Päätös Puistoniemen antamisesta Lauri Harjasteelle tiettyä korvausta vastaan oli tehty SKOPin johtokunnassa. Näin ollen Korstonen ei suin päin pystynyt Puistoniemeä Harjasteelta ottamaankaan. Ovelana miehenä hänellä kuitenkin oli varattuna keino, jolla hän saattoi kostaa Harjasteelle Puistoniemen kysymyksessä. Pankin johtokunta oli kylläkin tehnyt periaatepäätöksen, että Lauri Harjastetta ei suoranaisesti ajettaisi pois Puistoniemestä, mutta johtokunnassa tuskin oli katsottu karttaa tai mitattu Harjasteelle jätettävän tontin neliömetrimääriä. Tähän Korstonen tarttui. Hän ilmoitti yllättäen, että Harjaste ei saisikaan koko Puistoniemen tonttia, vaan ainoastaan pienen tontista lohkaistun palan aivan asuinrakennuksen ympärillä. Koko tonttia ei suostuttaisi myymään edes lisämaksusta, vaan saadakseen sen Harjasteen olisi samalla pakko ostaa miljoonien markkojen edestä muuta, ylihinnoiteltua maata.
Käytännössä tämä Korstosen uusi kiero veto merkitsi sitä, että Taipalradion studio ja Harjasteen perheen laivat ja veneet saisivat häätötuomion - tosin ilman tarkasti määrättyä ajankohtaa. Näin Henry Harjasteen olisi jälleen etsittävä uusi säilytyspaikka menetetyiltä alueilta evakuoiduille esineilleen, joita Korstosen uhkaamalla ranta-alueella oli varastoituna. Turhaan tehdyltä työltä tuntuivat nyt myös kesällä toteutettu radion studioremontti ja autokatoksen rakentelu tallinsa menettäneille autoille.
Yllättävää tukea
KAHA-Saha Oy:n aloitettua toimintansa eivät sen työntekijät suinkaan unohtaneet Lauri Harjastetta, entistä syrjäytettyä työnantajaansa, vaan pitivät yhteyttä häneen, ja hän puolestaan kertoi heille omista kuulumisistaan. Syyskuun 7. päivänä tapahtuneen odottamattoman käänteen jälkeen muutamat työntekijät kysyivät Harjasteelta, voisivatko he mahdollisesti olla jollakin tavoin avuksi hänelle. He olivat jopa suunnitelleet jonkinlaisen tukiryhmän muodostamista, joka omalta osaltaan yrittäisi painostaa pankkia Harjasteille myötämieliseen ratkaisuun. Suunnitelmat olivat jo niin pitkällä, että työntekijät pitivät tukitoimia käsittelevän palaverin yhdessä erään radio- ja TV-toimittajan kanssa, jonka tarkoitus oli sitten tiedotusvälineensä kautta tuoda asialle julkisuutta. Kaikki tämä tapahtui täysin työntekijöiden omasta aloitteesta ilman kenenkään Harjasteen pienintäkään yritystä vaikuttaa asioihin.
Työntekijöiden tukiryhmä ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään aktiivisiin toimenpiteisiin, sillä niin kauan kuin edes jonkinlaiset yhteydet oli jäljellä pankin ja Lauri Harjasteen välillä, arveltiin työntekijöiden mahdollisen puuttumisen asioihin vain ärsyttävän pankkia. Käytännössä työntekijöiden osoittama tuki olisi ilmeisesti ollut jonkinlainen pankin johdolle osoitettu kirjelmä, jossa olisi vaadittu Lauri Harjasteen oikeudenmukaista kohtelua.
Hajumetsän pakkomielle
Kuten aiemmin mainittiin, Salme Hajumetsä yritti vuoden 1984 remontin aikana saada Hoviniemessä olleen Harjasteen perheen entisen keittiön työntekijöiden kahvioksi ja sosiaaliseksi tilaksi. Kun tämä hanke ei näyttänyt toteutuvan, yritti Hajumetsä saada kahvioksi erään pienen huoneen, josta johtaa ovi ulkoverannalle. Verannalla Hajumetsä haaveili viettävänsä kesäisiä kahvitaukojaan. Tämäkään hanke ei toteutunut, vaikka pienen huoneen ulko-oven avaimeen ehti ilmestyäkin pahvilappu, jossa luki kahvio. Lappu roikkui ovessa kaikki vuodet aina sahan konkurssiin asti.
