Viimeinen kokous

.
Rossi ja Luopio valmistelivat konkurssia Harjasteiden aavistamatta mitään. Raiskasten raportin avulla pankin ylin johto oli saatu suopeaksi hankkeelle. Uusi johtaja oli etsitty. Vielä ennen lopullisen armoniskun antamista tarvittiin yksi kokous ja siinä yksi nimikirjoitus Lauri Harjasteelta. Tämä yhtiön hallituksen kokous pidettiin Taipalsaarella Hoviniemen talon salissa tammikuun 25. päivänä. Kokouksessa Ossi Ruttonen valittiin sahan myyntijohtajaksi ja Visa Rossille myönnettiin yhtiön nimenkirjoitusoikeus. Jälkimmäistä asiaa Harjasteet eivät tietenkään olisi halunneet, mutta Luopion SKOPista antama määräys ei antanut muuhun mahdollisuutta. Visa Rossin saama valtuutus oli tarpeen erilaisissa konkurssiin liittyvissä järjestelyissä, mm. KAHA Oy:n liiketoiminnan myymisessä Taipalpuu-yhtiölle.

Kun edellä mainittu kokous oli pidetty, alkoivat vihdoin väistämättömät loppua enteilevät tapahtumat. Pankista saapui pieni vaatimattoman näköinen kirje, johon tuskin olisi tullut kiinnittäneeksi sen suurempaa huomiota - ellei se itse asiassa olisi ollut Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n kuolemantuomio. Kirjeessä kehotettiin maksamaan eräs usean miljoonan markan arvoinen luotto pankille takaisin viimeistään 8.2.1989. Tavallisesti erääntyneet luotot oli uusittu rutiininomaisesti ilman sen kummempia muodollisuuksia. Nyt oli kuitenkin tosi kysymyksessä. Luottoa ei uusittaisi.

Tällaisesta ei tietystikään ollut sovittu. Päinvastoin pankin edustajat vielä joitakin viikkoja aikaisemmin olivat vihjailleet eräiden luottojen muuttamista halpakorkoisiksi valuuttalainoiksi.

Niin kuin epämiellyttävän uutisen saavuttua yleensä, ensimmäinen reaktio oli epäusko. Ajatus konkurssista kesken parhaimman sahauskauden ja juuri kun oli valittu uusi vientijohtajakin tuntui järjettömältä. Todennäköisemmältä tuntui, että pankki jälleen kerran kiristäisi lisää myönnytyksiä Harjasteilta. Ehkä tällä kertaa olisi kyseessä KAHA Oy:n myynnin vauhdittaminen. Epämiellyttävät uutiset kuultuaan Lauri Harjaste toteisikin, että jälleen alkaa yksi kädenvääntö pankin kanssa. Hän ei vain tiennyt, että se olisi hänen jäähyväisnäytöksensä, ja että ottelun tulos oli ennalta päätetty.


Jarno Harjaste ei ehtinyt käyttää uutta tietokonetta kuin muutaman viikon ennen konkurssia.

Sahan vähäinen tukkivarasto alkoi nopeasti huveta, kun pankki ei enää myöntänyt rahaa uusien tukkien ostamiseen. Perjantaina tammikuun 27. päivänä työntekijöiden saapuessa sahalle tukkeja ei enää ollut. Pirullista kostosuunnitelmaansa toteuttava Visa Rossi oli onnistunut ajoittamaan Ahokkalan Sahan pitkään kestäneen toiminnan lopullisen päättymisen sopivasti juuri Visan päiväksi. Hänen voittonsa Lauri Harjasteesta oli täydellinen.

Jos Visa Rossille sahan ajautuminen kohti tuhoa oli suurta juhlaa, sitä se ei ymmärrettävästi ollut Harjasteen perheelle. Vuonna 1989 ei helmikuun kahdeksantena päivänä enää juotaisi perinteisiä lainanpäiväkahveja Laina Harjasteen nimipäivän kunniaksi, koska hän oli kuollut edellisenä kesänä. Laina sen sijaan olisi maksettava takaisin juuri tuona Lainan päivänä. Eikä siihen pystyttäisi.

