Paitsi että Lauri Harjaste joutui maksamaan yhä uusia ja uusia veroja lämmöstään, sähköstään, metsätuloistaan jne. myös Henry Harjasteen maksettavaksi määrättiin kesällä 1990 yllättäen noin 45.000 markkaa lisäveroja. Kostajan käsi tavoitti hänet. Visa Rossin ja Salme Hajumetsän toimeenpanema verotarkastajien manipulointi oli tuottanut tulosta.
Henry Harjasteen omistukseen oli joskus vuosia aikaisemmin merkitty muutama Ahokkalan Sahan osake, vaikka hän ei niitä olisi halunnutkaan. Osakkeiden nimellinen arvo konkurssia edeltäneinä vuosina oli 4000, markkaa. Kaikki tietävät, että mitään todellista arvoa osakkeilla ei ollut. Kuitenkin Rossi ja Hajumetsä saivat verotarkastajat uskomaan, että Harjaste oli Hoviniemessä asumisensa muodossa saanut peiteltyä osingonjakoa osakkeistaan yhteensä lähes satatuhatta markkaa.
Henry Harjasteen kannalta oli tietysti aika imartelevaa, että hän voi sanoa omistaneensa osakkeita, joiden vuosittainen tuotto on ollut keskimäärin 500 prosenttia. Mutta, että tämän olettamuksen perusteella joutuu maksamaan veroa, se onkin jo toinen juttu.
Hajumetsän ja Rossin (joka ennen konkurssia oli pitänyt Henry Harjasteen vuokratonta asumista niin vähäpätöisenä asiana, että siitä ei kannattanut edes puhua) lausuntojen perusteella verottaja määritteli Henry Harjasteen asumisen paljon arvokkaammaksi kuin miksi oli laskettu vastaavissa Ahokkalan Sahan vuokra- tai työsuhdeasunnoissa asuvien saama hyöty. Hajumetsän ja Rossin kertomusten perusteella verottaja uskoi lisäksi Henry Harjasteen asuneen Hoviniemen asunnossaan silloinkin, kun hän tosiasiassa asui Helsingissä. Verottaja nieli Hajumetsän ja Rossin lausunnot sellaisenaan, eikä luultavasti edes osannut epäillä, että näiden takana oli tarkoituksellinen yritys maksimaalisten veroseuraamusten tuottamiseen Harjasteelle.
Henry Harjaste joutui laatimaan lukuisia selvityksiä saadakseen verojaan kohtuullistettua. Harjasteen ydinväittämä oli se, että vuokrattomalla asumisellaan hän itse asiassa säästi yhteiskunnan varoja eikä toisaalta itse hyötynyt siitä penniäkään. Jos hän nimittäin olisi maksanut vuokraa, olisi hän pienituloisena saanut myös varsin huomattavaa asumistukea kunnalta. Se olisi kattanut suurimman osan vuokrasta. Pieni jäljelle jäävä osa olisi voitu maksaa palkankorotuksella, joka ei olisi oleellisesti alentanut asumistuen määrää. Rahat Henry Harjasteen vähäiseen palkankorotukseen Ahokkalan Saha olisi saanut Henry Harjasteen itsensä maksamasta asumistuen sisältävästä vuokrasta. Tämä ratkaisu olisi ollut sekä Henry Harjasteelle että sahalle taloudellisesti tuottavampaa kuin vuokratta asuminen, mutta yhteiskunnalle järjestelystä sen sijaan olisi asumistuen muodossa aiheutunut tuhansien markkojen menot vuodessa.
Henry Harjastetta raivostutti se, että häntä rangaistiin täysin mielettömällä veromäärällä menettelystä, jolla hän säästi yhteiskunnan varoja ja josta hän ei itse hyötynyt penninkään vertaa. Hänen ärtymystään lisäsi se, että hän tiesi keitä sai kiittää tästä rangaistuksesta. Kostajan käsi oli todellakin pitkä.
Pankilla ei ole varaa maksaa
Kun palkkaneuvotteluja keväällä 1989 käytiin, Ruttonen kirosi raivoissaan työntekijöille ja sanoi heidän palkkatoivomustaan hyödyttömäksi ”paskan jauhamiseksi”, johon ei voida myöntyä. Myöntyminen ei kuitenkaan olisi viime kädessä merkinnyt kuin muutaman kymmenen tuhannen markan lisäystä yhtiön vuosibudjettiin. Täysin unohtaen vuoden takaiset pankilla ei ole varaa maksaa -puheensa, Ruttonen hankki vuotta myöhemmin yhtiölle suuren TRISTAN 871 veneen, lähes samanlaisen jollainen Markku Korstosellakin oli nimissään. Kevään 1989 palkkaneuvottelujen valossa satojen tuhansien markkojen hintaisen luksusveneen hankkiminen jo ennestäänkin ylipalkatun johtoportaan viihdykkeeksi oli kuin sylkäisy työntekijöiden kasvoille. Hankittu juppivene lienee sitä paitsi ollut liian vaativa lelu Ruttoselle ja kumppaneille. Elokuun puolivälissä vuonna 1990 he nimittäin ajoivat veneellään kaikkien tuntemaan, keskellä järvenselkää olevaan luotoon. Luoto ei kärsinyt vahinkoja, mutta veneeseen piti tehdä varsin kallis remontti. Veneseurue ei välittänyt salata edes sitä, että miehistön humalatila oli vahvasti myötävaikuttanut tapahtuneeseen.
Videofilmi
Syksyllä 1990 Henry Harjaste ryhtyi tekemään videofilmiä Taipalsaaren Säästöpankin tapahtumista ja Markku Korstosen maakaupoista. Filmiään varten Harjaste kävi myös Helsingissä kuvaamassa, ja kärsivällisesti oikeassa paikassa odottamalla hänen onnistui saada itse päähenkilö Korstonen vilahtamaan elokuvansa filmitähtenä.
Videofilmin ideana oli kertoa TERMIIKIN ja Korstosen yhteistyöstä hieman TV:n ajankohtaislähetysten malliin. Filmin nimi oli Kuinka varastan miljoonan, ja sen tuottajaksi oli merkitty PPP-Filmi. PPP oli lyhennys sanoista Pankki-Pedon Painajainen. Ohjelman lopussa oli suora kehotus Korstosen erottamiseen pankin palveluksesta.
Marraskuun puolivälissä 15 minuutin mittainen elokuva oli valmis, ja Henry Harjaste postitti sen monistettuna kaikille SKOPin hallintoneuvoston jäsenille. Kasettikirjeidensä mukaan hän liitti kopion Uutisviikko -lehden artikkelista, joka oli otsikoitu Verinen sahakonkurssi Taipalsaarella. Lehden toimittaja oli tavannut Henry Harjasteen edellisenä kesänä, ja artikkeli sattui ilmestymään juuri sopivasti videokasettien postituksen aikoihin.