Sahan konttorin suurimmassa huoneessa oli varsin paljon ylimääräistä tilaa, johon olisi aivan hyvin voinut sijoittaa pöydän, kahvinkeittimen, muutamia tuoleja sekä pienen toimistojääkaapin. Näin olisi saatu mainiot kahvitaukotilat konttorin työntekijöille. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä silloin Salme Hajumetsä olisi joutunut myöntämään antaneensa periksi ehdottamansa kahvihuoneen paikassa. Niin kauan kuin kahvipaikkaa ei lainkaan ollut, Hajumetsä ei varsinaisesti ollut hävinnytkään mielipiteineen - niiden toteutuminen vain oli toistaiseksi lykkäytynyt.
Niinpä yli viiden vuoden ajan Salme Hajumetsä sisukkaasti johti konttorin väen joka kahvitauon ajaksi noin parinsadan metrin päässä sijaitsevaan sahan ruokalaan. Satoi tai paistoi. Oli pakkanen tai helle. Tällä hankalalla menettelyllä Hajumetsä tahtoi toisaalta demonstroida sitä, että hänen tahtoansa ei ollut noudatettu kahviokysymyksessä ja toisaalta ilmeisesti vain suggeroida itseään yhä raivokkaampaan inhoon ja vihaan Harjasteita kohtaan, jotka eivät antaneet kunnon kahvitiloja työntekijöilleen. Tänä aikana Hajumetsän olisi kuitenkin vain tarvinnut napsauttaa sormiaan, ja kahvitila olisi järjestynyt toimiston yhteyteen. Sen verran valtaa hänellä oli Ahokkalan Saha Oy:ssä.
Kun konkurssi oli tapahtunut, Salme Hajumetsän oli pakko lopettaa teatraalinen pelleilynsä kahvioasiassa. Se ei enää palvellut niitä tavoitteita, joita se ennen konkurssia oli palvellut. Toisaalta pankin edustajat ja pesänvalvojat olisivat varmasti kummastelleet outoa käytäntöä. Niinpä konkurssista ei ollut kulunutkaan kuin muutama päivä, kun konttorin suurimpaan huoneeseen tehtiin viihtyisä kahvinurkkaus, jossa konttorin väki voi viettää kahvitaukonsa.
Oliko edellä mainittu tapahtuma Salme Hajumetsälle tappio vai voitto, sen tietänevät ne, jotka parhaiten tuntevat hänen vallanhimon, pitkävihaisuuden ja kostonhalun kyllästämän mielensä. Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen?
Visa Rossi siirtyi eläkkeelle. Hänen käytössään ollut pieni toimistohuone jäi käyttämättömäksi. Se oli juuri sama huone, jonka ulko-ovessa yhä roikkui pahvilappu, jossa luki kahvio. Lukija arvanneekin jo mitä tapahtui seuraavaksi: Heti Rossin lähdettyä huone muutettiin kahvitilaksi, jollaisena se tuskin oli niinkään hyvä kuin ison toimistohuoneen kahvinurkkaus oli ollut. Mutta oliko vuosia kestänyt ulkona kahvilla käyntikään ollut hyvä ratkaisu? Tuskinpa vain. Sahan konttoritapahtumissa kyse ei koskaan ollutkaan huono/hyvä -vaihtoehdosta muiden kuin Salme Hajumetsän kohdalla. Hänen psyykkisten patoutumiensa tahtiin marssi huomattava osa Ahokkalan Saha Oy:n käytännön toiminnoista, ja sama tahti näytti ainakin alkuvaiheessa jatkuvan uudessakin yhtiössä.
Korstonen uhoaa
Syksyllä 1989 lehdissä kirjoitettiin useaan otteeseen Taipalradion sähkökatkosta. Ilmapiiri oli erittäin jännittynyt. TERMIIKKI Oy oli huomion keskipisteenä. Tietyt piirit, jotka eivät pitäneet Esko Karjalaisesta, laskivat liikkeelle mielikuvituksellisia huhuja Karjalaisen osallisuudesta TERMIIKKIIN ja moneen muuhun hämärään. Mitään näyttöä ei luonnollisestikaan ollut, ja Karjalainen lisäksi kiisti kaiken. Karjalaisen joutuminen huhujen keskipisteeksi luultavasti kuitenkin sopi Markku Korstoselle, joka näin itse vältti julkisuuden valokeilan.