Kun tuhoat ihmisiä, tee se pilke silmäkulmassa.


Kuolinkamppailu alkaa

Sahan pysähdyttyä alkoi toivoton kuukauden kestänyt kuolinkamppailu, tapahtumaketju, joka sisälsi neuvotteluja, yhteydenottoja, suunnitelmia, avunpyyntöjä, myyntitarjouksia, yhteistyösuunnitelmia ja kaikkea tältä väliltä. Kuitenkin vaivannäkö oli alusta alkaen tuomittu turhaksi. Pankki oli päätöksensä tehnyt, ja neuvottelemalla se ainoastaan tahtoi antaa harhakuvan siitä, että kaikki mahdollinen Ahokkalan Sahan pelastamiseksi tehtiin.

Lauri Harjaste ei suostunut uskomaan, että loppu oli tullut. Asiantuntijat vakuuttivat hänelle, että pankki pelaa pelkkää hermopeliä, ja että se ei voi päästää sahaa konkurssiin, jossa se itse häviäisi niin valtavasti. Niinpä hän jatkoi neuvotteluyrityksiä. Hänen poikansa Jarno Harjaste perheineen puolestaan oli varannut ja maksanut Kanarian matkan, jonka piti alkaa tammikuun 27. päivänä. Suunniteltuna matkapäivänä Jarno kuitenkin päätti olla lähtemättä ja jäädä sen sijaan isänsä avuksi sahaneuvotteluihin. Koska kukaan tuttavakaan ei ollut kiinnostunut ilmaisesta kahden hengen etelänmatkasta, hävisivät siihen sijoitetut noin 5000 markkaa sen sileän tien.

Jälkikäteen ajatellen Jarno Harjasteen olisi tietysti kannattanut pitää lomansa - konkurssiahan ei voitu estää. Muutamia sahan osakkeita omistavana hänellä ei konkurssin jälkeen sitä paitsi ollut edes oikeutta saada rästiin jääneitä lomakorvauksiaan, vaikka ne sahan muille palkansaajille maksettiin.

Neuvotteluja siis käytiin, ja koko ajan pankki tiukasti piti kiinni siitä, että saha ei saa tukkeja. Viikkojen ajan työntekijät saapuivat töihin sahalle, mutta ainoatakaan tukkia ei tänä aikana sahattu. Keinotekoinen tukkipula tuntui masentavalta, koska aivan sahan vieressä oli valtava Metsäliiton tukkivarasto, johon autot yhä toivat kuormiaan. Täydessä valaistuksessa iltakaudet loistava saha, jossa hiljaa joskus käveli joku työntekijä, mutta mitään työtä ei tapahtunut, oli kauheaa katseltavaa. Pankinjohtajiin eivät tehonneet vetoomukset sahauksen aloittamisesta, vaikka heille yritettiin selittää täydellä palkalla toimettomina seisovien miesten olevan myös pankille tappiollisia - päätyipä saha lopulta konkurssiin tai ei.


Työntekijät olivat viikkoja turhaan töissä, koska tukkien puute esti sahaamisen.

31.1.1989, sahan seistessä kolmatta päivää, kunnanjohtaja Esko Karjalainen, elinkeinoasiamies Tarmo Lepola, Lauri Harjaste, Jarno Harjaste sekä helsinkiläinen tilintarkastaja Reima Herrala kävivät neuvottelemassa SKOPissa. Illalla he saapuivat Taipalsaarelle ja jatkoivat keskusteluja Lauri Harjasteen kotona Puistoniemessä.

Pankista tuodut terveiset olivat niin utopistisia, että niistä olisi pitänyt päätellä pankin miesten vain leikkivän kissaa ja hiirtä kuolevan uhrinsa kustannuksella. Luopion laatimiin pankin ehtoihin kuului mm. se, että Taipalsaaren kunta sitoutuisi rakentamaan sillan keskustasta läheiseen Kiikkusaareen, jonne rakennettaisiin jonkinlainen vanhusten lomakylä sekä muuta asutusta. Osana järjestelyä Ahokkalan Saha Oy siirtyisi Hirsirakenteen omistukseen Harjasteiden säilyttäessä parinkymmenen prosentin osuuden siitä. KAHA Oy, jonka toiminta ei ollut pysähtynyt sahan mukana, jäisi Harjasteille.