Video-ohjelma todennäköisesti aiheutti aika tavalla hämminkiä SKOPissa, koskapa Korstonen saapui välittömästi Taipalsaarelle ja pyysi Lauri Harjasteen luokseen keskustelemaan. Poikansa tekemisistä täysin tietämättömänä Harjaste meni Korstosen luokse. Tällöin Korstonen esitti raivon vallassa uhkauksiaan. Hän kertoi, että hän oli sopinut SKOPin hallintoneuvoston jäsenten, mm. puheenjohtaja Turskasen, kanssa Henry Harjasteen tekojen antamisesta poliisin tutkittavaksi. Lisäksi hän kertoi eräiden esi-isiensä olleen Siperiassa taposta tuomittuna, ja jos Henry Harjaste vielä ilmaantuisi kameroineen lähistölle, hän ei voisi taata mitä tapahtuu. Lauri Harjasteen kysyessä, että ei kai Korstonen sentään murhia aio tehdä, tämä vastasi, että ehkä ei, mutta nyrkkiä hän kuitenkin käyttää.
Korstonen antoi avoimen sodanjulistuksen. Hän uhosi toimivansa siitä hetkestä alkaen kaikissa asioissa Harjasteiden intressien vastaisesti. Hän myös uhkasi ilmoittaa Henry Harjasteen työnantajalle tämän tekosista ja järjestää siten hänelle potkut.
Video-ohjelma ei johtanut Korstosen eroon. Sen sijaan ohjelman saama kohtelu paljasti, että mafia suojelee tehokkaasti omiaan. Henry Harjasteen työpaikalla Joutsenossa - jossa hänen esimiehenään toimi Lappeenrannan lääninkomisarion vaimo - ilmapiiri alkoi heti muuttua epämiellyttävämmäksi. Korstosen riehumista seuranneena päivänä lääninkomisarion vaimo kutsui Henry Harjasteen työhuoneeseensa ja piti hänelle puhuttelun. Hän oli hyvin hermostunut ja esitti täysin keksittyjä ja mielikuvituksellisia syytöksiä, joiden peitelty sanoma oli, että Henry Harjasteen kannattaisi alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Noin puolen vuoden kuluttua Harjaste erosi virastaan.
Kaikki tuntuu jähmettyneen paikoilleen
Kuten on jo mainittu, yritti Henry Harjaste erilaisia kirjeitä lähettämällä estää kotinsa menettämisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Hoviniemestä häätämisensä jälkeen hän yhä kiihdytti kirjemyllyään tällä kertaa Korstosen saamiseksi vastuuseen rötöksistään ja pois virastaan. Henry Harjaste kirjoitti toimittajille, poliitikoille, pankkimiehille, velkojille, konkurssin tehneille, oikeusviranomaisille jne. kymmeniä, ellei satoja kirjeitä. Yksikään niistä ei johtanut mihinkään tuloksiin. Joltakin kirjeen saaneelta Henry Harjaste sai vastauksen, jossa toivottiin menestystä taistelussa. Siinä kaikki.
Lauri Harjaste puolestaan tuskaili vero-ongelmiensa kanssa ja mietti, voisiko Rossia tai ketään muutakaan häntä vastaan juonineista saada oikeudelliseen vastuuseen. Kaikki tuntui kuin jähmettyneen paikoilleen. Puistoniemen kysymys oli yhä lopullista ratkaisua vailla. Maiden myynti oli alkanut, mutta eteni hyvin hitaasti. Korstonen, joka siis oman ilmoituksensa mukaankin toimi nyt kaikessa Harjasteita vastaan, laskelmoi maiden myynnit ja muut toimensa siten, että veroja tulisi riittämään.
Lakimiesten neuvoja noudattaen Lauri Harjaste yritti anoa eri tahoilta vapautusta hänelle määrätyistä veroista, mutta turhaan. Satojen tuhansien markkojen pääomatuloverot piti maksaa, vaikka tuloja ei ollutkaan. Metsä kasvoi pankin haltuun joutuneilla mailla pankin hyväksi, mutta verot metsän kasvusta joutui vuodesta toiseen maksamaan Lauri Harjaste. On ymmärrettävää, että Korstosella ei ollut mitään kiirettä tällaisen järjestelyn purkamiseen.
Kun tieto Lauri Harjasteen verovapautusanomuksista kulkeutui Taipalsaaren kuntaan, soitti kunnanjohtaja Esko Karjalainen Harjasteelle ja kehotti tätä luopumaan anomuksistaan ja maksamaan vain sovinnolla kaikki mahdolliset verot. Tämä oli hyvin outo kädenojennus vaikeuksiin joutuneelle - vai oliko Karjalainen taas saanut ohjeensa SKOPista?
SKOPin varjo häilyi jatkuvasti Lauri Harjasteen yllä, vaikka monilla asioilla ei näyttänyt mitään tekemistä pankin kanssa olevankaan. Harjastetta veroasioissa avustanut juristi ilmoitti vuonna 1990 yllättäen vetäytyvänsä täysin Harjasteen asioista. Hän oli saanut toimeksiannon SKOPilta, eikä näin ollen voinut enää antaa palveluksiaan saman pankin pannaan julistamalle henkilölle. Myöhemmin tämä sama lakimies ryhtyi Ossi Ruttosen ja KAHA-Sahan edustajaksi eräässä näiden vakuutusyhtiötä vastaan nostamassa oikeusjutussa.
Saha palaa, SKOP kaatuu
Kesäkuussa 1991 vanha Ahokkalan Sahan päärakennus yllättäen paloi. Palo sattui niin otolliseen aikaan, että tuntui kuin Onnetar olisi ottanut Ruttosen erikoissuojelukseensa. Ennen paloa sahatavaran hinnat olivat laskussa, ja sahan varastot suorastaan pullistelivat tavaraa. Selviäminen tilanteesta ilman tappioita ja lomautuksia näytti mahdottomalta. Juuri oikeaan aikaan sattuneen palon johdosta Ruttonen pystyi peittämään virheensä, ja lomautuksetkin hoituvat luonnollisella tavalla. KAHA-Saha pystyi ylittämään tilapäisen saha-alan taantuman nykyaikaistamalla sahalaitoksensa, ja se sai vieläpä yhteiskunnan tukea tähän. Kun nousukausi jälleen alkoi, KAHA-Saha oli mitä parhaassa iskukunnossa.
Sahapalosta oli hyötyä myös maa-asioissa. Työpaikkojen menettämisellä jälleen tehokkaasti uhkaillen SKOP sai Taipalsaaren kunnan kaavoittamaan Kiikkusaareen kesämökkitontteja. Kuten Kettulankosken sahan palo pari vuotta aikaisemmin, tulipalo oli jälleen ollut valtava onnenpotku SKOPille ja sen liittolaisille.