TERMIIKKI Oy oli jo tehnyt Korstosen kanssa esisopimuksen neljästä Lauri Harjasteen aikoinaan omistamasta, mutta myöhemmin Ahokkalan Saha Oy:n nimiin siirretystä tilasta, joista suurin oli yli kilometrin Saimaan rantaa sisältänyt Paarmasalon maakappale. Muiden kauppojen jäätyä toteutumatta nämäkin kaupat kaikessa hiljaisuudessa peruuntuivat TERMIIKIN ja DDT-Investin menettäessä maksukykynsä. Korstonenkin luultavasti toivoi kauppojen unohtuvan mahdollisimman huomaamatta, sillä tuskin hän halusi yleisesti tiedettävän, että hän oli ollut myymässä Harjasteiden entisiä maita epämääräisen maineen saaneille pankinjohtajille? Korstosen halu unohtaa oli niin kova, että kun sanomalehti Keskisuomalaisen toimitaja pari viikkoa esisopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kyseli häneltä TERMIIKIN kaupoista, hän ei muistanut kyseisestä yhtiöstä koskaan kuulleensakaan.
Kuohunnan ollessa kiihkeimmillään Henry Harjaste kirjoitti Christopher Wegeliukselle hyvin sovinnollisen kirjeen, jossa hän ehdotti rauhallista ja viileää suhtautumista asioihin. Hän esitti mielipiteenään, että pankinkin kannalta olisi kaikkein parasta ylläpitää asialliset välit Harjasteiden kanssa, ja että erimielisyyksien puiminen Ilta-Sanomien otsikoissa ei hyödyttäisi kumpaakaan osapuolta. Hän totesi lisäksi, että samoin kuin ensimmäisen maailmansodan päättäneestä, saksalaisia nöyryyttäneestä Versaillesin rauhasta kasvoi runsaassa parissakymmenessä vuodessa uusi maailmansota, voi Harjasteidenkin loputon alistaminen ja nöyryyttäminen johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Henry Harjaste ehdottikin, että pankki tekisi molempia osapuolia eniten hyödyttävän ratkaisun, eli myisi Hoviniemen talon hänelle, jonka jälkeen voitaisiin elää rauhanomaista rinnakkaiseloa ilman vihaa tai katkeruutta kumminkaan puolin.
Kirjeen johdosta Korstonen ilmoitti Lauri Harjasteelle, että hänen poikansa ei saisi enää lähettää kirjeitään pankkiin, sillä pankki ei tulisi koskaan myymään Hoviniemen taloa hänelle tarjosipa hän siitä mitä tahansa. Korstosen mukaan eräänä syynä tähän päätökseen oli KAHA-Sahan toimiston väen vastustus. Eli jälleen Henry Harjasteen arkkivainoojalla, rouva Salme Hajumetsällä oli ollut sormensa pelissä.
Korstonen tähtää Harjaste-kysymyksen lopulliseen ratkaisuun
Markku Korstonen oli alusta alkaen täydellisesti niskan päällä Harjasteita vastaan käynnistämässään tuhoamissodassa. Aika oli hänen puolellaan. Hänen tarvitsi vain pitkittää asioita, ja Harjasteet tuhoutuisivat kuin itsekseen. SKOPin määräysvallassa mutta juridisesti yhä Lauri Harjasteen omistuksessa olevat maat olisivat Korstosen tehokkain salainen ase. Näiden maiden avulla hän saisi aiheutetuksi Lauri Harjasteelle niin suuria veroseuraamuksia, että tämä tuhoutuisi niiden johdosta. Eikä tässä tarkoiteta pelkkää taloudellista tuhoa.
Kokeneena konkurssijuristina Korstonen tiesi, että ajan peluu voi joskus olla tehokasta. Velallisen kanssa voidaan päästä tällä tavoin lopulliseen ratkaisuun, kun tämän hermot tai terveys eivät enää kestä. Ilmeisesti tämä mielessään Korstonen tekikin aina konkurssista saakka kaikkensa, jotta Lauri Harjasteen elämä olisi niin vaikeata ja stressipitoista kuin mahdollista. Kuin henkisen kidutuksen oppikirjasta menetelmänsä lainaten, hän järjesti Harjasteelle väliin lupauksia paremmasta ja sitten uhkauksia kaiken menettämisestä ja jälleen lupauksia paremmasta ja sitten taas uhkauksia kaiken menettämisestä. Kun tätä oli jatkunut vuoden ajan, Korstonen mahdollisesti jo itsekin ihmetteli, miksei väistämätön vielä ollut tapahtunut. Kuin saaliinsa yllä leijaileva korppikotka hän kuitenkin sitkeästi jaksoi odotella.