Edellä mainitut ehdotukset osoittavat, että Mikael Luopio joko oli täysin tietämätön yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, tai sitten hänen ehdotuksensa olivat vain pilailua, jonka hän tiesikin mahdottomaksi toteuttaa. Jokainen vähänkään kunnallista päätöksentekoa tunteva tietää, että kunnanjohtajat tai edes kunnanhallitus eivät omin päin voi antaa mitään sitoumuksia siltojen rakentamisesta minnekään. Tällaiset sitoumukset edellyttävät aikaa vieviä valtuustoprosesseja.

Yritykset sahan pelastamiseksi kuitenkin jatkuivat. Jo kahden päivän kuluttua edellisestä neuvottelusta käytiin SKOPissa jälleen neuvottelu asiasta. Siinä SKOPille esitettiin uusia ehdotuksia tilanteen laukaisemiseksi. Kokouksen pohjalta Luopio laati oman ehdotuksensa ja lähetti sen 7.2.1989 telefaxilla Taipalsaarelle. Ehdotus sisälsi lukuisia monimutkaisia järjestelyjä, ja edellytyksenä sen toteuttamiselle oli, että kaikki siinä mainitut osapuolet antaisivat hyväksymisensä asialle viikon kuluessa.

Edellä mainitussa Luopion luonnoksessa vaadittiin mm., että kunta sitoutuisi rakentamaan sillan sekä kunnallistekniikan Kiikkusaareen sekä hankkimaan saareen asuntokaavan vuoden 1992 loppuun mennessä. Vaihtoehtoisesti kunta sitoutuisi lunastamaan Hirsirakenteelta 13 miljoonalla markalla (+ vuotuisella 12 % korolla) maatilat, jotka Hirsirakenne olisi kyseisellä hinnalla ensiksi sahalta ja Harjasteilta ostanut. Lisäksi Teollisuuspuisto Oy:n piti sijoittaa KAHAan kolme miljoonaa markkaa, Harjasteiden 11 miljoonaa jne. Pilailun huippuna oli se, että järjestelyjen jälkeen Harjasteet yhä omistaisivat Ahokkalan Sahan osakkeista yhden prosentin.

Kaikkiaankin Luopion ehdotukset olivat täyttä utopiaa, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia toteutua, ei viikon sisällä eikä myöhemminkään. Eikä ollut tarkoituskaan. Satumaailmaan kuuluvia ehdotuksiaan tekemällä Luopio vain halusi antaa kuvan kaikkensa yrittämisestä ja toisaalta kiusata Lauri Harjastetta antamalla tämän hetken uskoa parempaa kuin mitä häntä varten todellisuudessa oli suunniteltu. Tällaisesta henkisesti rasittavasta lupaa-kiellä -käyttäytymisestä tulikin konkurssin jälkeen suoranainen pankin tavaramerkki.

Tilanteen pitkittyessä ja erilaisten ratkaisuyritysten yhden toisensa jälkeen kariutuessa Lauri Harjaste oli valmis yhä pitemmälle meneviin myönnytyksiin. Maanantaina 13. helmikuuta hän kävi yhdessä Jarno Harjasteen kanssa esittämässä uusia ehdotuksiaan pankinjohtaja Luopiolle. Lauri Harjaste tarjosi tuolloin pankille Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n osakkeita yhden markan nimelliseen hintaan pyytäen ainoastaan, että pankki antaisi hänen pitää talonsa, kesämökkinsä, autonsa ja Helena-laivan. Tällä menettelyllä vältettäisiin negatiivista julkisuutta aiheuttava konkurssi seuraamuksineen, ja pankki joka tapauksessa saisi sahan ja KAHAn itselleen. Ehdotus sai saman vastaanoton, kuin jos kissan kynsissä rimpuileva hiiri pyytäsi säästämään henkensä.