Itse SKOP olisi tarvinnut paljon isomman onnenpotkun kuin sahapalon välttyäkseen syksyllä 1991 romahtamasta valtion haltuun. SKOPin kaaduttua ja pankkitukimiljardien jakamisen alettua paljastui pankin koko mädännäisyys vähitellen niillekin, jotka eivät asiaa olleet tienneet. Enää ei tarvinnut ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi pankki ajoi Ahokkalan Sahan konkurssiin, vaikka konkurssi ei sille edullisin vaihtoehto ollutkaan. SKOPissa ei ajateltu kuten tavallinen ihminen ajattelisi. Siellä vallitsivat aivan omat visionsa, joiden mukaan pankki-imperiumia rakennettiin. Kymmenien miljardien markkojen pankkituki osoittaa, miten järjettömiä nämä visiot olivat. SKOPin edustajat puhuivat mielellään pankin edusta perustellessaan tekojaan. Myöhemmin on selvinnyt, että sellaista ei ollut olemassakaan. Oli vain Wesselinin etu, Raatosen etu, Luopion etu, Korstosen etu, Mattilan etu jne. Ja laskun maksoivat veronmaksajat.
Aina valppaana ollut Henry Harjaste yritti tietysti hyödyntää sahapaloa ja SKOPin romahtamista parhaansa mukaan. Hän lähetti uuden video-ohjelmansa "Mitä te menetätte, jos saha palaa" eri tahoille, mm. vakuutusyhtiölle, pankkiin jne. Video-ohjelmassa näytettiin sahapaloa, ja taustalla kuului Visa Rossin vakuuttelua, että pankki saa vain hyvät rahat, jos saha palaa. Ohjelmassa oli myös Luopion vitsailua sammutuskaluston voitelemisesta paloöljyllä jne. Jotakin kautta ohjelma päätyi myös rikospoliisin tutkittavaksi. Ohjelman tekijään ei poliisi kuitenkaan koskaan ollut yhteydessä.
SKOPin uudelle johdolle, Suomen Pankkiin sekä eduskunnan pankkivaltuusmiehile Henry Harjaste lähetti syksyllä 1991 yksityiskohtaisen kirjeen Korstosen maakaupoista. Tällä kertaa Korstonen ei enää tullut uhkailemaan Lauri Harjastetta kirjeen johdosta vaan joutui antamaan teoistaan selityksen SKOPin sisäiselle tarkastusosastolle, joka oli määrätty juttua tutkimaan. Liukkaana lakimiehenä Korstonen selvisi TERMIIKIN kanssa tekemistään hankkeista seuraamuksitta. Pankkisalaisuuden peittoon jäi, miten tämä oli mahdollista.
Henry Harjaste halusi myös selvittää häneen kohdistuneen Korstosen syksyllä 1989 toimeenpaneman karkotuksen lainmukaisuuden. Tämäkin oli turhaa. Erinäisten kuulustelujen ja tutkimusten jälkeen nimismies totesi Korstosen kylläkin syyllistyneen omankäden oikeuteen karkotustilanteessa, mutta koska teko oli niin vähäpätöinen, hän teki asiassa syyttämättäjättämispäätöksen. Nimismies pahoitteli, että ei voinut asialle tämän enempää, sillä Korstonen oli sen luokan lakimies, että hänelle ei yksinkertaisesti mahtaisi mitään. Nimismiehen päätökseen saattoi vaikuttaa sekin, että hän oli juuri pyrkimässä erääseen korkeaan virkaan Kymen lääninhallituksessa. Korstoselle ei luultavasti olisi ollut suurikaan juttu estää hänen valintansa.
Ruttosen dynastia
Alusta alkaen Ossi Ruttonen perheineen pyrki määrätietoisesti luomaan Harjasteiden elämäntyön raunioille oman sukunsa hallitseman uuden dynastian. Jo ennen kuin KAHA-Saha Oy:tä oli edes perustettu, keskustelivat Ruttonen ja Luopio Ruttosen mahdollisesta osakeomistuksesta uudessa yhtiössä. Maaliskuussa 1989 eräs englantilainen agentti kävi Ruttosen luona ja kysyi, aikoiko tämä itse mahdollisesti ryhtyä omistajaksi uuteen sahayhtiöön. Ruttonen hieman häkeltyi tästä suorasukaisesta kysymyksestä, mutta vastasi hetken mietittyään myöntelevästi, että miksipä ei.
Kesällä 1989 Ruttonen ja Luopio keskustelivat jälleen kerran sahan omistuksesta. Luopio joutui tuolloin tyynnyttelemään omistushaluista Ruttosta ja sanomaan tälle, että pankin on hieman hankala myydä 500.000 markalla sahaa, mutta jos Ruttonen saa sahan kannattamaan, asiaan kyllä palataan. Luopio lupasi laatia järjestelyn, jolla Ruttosen osakkuus toteutuisi vähitellen sitä mukaa kun hän saisi sahan kannattamaan.
Dynastiahaaveet saivat uutta pontta. Dynastian luomiseen yhtyi myös Ossi Ruttosen isä Martti Ruttonen ja serkku Jussi Ruttonen. Martti Ruttonen tutustui sahaan ja toimi muutenkin poikansa neuvonantajana. Hän myös järjesti konkurssiin menneeltä Karpio Oy:n sahalta monenlaista tavaraa poikansa sahalle (varsin ilkeitä huhuja näiden Karpio Oy:n konkurssipesälle kuuluneiden tavaroiden hinnasta kierteli asioita tuntevissa piireissä).
Myös Jussi Ruttonen ilmestyi paikalle varsin pian Ahokkalan Sahan konkurssin jälkeen. Aluksi hän pyrki ostamaan Korstoselta Lauri Harjasteen maita. Myöhemmin hänet pestattiin kaavoittamaan mm. Harjasteen pihapeltoja ja Kiikkusaaren aluetta. Eräänä kaavoitusten tarkoituksena oli viimeistellä konkurssintekijöiden alkuun panema etninen puhdistus, jolla kaikki Harjasteet saataisiin lopullisesti pois uusiin käsiin siirtyneen sahan lähettyviltä. Tätä tarkoitusta varten Jussi Ruttonen suunnitteli Harjasteen kotirantaan yleisen venevalkaman, josta poissa olivat Harjasteiden veneet, laivat ja laituri. Taipalradion studion paikalle kaavaan oli tylysti piirretty autojen parkkipaikka.
Jatkuvasti vastaan taisteleva Henry Harjaste yritti hidastaa kaavan voimaantuloa pyytämällä Suomen perinnelaivaseuralta kaava-asiasta lausunnon. Seuran Taipalsaaren kunnalle antamassa lausunnossa todettiin Hoviniemen rannan olevan paikkakunnan ainoa sopiva suurille aluksille soveltuva satama, jonka säilyttäminen nykyisellään olisi suotavaa. Lausunnolla ei ollut mitään merkitystä.
