valtio, jossa oli tehty kommunistinen vallankumous. Sen rakennusaineena olivat tyypilliset: kosto, vallanhimo, viha, valhe, menneisyyden väärentäminen, epäoikeudenmukaisuus jne. Oli ihmisiä, jotka olisivat saaneet jäädä kommunistivaltioon, KAHA-Saha Oy:n palvelukseen, mutta jotka mieluummin valitsivat pakolaisuuden ja vapauden. Sahanhoitaja Jarmo Happonen oli yksi näistä. Muutamia kuukausia uuden yhtiön toimintaa seurattuaan hän katsoi, että parempi on käydä vaikka vieraalla paikkakunnalla työssä kuin jatkaa SKOPin ja Ruttosen alaisuudessa.
Kaikkia ihmisiä ei voi ostaa
Ahokkalan Saha tunnettiin työpaikkana, josta ei työntekijöitä kovin helposti erotettu. Aikojen kuluessa sahalla oli työssä monia sellaisiakin ihmisiä, joiden työpanos ei jonkin puutteellisuuden vuoksi ollut sataprosenttinen. He saivat kuitenkin tehdä työtään omien kykyjensä mukaan ikään kuin saha olisi ollut eräänlainen suojatyöpaikka heille. Kaikesta tästä seurasi, että suurin osa Ahokkalan Sahan työntekijöistä arvosti työpaikkaansa ja työnantajaansa ja oli tarvittaessa valmis jopa tiettyihin uhrauksiin näiden puolesta. Sahan viimeisten vuosien vaatimaton palkkataso, johon työntekijät nurkumatta tyytyivät, oli elävä osoitus tällaisesta uhrimielestä.
Ahokkalan Sahalla oli työntekijöitä, jotka olivat antaneet koko elämänaikaisen työpanoksensa sahan hyväksi. Monet heistä olivat olleet sahalla niin kauan, että muistivat vielä hyvin sahan perustajan Kaarle Harjasteen, ja sen kuinka hän päivittäin henkilökohtaisesti seurasi ja ohjasi töitä sahalla. Sahan historiaa vuosikymmeniä myötäeläneinä nämä vanhat työntekijät eivät yksinkertaisesti voineet kääntyä Harjasteita vastaan, vaikka konkurssintekijät niin ehkä olisivat halunneetkin.
Useimpien tavallisten työntekijöiden oikeustajun vastaista oli se, että työpaikkojen ylläpitämiseksi omaisuutensa peruuttamattomasti uhranneet Harjasteet konkurssin jälkeen julistettiin ikään kuin ihmisarvonsa menettäneiksi. Harjasteiden huono kohtelu konkurssin jälkeen - joka oli kaikkien nähtävissä - ei yksinkertaisesti mahtunut tavallisten rehellisten työntekijöiden käsitykseen reilusta pelistä.
Työntekijöiden oikeustajun ja vastuukäsityksen mukaista ei myöskään ollut se, että Harjasteiden pahin pilkkaaja, yhtiöt tahallaan konkurssiin ajanut entinen johtaja Visa Rossi mitään varsinaista työtä tekemättä nautti täysistä palkka-, auto-, asunto- ja ravintolaeduista samaan aikaan kun konkurssiin syyttömät, yhtiölle kaikkensa antaneet työntekijät saivat pelätä paitsi työpaikkansa myös saamatta olevan palkkansa puolesta.
Päätöksissä hidastellaan, laivalla risteillään
Ensimmäinen konkurssin jälkeinen kesä tuli, ja asiat sahatoiminnassa etenivät suotuisissa merkeissä sahatavaran hinnan noustessa odotetusti. Sahayhtiö hyödynsi konkurssipesää varsin häikäilemättömästi. Yhtiön perustamiskulut maksatettiin pääosin konkurssipesällä. Yhtiö toimi Kaarlelan tilalla konkurssipesän vuokralaisena tuhannen markan kuukausivuokralla, kun käypä vuokra olisi ollut moninkertainen (myöhemmin, kun ravintolamenoihin käytetyt pesän käteisvarat alkoivat huveta, vuokraa tosin korotettiin). Yhtiö hyödynsi muutenkin konkurssipesää mm. ostamalla pesältä auton noin 50.000 markan alennuksella sekä tukun autoradiopuhelimia romuhintaan (yksi niistä meni Visa Rossille). Keinoilla millä hyvänsä pankki halusi saada yhtiön tuloksen näyttämään mahdollisimman hyvältä nyt, kun typerät Harjasteet eivät enää olisi pilaamassa asioita. Konkurssin jälkeen kohonneilla sahatavaran hinnoilla sekä uuden yhtiön velka- ja korkotasolla huonoon tulokseen päätyminen olisikin ollut jo ihme.