Tilanne oli toivoton. Sahan ja KAHAn puolesta ei ollut enää mitään tehtävissä. Harjasteiden huolenaiheeksi alkoikin nousta heidän asuintalonsa ja muun henkilökohtaisen omaisuutensa kohtalo. Lauri Harjasteen asunto Puistoniemi oli rakennettu vuosina 1982-83 Hoviniemen maalle. Rakentamista aloitettaessa pankin edustajat olivat luvanneet, että talon vaatima maa-alue voitaisiin lohkaista omaksi tontikseen, jolloin sitä eivät enää sitoisi Hoviniemen tilan kiinnitykset. Puistoniemen tontti irrotettiinkin Hoviniemen tilasta vuonna 1985, mutta sahan tilanne oli kuitenkin huonontunut ennen sitä, eikä pankki vallitsevissa olosuhteissa enää suostunutkaan kiinnitysten poistamiseen.


Raami vailla tukkeja

Perjantaina 17. helmikuuta Lauri Harjaste kävi tapaamassa pankinjohtaja Jorma Haarasta, joka kuului SKOPin johtokuntaan ja oli viimeisiä vanhan polven johtajia, joilta vielä voisi odottaa jonkinlaista inhimillisyyttä. Kovin paljon lohdutusta ei Haaranenkaan voinut antaa. Hän kuitenkin tunsi Puistoniemen rakentamishistorian ja tontin kiinnityksistä käydyt keskustelut ja totesi, että pankin periaatteena ei ole konkurssin tehneiden heittäminen kadulle, jos nämä lupaavat olla millään tavoin pullikoimatta pankkia vastaan.

Asioiden yhä pitkittyessä pankista viestitettiin Taipalsaaren kunnan johdolle tilanteen olevan toivoton. Kunnan edustajat lopettivatkin yhteydenpidon Lauri Harjasteeseen. Myöskään pankista ei enää tahtonut herua audiensseja. Pankin edustajat alkoivat kyllästyä Harjasteen jääräpäisyyteen ja siihen, että hän ei näyttänyt tajuavan lopun koittaneen. Tilintarkastaja Herralallakaan ei enää yllättäen ollut aikaa tapaamisiin. Tosin hän suostui juttelemaan Harjasteen kanssa pikaisesti Helsingin lentoasemalla. Kaikki tajusivat, että peli oli pelattu, eikä Lauri Harjasteesta enää olisi hyötyä kuin yhdessä asiassa - nimensä panemisessa konkurssianomuksiin.

Viimeisen konkurssia edeltäneen viikon Lauri Harjaste oleili kotonaan kaikkien unohtamana ja hylkäämänä ihmisenä, josta muutama viikko oli tehnyt harmaapäisen vanhuksen. Joskus hän tarttui puhelimeen ja soitti jollekin mahdolliselle sahanostajalle tarjoten Ahokkalan Sahaa myytäväksi. Joku lupasi jopa käydä katsomassa, jolloin Harjasteen toiveet jälleen heräsivät. Hän puki puvun ylleen ja jäi odottamaan vieraita - joita kuitenkaan ei koskaan saapunut. Loppu oli tullut.


Konkurssi

Silloin kun Lauri Harjaste kamppaili säilyttääkseen Ahokkalan Saha Oy:n ja KAHA Oy:n toiminnassa, suunniteltiin toisaalla jo aivan muuta. Otsonikerrokselle haitalliseksi tiedetyn polyuretaanin käyttöön perustuvalla ovikeksinnöllään miljoonia ansainnut Kullervo Paasonen oli Ahokkalan Sahan vielä toimiessa ehdotellut Lauri Harjasteelle yhteisen puutavaran myyntiyhtiön perustamista Taipalsaaren läpi kulkevan tien varressa sijaitsevaan vanhaan Hoviniemen riiheen. Harjasteella ei sahan heikon yleistilanteen vuoksi kuitenkaan riittänyt aktiviteettia uuden yhteisyrityksen perustamiseen, eivätkä hän ja Paasonen sitä paitsi päässeet yksimielisyyteen perustettavan yhtiön omistuspohjasta. Tällainen Harjasteen osoittama kielteisyys ilmeisesti loukkasi mahtinsa tunnossa olevaa Paasosta, joka oli tottunut siihen, että kaikki taipalsaarelaiset, kunnan päättäjiä myöten, noudattavat hänen tahtoaan. Paasonen liittyi Harjasteen kaatajien rintamaan.