Ruttosten suunnitelmat toteutuivat hyvin. Jo vuoden 1991 sahapalon aikaan Ruttoset omistivat puolet sahayhtiön osakkeista. Paikkakunnalla, mm. sahan työntekijöiden keskuudessa, sitkeästi liikkuneet huhut tosin väittivät yhtiöllä olevan myös muita salaisia omistajia, mutta mitään näyttöä näiden huhujen todenperäisyydestä ei ollut. Jopa yhtiön hallituksessa yhä istuneen Visa Rossin nimi vilahteli silloin tällöin sahan salaisten omistajien luettelossa.
Tässä huoneessa kuoli Alexander harlinin vaimo Dorothea vuonna 1886. Tässä samassa huoneessa oli syntynyt hänen poikansa Edward Harlin. Ja tässä huoneessa Edward Harlin myös kuoli vuonna 1939. Huone jäi hänen leskensä Matilda Harlinin makuuhuoneeksi, ja siinä hän kuoli syyskuussa 1958. Tässä huoneessa lepäsi Kaarle Harlin pikkupoikana tuhkarokossa ja katseli ikkunasta, kun vieressä olevaan saareen rakennettiin hyppyrimäkeä. Ja tässä huoneessa poti myös Henry Harjaste aikoinaan tuhkarokkonsa. Viimeksi tässä huoneessa hoidettiin Henry Harjasteen tytärtä 1980-luvun alussa. Voiko tämän yksityisempää huonetta millään suvulla enää olla? On siis äärimmäisen nöyryyttävää, että Hoviniemen itselleen juonitellut Ossi Ruttonen hallitsee imperiumiaan tästä muistoja täynnä olevasta huoneesta. Hänen tuolinsa on kuvassa näkyvän hoitopöydän paikalla, kohdassa jossa aikoinaan olivat Harlinin suvun esi-isien ja esiäitien sängyt. Mikä sopisikaan paremmin Ruttosen luonteeseen kuin se, että hän johtaa KAHA-Sahaa Harlinien kuolinpaikalta.
Koska Ruttosten sahanomistajuus oli suoraan riippuvainen sahan kannattavuudesta, ryhtyivät Ruttoset tyyliinsä ja luonteeseensa sopivasti repimään tätä kannattavuutta säälittä työntekijöiden selkänahasta. Sahalta kantautuneiden tietojen mukaan ilmapiiri muuttui Ahokkalan Sahan aikoihin verrattuna hyvin hiostavaksi, ja työntekijöiltä mm. edellytettiin talkoohengessä korvauksetta tehtyjä jatkuvia ylitöitä.
KAHA-Sahan työilmapiiriä monet kuvasivat suorastaan sietämättömäksi. Työttömyyden uhan avulla työntekijöiltä kiristettiin yhä suurempia työsuorituksia. Uuteen komentoon sopeutumattomia työntekijöitä erosi tai erotettiin. Eräs irtisanotuista, sahan pitkäaikainen tuotantopäällikkö Jukka Paavola, totesi sahan muuttuneen työilmapiiriltään äärilaidasta toiseen. Hänen mielestään inhimillisestä ja työntekijöiden pitämästä Ahokkalan Sahasta oli KAHA-Sahaksi muuttumisen myötä tullut julma riistolaitos, jossa työntekijöillä ei ollut ihmisarvoa enää lainkaan.
Uuden sahan valmistuttua Ruttosen pariskunta lunasti pian loputkin sahayhtiön osakkeista itselleen. Näin Ahokkalan Sahalla työntekijäksi palkatusta miehestä oli tullut muutamassa vuodessa sahan ja Hoviniemen talon omistaja. Työhön tullessaan hän oli omistanut omakotitalon ja vanhan Audi 80 -henkilöauton.
Vuodet kuluvat, tilanne jatkuu ennallaan
Kun Henry Harjaste vuosien 1989 ja 1990 vaihtuessa kirjoitti ne kirjeet, joihin tämä kertomus suurelta osin perustuu, hän ei voinut kertoa kaikkea. Oleellisin tieto, jonka hän jätti kertomatta, oli se, mistä yksityiskohtaiset tiedot konkurssia puuhanneiden miesten keskusteluista olivat peräisin. Asian tosin tiesivät tässä vaiheessa epävirallisesti jo monet.
Hoviniemen saliin oli asennettu salainen mikrofoni, jolla edellä mainittujen henkilöiden keskusteluja nauhoitettiin. Nauhoituksia kertyi kymmeniä tunteja. Nauhoittamisen syy oli alun perin se, että kenelläkään ei ollut aikaa istua päiväkaudet kuulokkeet korvilla kuuntelemassa. Niinpä keskustelut nauhoitettiin ja niitä kuunneltiin myöhemmin, mikäli ne vaikuttivat mielenkiintoisilta. Salakuuntelu puolestaan johtui siitä, että konkurssin tekijöiden toiminta oli alkanut näyttää vihamieliseltä, ja Harjasteet halusivat tietää, mikä kohtalo heidän osakseen oli varattu. Salakuuntelu paljasti kammottavan yllätyksen, jota kukaan ei ollut osannut aavistaa. Keskusteluista kävi ilmi, että konkurssi ei ollut mikään tavallinen konkurssi vaan huolella suunniteltu operaatio Harjasteen suvun täydelliseksi tuhoamiseksi taloudellisessa ja henkisessä mielessä. Murhasuunnitelmia nauhoilta ei sentään onneksi löytynyt.
Konkurssin järjestäneet henkilöt siis itse saivat aikaan sen, että heidän puheitaan ruvettiin kuuntelemaan salaa.
Nauhoitukset olisivat voineet jatkua vielä senkin jälkeen, kun Henry Harjaste oli karkotettu Hoviniemestä, sillä mikrofonin johto vei ulos talosta. "Ohjelman" olisi voinut vetää vaikka suoraan Taipalradion studioon. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut enää ketään, joka olisi nauhoittanut keskustelut, koska Henry Harjaste asui Joutsenossa. Toisaalta mitään kovin mielenkiintoista ei enää pitkään aikaan ollut puhuttukaan sahan tiloissa. Pesänvalvojat olivat poistuneet ja konkurssin aktiivivaihe oli ohi.
Korstonen ja muut pankin miehet tiesivät nauhoituksista syyskuusta 1989 alkaen, koska Henry Harjaste oli lähettänyt niistä tehdyn "ohjelman" heille. He eivät kuitenkaan koskaan tehneet salakuuntelusta rikosilmoitusta, koska he pelkäsivät, että silloin nauhat julkaistaan, ja niistä paljastuu heidän kannaltaan kielteisiä asioita. Kopioita nauhoista päätyi muutamille toimittajille, joten materiaali levisi jonkin verran. Eräs toimittaja kutsui pankin ja Harjasteiden välistä tilannetta "kauhun tasapainoksi". Eli Henry Harjaste ei uskalla julkaista nauhoja, koska silloin hän saa syytteen salakuuntelusta, ja pankkimiehet eivät uskalla tehdä rikosilmoitusta salakuuntelusta, koska silloin nauhat (tai niiden kopiot) julkaistaan. Pankkimiehille tilanne oli hyvin kiusallinen, koska he eivät voineet tietää, mitä kaikkea oli nauhoitettu ja kuinka pitkältä ajalta. Henry Harjaste ei koskaan paljastanut yhdellekään nauhoja saaneille yksityiskohtia nauhoitusten toteuttamisesta.