Välittömästi konkurssin jälkeen Lauri Harjaste kuvitteli Puistoniemen kysymyksen ratkeavan muutamassa viikossa. Näiden toiveiden vallassa hän kerrankin odotteli kokonaisen päivän Korstosen kutsua saapua keskustelemaan Puistoniemen kohtalosta. Korstonen oli nimittäin luvannut soittaa ja ilmoittaa tapaamisajan. Puhelua ei kuitenkaan tullut. Vaikka turha odotuttaminen hyvin olisi sopinutkin Korstosen hiillostamismenetelmiin, syyllinen oli tällä kertaa Salme Hajumetsä. Hän oli nimittäin oma-aloitteisesti määrännyt Harjasteen puhelimen kytkettäväksi irti, jotta Harjaste ei vain pystyisi soittamaan minnekään ilmaiseksi! Pesänvalvoja Korstonen yritti koko päivän soittaa Harjasteelle ja ihmetteli, miksi kukaan ei vastannut. Tuskin edes Korstosen mielestä muutamalla tärkeistä asioista käydyllä ilmaisella puhelulla olisi ollut mitään merkitystä yli viidenkymmenen miljoonan markan velkoihin kaatuneen yrityksen konkurssipesässä? No, eihän tässä siitä ollutkaan kyse.
Puhelimen kaukoesto, linjan katkaisu, sähkömittareiden puuhaaminen, vuokran perimisen valmistelu, lukot, ylimääräiset lukot, perättömät ilmiannot jne. Salme Hajumetsä näytti käyttävän kaiken energiansa suunnitellakseen yhä uusia toimia Harjasteita vastaan.
SKOPin mafia - onko sellaista?
Mattilan ja Harjalan erottamisen jälkeen eräät TERMIIKKIÄ ja SKOPia lähes ammatikseen tutkineet toimittajat rakensivat lukuisten aihetodisteiden pohjalta teorian SKOPin sisäisestä mafiasta, jonka taskuun on päätynyt huomattavia summia pankille kuuluvaa rahaa. Teorian mukaan Taipalsaaren pankinjohtajat ja heille halpaa maata kaupannut Markku Korstonen olivat vain yksi osa tätä mafiaa, ja hyödynsaajia oli muitakin. Tätä teoriaa tuki sekin, että SKOP hyvin hitaasti ja haluttoman tuntuisesti käynnisti toimenpiteet erotettuja pankinjohtajia kohtaan. Toimittajat uskoivat, että aivan pankin huipulle saakka ulottuva mafia suojeli näin omiaan eikä toisaalta uskaltanut ryhtyä toimenpiteisiin, koska Mattila ja Harjala tiesivät liikaa.
Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet, että aivan väärässä toimittajat eivät arveluissaan olleet. SKOPissa ja Säästöpankeissa paljastui nimittäin niiden romahdettua enemmän johtajiensa tekemiä väärinkäytöksiä kuin muissa pankeissa yhteensä. Tämä osoittanee, että omaan taskuun pelaaminen on ollut säästöpankkileirissä lähes vakiintunut tapa. Tämä on ollut mahdollista, koska omistajan harjoittama kontrolli on puuttunut täysin. Voidaanko edellä mainittuja rötöksiä kutsua mafian tekemiksi, ja kuinka tiivis tämä hämäräveljien yhteisö on ollut, se jäänee lopullisesti selvittämättä.
Varmaa on vain, että Markku Korstosella olisi asemansa puolesta ollut äärimmäisen hyvät mahdollisuudet laajamittaiseen oman hyödyn hankkimiseen SKOPissa. Luonnollisesti hän kiistää mitään tällaista tehneensä. Mutta onko hänen kiistämisensä uskottavaa? Eihän hän muistanut koskaan kuulleensa TERMIIKKI-yhtiöstäkään, vaikka oli pari viikkoa aikaisemmin ollut myymässä sille maita pilkkahintaan.