Lauri Harjasteen vielä käydessä neuvotteluja yhtiöittensä pelastamiseksi, valmistelivat Kullervo Paasonen, Visa Rossi sekä SKOPin edustajat KAHA Oy:n liiketoiminnan myymistä Kullervo Paasoselle. Myyntineuvottelut käytiin Hotelli Vaakunassa, eikä niistä kerrottu Harjasteille. Neuvottelujen tuloksena laadittiin kauppakirja, jossa KAHA Oy myi kaiken liiketoimintansa kahden miljoonan markan hinnasta Kullervo Paasosen omistamalle Taipalpuu Ky:lle. Kauppakirja oli päivätty maanantaiksi 20. helmikuuta 1989, ja myyjää edustamaan siihen oli merkitty Visa Rossi. Kauppa vaati kuitenkin osakkeenomistajan hyväksymisen, joten myös Lauri Harjasteen allekirjoitus siis tarvittiin.

KAHA Oy:n liiketoiminnan myyntivalmistelut, siten kuin ne tapahtuivat salaa yhtiön osakkeenomistajilta ja yhtiön hallituksen jäseniltä, olivat selvästi osakeyhtiölain hengen vastaisia. Osakeyhtiössähän yhtiön hallituksen, jonka oikeutena on sekä nimittää että erottaa toimitusjohtaja, tulisi olla tarkkaan tietoinen toimitusjohtajan yhtiötä koskevista toimista. Johtajan kuuluisi olla teoistaan vastuussa yhtiön hallitukselle, eikä hän saisi salata hallitukselta yhtiön tilaa tai toimintaa koskevia tietoja - ei ainakaan niin oleellisia tietoja kuin hanke koko liiketoiminnan myymiseksi. Mutta nostapa oikeusjuttu, kun olet miljoonia velkaa pankille ja saat pelätä ulos heittämistä kodistasi.

KAHA Oy:n liiketoiminnan myymiseen Taipalpuu Ky:lle tarvittiin siis Lauri Harjasteen allekirjoitus. Harjaste saapui helmikuun 20. päivänä sahan konttoriin ja allekirjoitti hyväksymisensä kauppaan. Allekirjoittaessaan hän sanoi, että hän ei tee sitä vapaaehtoisesti. Miksi hän kuitenkin teki sen? Yksinkertaisesti siksi, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos hän olisi kieltäytynyt, pankin periaatteena olisi ollut hänen ajamisensa kadulle. Näin pankin kanta oli tulkittava.

Entä mitkä olivat pankin periaatteet? Pankin edustajat tiesivät Lauri Harjasteen luulevan Puistoniemen säilyvän hänen omistuksessaan eivätkä he kumonneet tätä luuloa, koska se auttoi heitä saamaan nimiä papereihin. Kuitenkaan ainakaan Mikael Luopiolla tai pesänhoitajaksi tulleella Markku Korstosella ei ollut pienimpiäkään aikeita antaa Harjasteen pitää taloansa. He päivittelivät keskenään, kuinka joku voi todella olla niin typerä, että kuvittelee pankin lahjoittavan Puistoniemen arvoisen talon itselleen ja kuinka joku voi olla niin pohjattoman optimistinen ja todellisuudesta vieraantunut, ettei tajua tilannetta. Kuitenkaan he eivät sanoneet tätä Harjasteelle, koska hänen yhteistyötään vielä tarvittiin.