Kaikki eivät selviä eloonjäämistaistelusta
Harjasteille 1990-luku merkitsi "eloonjäämistaistelua" ja vuodesta toiseen jatkuvaa epätietoisuutta tulevasta. Harjasteiden aika kului erilaisten uhkien torjumiseen. Tärkeimmät uhkat olivat Lauri Harjasteelle määrätyt massiiviset verot maiden "myyntivoitosta" sekä pelko siitä, että Harjasteet menettävät nimissään olevan rantansa laitureineen sekä kesämökkinsä. Näiden taistelujen lisäksi Lauri Harjaste yritti käydä jonkinlaista kamppailua myös Visa Rossia ja pankkia vastaan, koska hän katsoi, että konkurssiprosessissa oli menetelty osakeyhtiölain vastaisesti. Sen enempää tämä kuin mikään muukaan hanke ei menestynyt. Yksikään Harjasteiden tekemistä kymmenistä erilaisista kirjelmistä ja valituksista ja anomuksista ja vetoomuksista ei johtanut mihinkään. Harjasteet hävisivät kaikki mahdolliset taistelunsa kaikilla mahdollisilla rintamilla. Tämä koski aivan yhtälailla Henry Harjastetta kuin Lauri Harjastetta tai ketä tahansa muuta, jonka ajokortista tai passista löytyi tuo kirousta kantava sukunimi.
Hoviniemi - Henry Harjasteen koti
Tuntui todellakin, että Harjasteen suvun ympärillä leijui jonkinlainen kirous. Mikään ei auttanut, millään ei ollut merkitystä, kaikki työ oli turhaa, jokainen juttu hävittiin. Harjasteet hävisivät jopa sellaisen itsestään selvältä vaikuttaneen tapauksen, jossa maanmittari oli lohkonut sahayhtiölle pakkomyytyä ranta- ja vesialuetta lähes puolta suuremman alueen kuin mikä kauppakirjan liitteenä olevaan karttaan oli merkitty. Valitus tästä asiasta kaatui siihen, että maanmittarille kirjoitetussa valtakirjassa ei ollut erikseen määritelty, että valtakirja koskee vain kauppakirjassa olevan kartan mukaista aluetta. Maanmittari olisi siis kai voinut luovuttaa sahayhtiölle vaikka kuinka paljon Harjasteiden maita, vaikka kauppakirjan mukaan maata oli myyty vain pieni alue.
Pankki myi Harjasteiden maita pala kerrallaan, ja jokaisesta myynnistä seurasi ankara vero, joka piti jotenkin yrittää maksaa. Näistä veroista selviämiseksi oli pakko myydä Kouvolassa sijainnut osakehuoneisto, 1980-luvulla hankittu sisäperämoottorivene sekä Henry ja Helena Harjasteen nimissä ollut maa-alue. Lauri Harjaste yritti kaikin keinoin saada helpotusta veroihin, joita hän piti kohtuuttomina. Kirjelmät ja valitukset eivät kuitenkaan johtaneet yleensä minkäänlaisiin tuloksiin.
Edes Puistoniemen talon jääminen Harjasteiden omistukseen ei ollut täysin varmaa, koska sopimus asiasta oli hyvin tiukka, ja sen pienikin tahaton rikkominen saattoi merkitä Harjasteiden häätämistä. Erityisen uhanalainen oli kuitenkin Harjasteiden nimissä oleva ranta ja siihen liittyvät alueet. Tämä vaatimaton parin hehtaarin maakappale, johon kuului reilu sata metriä rantaa, oli ainoa pala, mitä suuresta Hoviniemen tilasta ja siihen kuuluvista yli kymmenestä rantakilometristä oli enää jäljellä. Ja tätä viimeistä pientä aluettaan Harjasteet eivät halunneet menettää.
Saadakseen edellä mainitun ranta-alueen helpommin haltuunsa pankki vaati Taipalsaaren kuntaa kaavoittamaan sen uudelleen, jolloin sen käyttötarkoitus muuttuu, ja se on helpommin hyödynnettävissä. Henry Harjasteen vastustuksesta huolimatta kunta teki muutoksen kaavaan ja Ossi Ruttosen serkku Jussi Ruttonen laati alueelle suunnitelman. Puuttui enää se, että Ruttosen suku kaappaisi maan itselleen.
Ensimmäinen varsinainen hyökkäys ranta-alueen saamiseksi Harjasteilta tapahtui syyskuussa 1994 juuri samaan aikaan, kun sahan entisten työntekijöiden muodostama tukiryhmä oli alkanut kerätä nimiä adressiin Lauri Harjasteen puolesta. Hyökkäyksen teki Ossi Ruttonen. Hän teki tarjouksen pankille ja yritti ostaa Harjasteiden jäljellä olevan maakappaleen itselleen. Varmuuden vuoksi hän tarjosi niin suuren ylihinnan, että Harjasteet eivät pystyisi käyttämään sopimuksen sallimaa lunastusoikeuttaan. Tämä ostoyritys saatiin torjuttua ja Ruttonen veti pois ostotarjouksensa. Samaan aikaan Lauri Harjasteen puolesta torilla adressiin nimiä keräävät sahan entiset työntekijät ehkä saivat Ruttosen toisiin ajatuksiin. Maiden pakko-ostaminen ei siinä tilanteessa olisi ollut kovin suosittu teko paikkakuntalaisten mielissä.
Työntekijöiden adressi oli tarkoitus luovuttaa eduskunnan oikeusasiamiehelle lehdistön läsnäollessa. Adressiin kertyi yli tuhat nimeä, mutta sen luovuttaminen ei sujunut aiotulla tavalla. Oikeusasiamiehen toimistosta ilmoitettiin, että tällaiset asiat eivät varsinaisesti kuulu oikeusasiamiehelle eikä kansalaisadressin luovuttaminen oikeusasiamiehelle tiedotusvälineiden läsnäollessa ole sopivaa. Kuten Venäjän tsaari aikoinaan myöskään Suomen tasavallan oikeusasiamies ei ole poliitikko, jota voitaisiin painostaa adresseilla tai muilla mielenilmaisuilla. Toisin kuin tsaari oikeusasiamies suhtautui sentään myönteisesti adressin laatijoihin. Tämä kävi ilmi, kun hankkeessa mukana ollut Taipalsaaren kunnanvaltuuston entinen puheenjohtaja soitti hänelle ja selosti oleelliset juonenkäänteet. Soittaja nauhoitti pitkän puhelun, joten oikeusasiamiehen epävirallinen kanta tuli muidenkin nauhoituksen myöhemmin kuulleiden tietoon. Itse adressi ei siis kuitenkaan johtanut suoraan mihinkään lopputulokseen.