Verot, uusi painajainen
Syyskuun 1989 ja maaliskuun 1990 välisenä aikana ei pankin ja Harjasteiden välillä virallisesti tapahtunut kovinkaan paljoa. Yhden, sahan vesialueita koskevan kauppakirjan Lauri Harjaste allekirjoitti. Siinä kaistale sahan ranta-aluetta myytiin KAHA-Sahalle yhden miljoonan markan hinnasta. Raha siirtyi tietenkin vain SKOPin sisällä eikä Harjaste saanut sitä. Summa näkyi kuitenkin pääomatulona hänen veroilmoituksessaan.
Kun Korstonen syksyllä 1989 pyysi Lauri Harjasteelta allekirjoituksia maakauppoihin, hän tiesi tarkalleen mitä verotuksellisia seurauksia näistä kaupoista Harjasteelle olisi ollut. Hän tiesi, että Harjaste varsin pian kauppojen jälkeen saisi maksettavakseen miljoonaluokan verot maanmyyntituloista. Koska tulot lainojen muodossa jo vuosia aikaisemmin oli käytetty Ahokkalan Sahan toiminnan rahoittamiseen, ei Harjaste pystyisi veroja maksamaan. Näin ollen Korstosen tarvitsisi vain pitkittää Puistoniemen kiinnityksistä vapauttamista jonkin aikaa, ja talo olisi pakkohuutokaupassa - tällä kertaa veroveloista. Jos pankki ja Ruttonen eivät taloa saisi, ei se jäisi Harjasteillekaan.
Kun verotuksen ongelmat alkoivat kokonaisuudessaan hahmottua, kääntyi Lauri Harjaste vuoden 1990 alussa erään tunnetun entisen sahamiehen puoleen, jolla hän tiesi olevan runsaasti pankkeihin ja lakiasioihin liittyvää omakohtaista kokemusta. Tämän henkilön neuvojen mukaisesti Harjaste otti yhteyttä erääseen pätevään tamperelaiseen juristiin, joka puolestaan ryhtyi suunnittelemaan keinoja vero-ongelmien ratkaisemiseksi.
Kävi ilmi, että myyntivoittovero voitaisiin välttää vain siten, että maat joko myytäisiin omistajan lapsille tai lahjoitettaisiin jollekin ulkopuoliselle, lähinnä kunnalle tai muulle julkisyhteisölle. Lahjoittaminen tai myynti tapahtuisi täysin kiinnityksin, ja maiden uusi omistaja sitoutuisi ottamaan kiinnitykset itselleen. Muutaman vuoden kuluttua maat voisi myydä edelleen, jolloin niistä saatavat rahat menisivät pankille. Menettely ei olisi tappiollinen pankille, joka välivuosinakin saisi maista korkotuloja.
Juristin ehdotettua pankille näitä menettelyjä, pankki ilmoitti periaatteessa suostuvansa ideaan, mutta vain ehdolla, että pankin viholliseksi julistettu Henry Harjaste pidettäisiin kaikkien ostokaavailujen ulkopuolella.
Ajatus miljoonien markkojen veloista ja näennäisestä maanomistuksesta ei miellyttänyt Jarno ja Osmo Harjastettakaan. Siispä ainoaksi vaihtoehdoksi, mikäli verot aikoi välttää, näytti jäävän maan lahjoittaminen jollekin julkisyhteisölle eli tässä tapauksessa Taipalsaaren kunnalle.
Muutama viikko sen jälkeen, kun pankki oli saanut tietää Lauri Harjasteen yhteydenotosta pätevään juristiin, hänelle saapui haaste Helsingin raastuvanoikeuteen. Käsiteltävä asia oli henkilökohtainen konkurssi. Jos kyseessä oli pelkkä muodollisuus, niin kuin Korstonen myöhemmin kertoi, olisi kai ollut kohteliasta selittää asia etukäteen Lauri Harjasteelle, jotta hänen ei olisi turhaan tarvinnut piileskellä ulos-ottomiestä. Tai ehkä tälläkin säikäyttämisellä vain yritettiin runnoa "lopullista ratkaisua" väenväkisin läpi?