Pankilla meni hyvin, ja uudella yhtiöllä meni hyvin, mutta sen sijaan Lauri Harjasteen asuntoon liittyvät asiat eivät edenneet niin kuin hän olisi halunnut ja odottanut. Jo keväällä pankki oli Korstosen välityksellä ilmoittanut Harjasteelle, että hänen annetaan pitää Uittonimen talonsa, kunhan hän maksaa pankille sovitun summan rahaa. Kaiken siis piti olla kunnossa. Ystäviensä neuvoja noudattaen Harjaste kuitenkin pyysi asiasta lopullisen ja kirjallisen lupauksen. Sitä hän ei saanut, mutta kun Korstonen vakuutti asian olevan sovittu ja Puistoniemen tontin jäävän Lauri Harjasteelle, hänellä ei ollut mitään syytä olla uskomatta tähän lupaukseen.
Vaikka tilanne oli ahdistava, Harjasteet yrittivät elää niin normaalisti kuin mahdollista. Välillä oli aikaa ottaa valokuviakin Hoviniemen pihassa. Kuvan antiikkiauto oli yksi konkurssin monista uhreista. Se häädettiin Korstosen määräyksestä autotallista. Kodin menettämisen ja sitä seuranneen kaaoksen sekä vuosia kestäneen häätöuhan keskellä Henry Harjasteen voimavarat eivät riittäneet sen asianmukaiseen säilyttämiseen. Hieno auto tuhoutui.
Kesän 1989 aikana Korstonen aika ajoin vieraili Taipalsaarella ja tapasi silloin tällöin Lauri Harjastettakin. Heinäkuun 6. päivänä järjestivät pankin edustajat eräänlaisen korvikeristeilyn Helena-laivalla. Risteilystä oli sovittu laivan myynnin yhteydessä. Esko Karjalainen ei ilmestynyt kippariksi, mutta muuten risteilyllä oli mukana edustava joukko pankkiväkeä. Henry Harjaste kuvasi videokameralla risteilylle osallistujat heidän noustessaan laivaan kirkonkylän rannasta. Tästä Markku Korstonen hermostui suunnattomasti, ja Lauri Harjasteella oli täysi työ lepytellä hänet ja selitellä kuvailujen syitä.
Korstosen hermostuminen kuvaamisen vuoksi tuntui oudolta, mutta jälkeenpäin ajatellen se on hyvin ymmärrettävää. Risteilyseurue koostui nimittäin henkilöistä, joiden osallistuminen yhdessä tällaiselle matkalle olisi saattanut olla hieman hankalasti selitettävissä. Joku olisi voinut esimerkiksi kysyä, mitä tekemistä Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesän hoitajilla, TERMIIKKI -nimisen osakeyhtiön "bulvaani-toimitusjohtajalla" ja Säästöpankkiliiton johtajilla on keskenään, kun he kaikki yhdessä osallistuvat samalle laivamatkalle. TERMIIKKI OY:stä kerrotaan lisää myöhemmin.
Korstonen, hermopelin mestari
Markku Korstosen linja Harjasteita kohtaan noudatti alusta lähtien tiettyä pettämätöntä kaavaa. Kaavan voisi nimetä vaikka kiristä ja löysää -kaavaksi. Välillä Korstonen oli leppoisa ja sovittelunhaluinen. Tällainen asenne ymmärrettävästi herätti toivoa Lauri Harjasteessa. Toivo kuitenkin vaihtui taas epätoivoksi, kun Korstonen jonkin ajan kuluttua kihisikin punaisena raivosta ja saneli toinen toistaan ankarampia uhkauksia. Suurimman epätoivon vallitessa Korstonen sitten jälleen saattoi vaihtaa linjaansa ja olla pehmeä ja neuvotteluhaluinen, kunnes hän taas jonkin ajan kuluttua muuttuisi kireäksi ja uhkaavaksi. Jokainen kiristäminen oli yleensä tiukempi kuin sitä seurannut löysääminen. Niinpä pitkän ajan kuluessa tilanne koko ajan, ikään kuin huomaamatta, kävi vaikeammaksi.
Yhdessä aikaisemmin selostetun kohdehenkilön luontaisen optimismin hyväksikäytön kanssa edellä selostettu käyttäytyminen oli äärimmäisen rasittavaa ja hermostuttavaa. Tällainen henkinen väkivalta kuitenkin ilmeisesti kuuluu olennaisena osana rutinoituneen konkurssijuristin menettelytapoihin hänen hiillostaessaan uhriaan. Hermonsa menettänyt uhri suostuu lopulta mihin tahansa - tai kuolee.
Mihin Markku Korstonen olisi Lauri Harjasteen suostumusta kaikkein kipeimmin tarvinnut?
Maakauppoihin. Jo kesällä 1989 Korstonen mainitsi Lauri Harjasteelle parin eteläsuomalaisen yhtiön ilmaisseen kiinnostuksensa hänen nimissään olevien maa-alueiden ostamiseen. Toinen yhtiöistä oli nimeltään FAKTAPATO Oy ja toinen TERMIIKKI Oy. Edellisen kotipaikka oli Helsinki ja jälkimmäisen Tampere. Kummankin yhtiön todelliset omistajat olivat taipalsaarelaiset pankinjohtajat Rauno Mattila ja Keijo Harjanen. Heidän omistuksensa oli salattu erilaisin järjestelyin.