Seuraava yllätyshyökkäys Harjasteiden ranta-alueen kaappaamiseksi tapahtui kaksi vuotta myöhemmin syksyllä 1996. Tällöin asialla oli Taipalsaaren kunta ja sen häikäilemätön kunnanjohtaja Esko Karjalainen. Tämäkin hyökkäys saatiin torjuttua. Oli kuitenkin hyvin lähellä etteikö se onnistunut.
Saatuaan tietää kunnan tekemästä ostotarjouksesta Lauri Harjasteella oli viikko aikaa lunastaa maa itselleen. Toisin kuin joillakin rikkaammilla miehillä hänellä ei ollut rahasäkkiä tyynynsä alla, joten hänen piti saada rahat lainaksi pankista. Summa ei onneksi ollut kuin samaa luokkaa, minkä maksoi tuohon aikaan vaatimaton omakotitalo paikkakunnalla. Lauri Harjasteella oli siis realistinen mahdollisuus maan lunastamiseen. Hän teki kuitenkin sen virheen, että hän pyysi lainaa väärästä pankista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että pankinjohtaja, joka toimi myös kunnan luottamustehtävissä, pelaisi häikäilemättömästi kunnan pussiin.
Pankinjohtaja lupasi lainan auliisti ja alkoi heti järjestellä sitä, mutta todellisuudessa hän yritti pitkittää lainan myöntämistä niin kauan, että viikon määräaika ehtisi mennä umpeen eikä Lauri Harjaste saisi lunastettua aluetta. Lauri Harjaste huomasi juonen vasta muutaman päivän kuluttua, kun luvatun lainan myöntämistä kerta toisensa jälkeen pitkitettiin jollakin tekosyyllä. Tässä vaiheessa hän onnistui saamaan SKOPilta lisäaikaa lunastamiseen. Hän veti laina-anomuksensa pois ja meni toiseen pankkiin. Sieltä hän sai lainan välittömästi.
Osan maa-alueen lunastamiseen tarvittavasta rahasta Lauri Harjaste sai lainaksi yksityisiltä henkilöiltä, jotka halusivat estää kunnan kaavaileman pakko-oston. Toinen heistä oli kunnanvaltuuston entinen puheenjohtaja. Toinen oli sen pankin entinen johtaja, josta Lauri Harjaste oli turhaan yrittänyt saada lainaa. Hän oli toiminut vuosikaudet myös näkyvällä paikalla Taipalsaaren kunnanhallituksessa. Kaksi entistä kunnan ja pankin johtoon kuulunutta henkilöä siis lainasi rahojaan Lauri Harjasteelle, jotta hän sai torjuttua vallassa olevien kunnan johtohenkilöiden ja pankin yhteisen katalan suunnitelman. Kuulostaako erikoiselta?
Se, että kunta oli tämän ostoyrityksen takana, oli tietyllä tavalla hyvä asia Harjasteiden kannalta. Kunta ei voinut maksaa maasta ylihintaa, joten myös Harjasteet saivat lunastettua maan hinnalla, johon heillä oli varaa. Toisaalta kunnan liikkeet ovat hitaita, ja sen toiminta on suhteellisen läpinäkyvää, mikä helpottaa sen toiminnan arviointia. Kunta ei voi tehdä samanlaisia nopeita ja täysin arvaamattomia liikkeitä, joita rikas yksityinen ostaja voi tehdä.
Sen jälkeen kun yritys ostaa pakolla Harjasteiden nimissä ollut ranta oli epäonnistunut, kunnan johto aloitti erilaisen hyökkäyksen saadakseen edes osan maista itselleen. Kunnanjohtaja Karjalainen toi Lauri Harjasteelle kartat, joissa olevat tiesuunnitelmat edellyttivät laajoja pakkolunastuksia. Henry Harjaste yritti vastustaa myös näitä hankkeita, mutta menestys oli yhtä huono kuin muidenkin ei-toivottujen asioiden vastustamisessa. Mitään ei taaskaan ollut tehtävissä.
Vaikka kyseessä oli vain paikallistie, kunta pakkolunasti maata lähes yhtä paljon kuin olisi tarvittu moottoritien rakentamiseen. Pakkolunastettuihin alueisiin kuului sellaisiakin kohteita, joita kunta ei lainkaan tarvinnut, mutta joiden menettäminen oli Harjasteiden kannalta ikävä asia. Kaikki pakkolunastetut alueet kuuluivat vanhan Hovinimen ydinalueisiin ja olivat olleet Harjasteiden omistuksessa 1800-luvulta saakka. Henry Harjaste ei olisi halunnut luovuttaa tuollaista aluetta enää yhtään neliömetriä sen jälkeen mitä kaikkea oli jo menetetty. Osa alueista kuului Hoviniemen puutarhaan. Tien alle jäivät Hovinimen puutarha, marjapensaat ja kasvihuone, jotka yhä olivat Harjasteiden omistuksessa.
Kunnan tiehankkeet tuhosivat vanhan kauniin perinnemaiseman ja toivat vihamielisen Ruttosen dynastian yhä lähemmäksi Harjasteiden olemattomiin kutistuneita alueita.
Siinä vaiheessa kun kaivinkoneet kaivoivat Puistoniemen pihapeltoja ja kasvimaita, Lauri Sarasteen vaimo ja Henry Harjasteen äiti Elisabet Harjaste sai kuolemaan johtaneen sydämen rytmihäiriökohtauksen, jonka syynä oli todennäköisesti kahdeksan vuotta jatkunut piinaavaa epävarmuus ja siitä aiheutunut stressi. Puistoniemen omistusta koskevaa sopimusta ei ollut vielä täytetty, joten Elisabet Harjaste ei koskaan tullut näkemään Ahokkalan sahan konkurssin päätepistettä - jos sellainen edes oli olemassa. Pankin harjoittama hiillostus oli vaatinut ensimmäisen uhrin.
Vuoden päästä Elisabet Harjasteen kuolemasta viimeisetkin pankin hallussa olleet maat oli myyty, ja pankki vapautti Puistoniemen talon kiinnityksistä. Yli yhdeksän vuoden ajan uhanalaisena ollut ja sen vuoksi huonoon kuntoon päässyt kesämökkikin jäi lopulta Harjasteille. Lauri Harjaste kuoli pian näiden tapahtumien jälkeen.
Kun Lauri Harjaste ja Jarno Harjaste keväällä 1989 ennen Ahokkalan sahan konkurssia menivät SKOPin pääkonttoriin neuvottelemaan toivottomalta näyttävästä tilanteesta, heillä oli muutama toivomus. He olivat valmiit luopumaan sahasta ja KAHA Oy:stä kunhan saisivat pitää Puistoniemen talon siihen liittyvine rantoineen, kesämökin, eräät vanhat autot sekä Helena-laivan. Pankki piti vaatimuksia kohtuuttomina eikä suostunut niihin.