Hajumetsä istuu pöydässäsi
Joitakin päiviä ennen vuoden 1989 joulua Henry Harjaste käveli vanhan kotitalonsa ohitse ja näki ikkunan läpi, kuinka pikareita jälleen kohoteltiin Hoviniemen salissa, ilmeisesti pikkujoulujen merkeissä. Kun hän muisteli omia lapsuutensa jouluja, jotka samassa huoneessa oli saanut viettää, hänelle tuli hyvin masentunut olo. Kenestäpä tuntuisi mukavalta katsella vieraiden ihmisten juhlintaa talossa, josta itse on muutama kuukausi aikaisemmin raa'asti karkotettu. Kokemastaan ja näkemästään masentuneena Henry Harjaste lähetti kotinsa miehittäjille joulukortin, jossa muistutti heitä siitä, että samoihin aikoihin kun he kohottelevat lasejaan hänen kodissaan, hän heidän takiaan joutuu nukkumaan jouluyönsä Puistoniemen kellarissa.
Tämän pöydän ääressä Henry Harjaste istui ruokailemassa ja teetä juomassa vuoden 1959 syksystä vuoden 1989 syksyyn.
Miten Salme Hajumetsä enää voi vastata tähän? Henry Harjasteelta oli jo kaikki viety, mitä vietävissä oli. Ilmeisesti lähinnä itseään rauhoittaakseen ja omaa vallantunnettaan kohottaakseen Hajumetsä kuitenkin vielä ryhtyi uusiin toimenpiteisiin. Hänen monivuotinen päähänpinttymänsä, kahvio, siirrettiin jälleen uuteen paikkaan: Harjasteiden Hoviniemessä sijainneeseen keittiöön. Salme Hajumetsän monivuotinen unelma oli siis vihdoinkin lopullisesti täyttynyt. Tästä lähtien hän istuisi kahvitaukonsa Kaarle Harjasteen perheelleen vuonna 1959 hankkimassa ruokapöydässä. Saman pöydän ääressä Henry Harjaste ehti ruokailla tasan kolmekymmentä vuotta.
Tämän täydellisempi ei Salme Hajumetsän voitto kai enää voisi olla? Vai voisiko?
Pitkä prosessi
Kun konkurssi tapahtui, Lauri Harjaste kuvitteli taistelun olevan vihdoin ohi. Hän ajatteli, että nyt hän lopulta voisi alkaa elää normaalia elämää entistä köyhempänä mutta taloudellisista huolista vapaana. Hän kuvitteli saavansa ratkaistua asiansa pankin kanssa muutamassa viikossa, jonka jälkeen Ahokkalan Saha, konkurssi ja kaikki siihen liittyvä olisi vain kaukaista historiaa. Harjaste oli kuitenkin väärässä. Hän ei tiennyt, että sahan konkurssi olisi vain alkusoitto koko hänen loppuelämänsä kestävälle kärsimysprosessille, jonka kuluessa hän vähitellen tulisi menettämään senkin mitä konkurssissa näennäisesti säästyi.
Keväällä 1990, yli vuosi konkurssin jälkeen, Puistoniemen kysymyksessä vihdoin näytti tapahtuvan jotain konkreettista - ei kuitenkaan asioita, jotka olisivat sellaisenaan vastanneet Harjasteiden toiveita. Korstonen laati sopimuksen, jolla Lauri Harjaste sai pitää Puistoniemen talonsa. Sopimukseen sisältyi kuitenkin lukuisia ehtoja, jotka saattaisivat lopulta merkitä sitä, että Puistoniemi ei sittenkään jäisi Harjasteille.
Sopimuksen oleellisin sisältö oli seuraava:
1) Harjaste saa pitää talonsa siitä erikseen SKOPille maksamalla
2) Talo ja sen omistaja eivät vapaudu rasitteista pankkiin nähden ennen kuin kaikki Harjasteen maat on myyty
3) Pieninkin Harjasteista johtuva viivytys maakaupoissa oikeuttaa SKOPIN mitätöimään tehdyn sopimuksen, jolloin Harjasteet menettävät niin talon kuin siitä maksamansa rahasummankin ja ovat edelleen kaikista Ahokkalan Sahan veloista täysin vastuussa SKOPille
4) Kun pankki myy jonkin Lauri Harjasteen omistaman maakokonaisuuden Harjasteella on oikeus viikon kuluessa käyttää etuosto-oikeutta tähän maa-alueeseen, ei kuitenkaan sen erilliseen osaan
Käytännössä sopimus merkitsi sitä, että Harjaste oli Puistoniemen talonsa ansiosta pankin koukussa määräämättömän ajan eli niin kauan kuin Korstonen olisi myynyt viimeisenkin Harjasteen omistaman maakappaleen. Puistoniemen taloa ei tänä aikana voisi myydä, koska se olisi edelleen sahan velkojen panttina. Viimeisenä mainittu etuosto-oikeus puolestaan oli lähinnä teoreettinen myönnytys Korstosen taholta. Aluksi hän jopa ehdotti lunastamisajaksi yhtä vuorokautta, mutta suostui pidentämään ajan viikkoon - harvalla on jatkuvasti taskussaan niin paljon käteistä rahaa, että sillä voi esimerkiksi viikonloppuisin maksaa yllättäen ilmoitetut maakaupat.