Kun konkurssiprosessi yli yhdeksän vuotta myöhemmin vihdoin oli ohi, Harjasteet omistivat Puistoniemen talon ja sen vieressä olevan rannan, vanhat autonsa, kesämökin ja Helena-laivan eli kaikki ne kohteet, joiden jäämistä Harjasteille oli vuonna 1989 pidetty mahdottomana.
Miksi Harjasteita oli pitänyt kiduttaa yhdeksän vuotta? Miksi Lauri ja Elisabet Harjasteen viimeisistä elinvuosista oli pitänyt tehdä pitkitetty kärsimysnäytelmä? Miksei konkurssi voinut olla ohi puolessa vuodessa tai vuodessa tai edes kahdessa vuodessa? Miksi henkisen kidutuksen piti kestää yli yhdeksän vuotta?
Lauri Harjasteen kuoleman jälkeen viimeinen paikkakunnalla yhä asunut Kaarlo Harjasteen jälkeläinen, Helena Harjaste, muutti pois Puistoniemestä. Vielä tässäkin vaiheessa Harjasteiden vanha vainooja Ossi Ruttonen ilmestyi ”haaskalle” ja yritti ostaa Puistoniemen talon. Taloa ei myyty hänelle. Sen sijaan se myytiin halvemmalla kaukaisille sukulaisille. Ossi Ruttonen voi tietenkin joskus tulevaisuudessa ostaa talon sen uusilta omistajilta, keitä he tulevaisuudessa ovatkin, mutta Harjasteilla ei ole siinä kaupassa enää mitään tekemistä.
Paitsi puistoniemen talon kysymyksessä, Ossi Ruttosen on osoittanut muussakin toiminnassaan samaa häikäilemättömyyttä, mikä on leimaavaa hänen persoonalleen. Hoviniemen talon lähistöllä oli rivi vanhoja suuria mäntyjä, jotka oli merkitty Taipalsaaren kunnan perinneluetteloon ja keskustan karttoihin merkittävinä maisemallisena kohteena. Suuret männyt olivat lähes ainoat alkuperäiset puut, jotka olivat muistona Taipalsaaren keskustassa ajalta, jolloin alue oli luonnonmetsän peitossa. Paikkakunnalla pidettiin itsestään selvänä, että tällaiset vanhat suuret puut pitää säilyttää. Nehän olivat olleet olemassa jo silloin, kun Napoleon teki valloituksiaan Euroopassa.
Valitettavasti komeat männyt olivat jääneet juuri ja juuri Ruttosen omistukseen päätyneen maa-alueen rajan sisäpuolelle. Lähimmät puista olivat vain parin metrin päässä rajasta. Ruttosta eivät tietenkään maisemalliset arvot tai muutkaan arvot (mahtaako hän edes tietää, että on olemassa muitakin arvoja kuin valuuttojen arvot) kiinnostaneet vaan hän kaadatti kylmästi komeat puut laajentaessaan sahatavaravarastoaan. Puiden kaatamista kauhisteltiin yleisesti. Jos Ruttosella olisi ollut vähänkään hyvää tahtoa, hän olisi jättänyt puut pystyyn, koska ne eivät varsinaisesti edes olleet varaston tiellä vaan ainoastaan lähellä sitä. Pienellä suunnittelun hienosäädöllä asia olisi ollut ratkaistavissa.
Puiden kaataminen on vain yksi esimerkki Ossi Ruttosen psykopatiaa lähentelevästä häikäilemättömyydestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää arvoja, jotka eivät näy hänen pankkitilillään.
Lopullinen yhteenveto
Ahokkalan Sahan konkurssi merkitsi sen tekijöille enemmän hyötyjä kuin mikään muu vaihtoehtoinen ratkaisu, jolla Harjasteet olisivat luopuneet omistuksistaan. Siksihän se toteutettiinkin. Rossille konkurssi merkitsi kostoa. Luopiolle se merkitsi vallankäytöllä mässäilyä. Korstoselle se merkitsi kypsän omenan putoamista ahmittavaksi. Ruttoselle se merkitsi oman sahan saamista. Mitä se merkitsi SKOPille on yhdentekevää. SKOPin etu oli sen johtajien etu.
Harjasteille konkurssin jälkeinen aika on ollut hävittyjä taisteluja. Portti toisensa jälkeen sulkeutui ja mahdollisuudet vähentyivät. Lauri Harjaste kääntyi vuosien varrella lakimiesten, poliitikkojen, toimittajien, pankkitarkastusviraston ja ties kenen puoleen apua saadakseen. Jopa selvännäkijä on tarjonnut hänelle ohjeitaan. Kaikki oli turhaa. Korstosen järjestämä kostoautomaatti jyräsi eteenpäin vääjäämättömästi kenenkään pystymättä sitä estämään.
Ja yhtä turhaa kuin isänsä taistelu, olivat Henry Harjasteen lukuisat yritykset Korstosen toimien paljastamiseksi ja estämiseksi. Henry Harjaste koki, että häneen kohdistettu pikakarkotus ovien murtamisineen ja omaisuuden takavarikointeineen oli karkea ihmisoikeuksien loukkaus. Hän pyrki siihen, että toimenpide olisi mitätöity, ja vallattu asunto olisi ainakin tilapäisesti luovutettu hänelle takaisin, jotta hän olisi voinut rauhassa kuljettaa tavaransa sieltä pois niin kuin kuka tahansa muukin kunniallinen muuttaja tekee. Hänen toiveensa ei kuitenkaan toteutunut. Henry Harjasteelle annettiin elinikäinen porttikielto kotiinsa, mutta porttikiellon antajat eivät vaivautuneet kertomaan hänelle miten hän saisi tavaransa pois menetetystä kodistaan. Harjaste olettikin, että tavarat olivat eräänlainen lunnas hänen pitämisekseen hiljaisena.
Lauri Harjasteelle ja hänen perheelleen ei jäänyt 60 vuoden sahatoiminnasta juuri muuta aineellista kuin kasa kellastuneita velkapapereita ja otteita yhtiön kokouspöytäkirjoista. Tämäkin aineisto jäi jäljelle lähinnä vahingossa, sillä se sattui olemaan Lauri Harjasteen Puistoniemen kotona konkurssin tapahtuessa. Kaiken muun kirjallisen materiaalin aina sahan alkuajoista lähtien sahan uudet omistajat kylmästi takavarikoivat, vaikka näillä historiallisilla Harjasteen suvun papereilla ei ollut mitään käyttöä heille. Harjasteen perheen yksityiset kirjeet ja muut henkilökohtaiset paperit eivät millään voineet kuulua konkurssipesälle, ja vielä vähemmän ne kuuluivat Ossi Ruttoselle, jonka haltuun ne lopulta jäivät.