Verojenmaksu alkaa
Ahokkalan Sahan konkurssissa Lauri Harjasteen maatilat olivat siirtyneet SKOPin haltuun. Ne eivät kuitenkaan olleet siirtyneet juridisesti SKOPin omistukseen. Niinpä näistä satojen hehtaareiden maista aiheutuneet tuloverot lankesivat yhä Harjasteen maksettaviksi, vaikka hän ei maiden tuotosta itselleen mitään enää saanutkaan. Verot olivat suuret, ja niiden maksamiseen menivät Harjasteen säästöjen ohella hänen sisäperämoottoriveneensä, Jyväskylässä sijainnut kerrostaloasuntonsa, osa Lauri Sarjasteen tyttären Helena Harjasteen omistaman maa-alueen myyntituloista jne. Korstosen ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa, ja Harjaste olisi puilla paljailla. Jo muutaman vuoden tuloverot tuhoaisivat hänet, puhumattakaan myöhemmistä maanmyyntiveroista. Koska kunta ei ottanut lahjoituksena vastaan Kiikkusaaren maa-aluetta, senkin myynnistä aiheutuva miljoonaluokan vero uhkaisi Harjastetta ennemmin tai myöhemmin.
Edellä mainitussa Korstosen laatimassa sopimuksessa on seuraava kohta:
"...Erityisesti todetaan, että koska realisaation viivyttäminen aiheuttaa Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankille tappiota, vähäisinkin viivytys oikeuttaa Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin luopumaan tästä sopimuksesta."
Korstosen laatima sopimusteksti kauppojen kiirehtimisestä ja pankin tappioiden välttämisestä kuulostaa ällöttävän tekopyhältä sen tosiasian valossa, että Korstonen itse oli aiheuttamassa Mattilan ja Harjalan kanssa käymillään kaupoilla miljoonatappiot pankille ja hän itse aivan selvästi pitkitti maakauppojen toteutumista pelatakseen lisäaikaa itselleen ja hämärille puuhilleen.
Silloin kun Korstosen oma etu sitä vaati, kaupat olisivat kyllä syntyneet (Harjalan ja Mattilan kanssa) pikavauhtia, eikä hintakaan olisi ollut esteenä. Myöhemmin kun hänen etunsa ilmeisestikään ei edellyttänyt kauppojen nopeata toteutumista, ne eivät myöskään toteutuneet nopeasti, vaan pitkittyivät viikoista kuukausiksi ja kuukausista vuosiksi. On helppo nähdä, että tämä oli täysin tarkoituksellista.
Pitkittämällä maakauppoja Korstonen toivoi: a) estävänsä kaikki Harjasteiden (mukaan lukien Henry Harjaste) toimenpiteet häntä vastaan, b) aiheuttavansa niin paljon verokertymää Lauri Harjasteelle, että tämä ei maksuiltaan enää pystyisi lunastamaan kesämökkiään tai rantaansa (jotka tämän vuoksi tahallaan jätettäisiin viimeisiksi myynneiksi!), eikä edes pitämään Puistoniemen taloansa (koska se ei ollut vapautettu rasitteista, sitä voinut pelastaa verottajalta esim. sukulaisille myymisen kautta), c) pelaavansa riittävästi aikaa, jotta Lauri Harjaste ehtisi kuolla, jolloin pankin velvoitteet raukeaisivat.
Korstonen, joka TERMIIKKI Oy:n kauppojen yhteydessä arvioi Harjasteen maat kolmasosaan niiden todellisesta arvosta, osasi todella olla pirullinen: Hoviniemen rannan ja siihen liittämänsä maa-alan hän olisi suostunut myymään Harjasteille seitsemän kertaa korkeammalla hinnalla kuin mihin Taipalsaaren kunta päätyi omassa puolueettomassa arvioinnissaan. Lunastapa tällaista sitten.