Myöskin Rossin ja Hajumetsän aikoinaan omavaltaisesti anastamat Harjasteiden taulut, huonekalut ja lahjaesineet jäivät määräämättömäksi ajaksi KAHA-Sahaksi muuttuneen yhtiön toimistoon. Sahan uudet omistajat eivät näyttäneet kokevan näiden pakko-otettujen esineiden hallussapitoa millään tavalla kiusallisena asiana. Tunne-elämältään kypsemmät ihmiset olisivat jo aikaa sitten keränneet kaikki Harjasteiden omistamat tavarat pois konttorista ja varastoineet ne vaikkapa johonkin Hoviniemen talon tyhjistä huoneista poiskuljettamista odottamaan.
Epätarkaksi laaditun pesäluettelon perusteella on toisaalta jälkikäteen hankala osoittaa mikä nimenomainen tuoli tai pöytä kuuluu Harjasteille ja mikä KAHA-Sahalle. Hajumetsän johdolla laaditun pesäluettelon alkuperäinen ideahan oli, että Harjasteet menettäisivät kaiken konttorissa olleen omaisuutensa alkuperään katsomatta. Tämäkin ongelma on silti vain näennäinen. Jos sahan uusilla omistajilla olisi ollut edes hitusen oikeudenmukaisuutta, he olisivat osanneet tulkita tilanteen siten, että kaikki ennen Ahokkalan Saha osakeyhtiön perustamista konttorissa olleet tavarat olisi katsottu Harjasteiden omaisuudeksi ja myöhemmin hankittu olisi kuulunut KAHA-Sahalle. Muutaman vanhan tuolin tai pöydän omistuksen ratkaisemisellahan ei KAHA-Sahan kannalta ole rahallista merkitystä. Kyse on vain periaatteesta.
Erityisen inhottavalta tuntui se, että Ossi Ruttonen takavarikoi omavaltaisesti erääseen täydelliseen 1930-luvulta peräisin olevaan ruokasalin kalustoon kuuluvia huonekaluja. Kyseinen kalusto oli kuulunut Lauttasaaressa asuvalle Laina Harjasteen sisarelle, joka kuoli vuoden 1964 lopussa. Kalusto tuotiin Taipalsaarelle vuoden 1965 keväällä ja varastoitiin erääseen Hoviniemen aittaan. Sieltä osa huonekaluista siirrettiin vähitellen Hoviniemen taloon. Ja konkurssin tapahtuessa kaksi tähän kalustoon kuuluvista tuoleista sattui olemaan tietyn kynnyksen väärällä puolella, joten ne jäivät takavarikkoon, kun Hajumetsä antoi määräyksensä talon sisäisten ovien lukitsemisesta. Ossi Ruttonen otti ne muitta mutkitta itselleen, vaikka hänen on täytynyt nähdä, että suurin osa samaan kokonaisuuteen kuuluvasta kalustosta on alueella, joka konkurssin jälkeen jäi väliaikaisesti Henry Harjasteen käyttöön. Ja Hajumetsä on luonnollisesti tiennyt tuolien alkuperän.
Nuo kaksi tuolia ovat vain yksi pieni esimerkki Ruttosen häikäilemättömyydestä.
Yksi Lauttasaaren asunnon tuoleista on pianon edessä. Samaan sarjaan kuuluvista tuoleista toinen on ikkunan vieressä. Ossi Ruttonen otti omavaltaisesti itselleen käsinojilla varustetut tuolit, vaikka ne eivät olleet Ahokkalan Saha Oy:n omaisuutta eivätkä siten voineet kuulua myöskään konkurssipesälle.
Niin kuin minkä tahansa yhtiön, myös Ahokkalan Sahan konkurssissa voidaan varmasti osoittaa runsaasti syyllisyyttä yhtiön omistajassa. Omistaja joutuikin loppuikänsä katkerana pohtimaan, miksei hän osannut lopettaa ajoissa? Miksi hän pani peliin talonsa ja henkilökohtaisen omaisuutensa? Miksi hän laajensi ja otti liikaa velkaa? Miksei hän kyennyt hillitsemään yhtiönsä menoja? Miksi hän valitsi väärät ihmiset ympärilleen? Vaikka tapahtumat jo vuosikaudet ennen konkurssia olivat edenneet omaa vääjäämätöntä tahtiaan Lauri Harjasteen kykenemättä enää vaikuttamaan kehityksen suuntaan, hän kuitenkin aiempien valintojensa vuoksi oli syyllinen omaan kohtaloonsa. Tämä tosiasia ei kuitenkaan muuta tässä kertomuksessa kerrottujen tekojen laatua miksikään.
Jos pankkimiehinä olisi ollut eri tavalla ajattelevia kuin Mikael Luopio, Ahokkalan Sahan konkurssia ei olisi lainkaan tarvittu. Harjasteet olisivat muullakin tavalla voineet luopua omaisuudestaan, eikä pankin olisi tarvinnut ryhtyä toiminaan Rossin koston välikappaleena. Jos taas pesänhoitajina olisi ollut eri tavalla ajattelevia kuin Markku Korstonen, Harjasteet olisivat voineet käypään hintaan lunastaa talonsa, rantansa, kesämökkinsä ja muun haluamansa. Verokysymyksiinkin olisi mietitty jokin järkevä ratkaisu. Ilman vallinneita koston, nöyryytyksen, vallanhimon ja saalistamisen elementtejä Harjasteet olisivat selvinneet sahaelinkeinosta luopumisestaan paljon helpommin kuin mitä tapahtui. Eikä lopputulos pankin tai muiden velkojien kannalta olisi ollut sen huonompi.
He eivät tienneet, mitkä kauhut iskisivät heidän kotiinsa 70 vuotta myöhemmin.
Ahokkalan Sahan konkurssi oli prosessi, jonka kuluessa monet naamiot putosivat. Se toi esiin uusia piirteitä ihmisistä. Jotkut osoittautuivat hyviksi ystäviksi, jotka tarjosivat apuaan ja myötätuntoaan vaikeuksien hetkellä. Jotkut paljastuivat olleensa vain rahan ystäviä, joille rahansa menettänyt ei merkinnyt enää mitään. Ja jotkut valitettavasti osoittautuivat täydellisiksi ihmispedoiksi, joilta ei ymmärtämystä herunut, vaan jotka armotta hyökkäsivät lyötyjen kimppuun ja yhä vain löivät ja löivät.
Konkurssin tapahduttua sahan ruokalan emäntä Arja Tanhunen tuli Harjasteiden kodin ovelle, halasi Elisabet Harjastetta lohdutukseksi ja ojensi hänelle kukkakimpun. Jos muutkin olisivat hänen kaltaisiaan, tätä kertomusta ei olisi koskaan kirjoitettu.
Vaikka Salme Hajumetsä vuosien varrella ei ole juuri hyvää sanaa Arja Tanhusesta sanonut moitiskellen tätä mm. saamattomaksi, nämä ihmiset ovat kuin enkeli ja paholainen.
Rouva Hajumetsä ei ole se enkeli.