Allekirjoituksia tarvittiin paljon: KAHA Oy:n liiketoiminnan myynti, KAHA Oy:n konkurssianomus, Ahokkalan Saha Oy:n konkurssianomus, Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesän omaisuuden myynti uudelle sahayhtiölle, vesijättömaiden myynti, muun maaomaisuuden myynti jne.

Luopion ja Korstosen päämääränä oli saada Harjaste allekirjoittamaan mahdollisimman monta paperia ennen kuin hän tajuaisi tilanteensa olevan täysin toivoton. Hänelle ei jäisi Puistoniemeä eikä mitään muutakaan omaisuutta. Sen sijaan hänelle määrättäisiin maksettavaksi miljoonien markkojen pääomatuloverot, kun pankki alkaisi myydä omaisuutta eteenpäin. Tuollaisessa tilanteessa joku jo miettisi itsemurhaa.


Miltä se tuntui?

Sahan ja KAHAn konkurssien merkitys kullekin konkurssien piiriin joutuneelle ihmiselle on erilainen, ja on mahdotonta kertoa, mitä konkurssit merkitsivät kaikille niille sadoille ihmisille, joita ne välittömästi tai välillisesti koskivat. Jollekin konkurssi merkitsi työpaikan menettämistä, jollekin luottotappiota, jollekin jotain muuta.

Tietämättä, että varsinaiset kärsimykset olisivat vasta alkamassa, Henry Harjaste koki jo varsinaisen konkurssitapahtuman hävettävänä ja nolona asiana. Hänestä tuntui, että konkurssin jälkeen paikkakuntalaiset tuijottivat häntä pitkään missä hän liikkuikin, ikään kuin he olisivat halunneet tarkasti nähdä, miltä jalustaltaan pudonnut Harjaste oikein näyttää. Kaupoissa ei palvelu enää ollut samaa kuin ennen. Alennuksia, joita monista liikkeistä oli saanut automaattisesti, ei enää samalla tavalla annettukaan. Tämä kaikki tuntui Henry Harjasteesta niin masentavalta, että työssä oloaan lukuun ottamatta hän kartteli liikkumista julkisilla paikoilla eikä tavannut edes tuttaviaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kantanut maailman vaarallisimman taudin - köyhyyden - bakteeria, josta kukaan ei halunnut saada tartuntaa. Samansuuntaisia kokemuksia oli hänen lähisukulaisillaankin.

Maanantaiaamuna 27. helmikuuta Lauri Harjaste ajoi autolla Puistoniemestä vanhaan kotitaloonsa Hoviniemeen, jonka salissa hän allekirjoitti konkurssianomukset. Tehtävä lienee ollut hänen elämänsä epämiellyttävin. Ulkopuolinen voi vain yrittää kuvitella, miltä tuntuu luovuttaa kolmessa sukupolvessa jatkunut, 60 vuotta kestänyt elämäntyö pois, erityisesti kun huoneessa virnuilee vahingoniloinen ihminen, Visa Rossi, jonka Suuren Koston tulosta kaikki paljolti on. Pää painuksissa Harjaste käveli viimeisen kerran omasta syntymätalostaan autoon - joka sekin pian tultaisiin vaatimaan häneltä - ja ajoi pois.


Hoviniemen talo konkurssin aikaan.

Ennen konkurssia Ahokkalan Sahan asioita SKOPissa oli hoitanut pää-asiassa pankinjohtaja Mikael Luopio. Konkurssin tapahduttua pankki lähetti Taipalsaarelle lakimiehensä Markku Korstosen, joka on kokenut lakimies ja erikoistunut nimenomaan konkurssipesien hoitoon. Se kohteliaisuus ja hienovaraisuus, joka konkurssia edeltävinä aikoina oli edes jossakin määrin kuulunut pankin toimintatapoihin asiakastaan kohtaan, oli ohi. Nyt avattiin ruumista, ja menetelmät olivat sen mukaiset.

Paikalla olleet ovat kertoneet muistelmissaan, että kun Adolf Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan, ensimmäinen näkyvä reaktio muiden taholta tapahtuneeseen oli se, että he sytyttivät savukkeensa. Hitlerin aikanahan tupakointi oli ollut kiellettyä.

Kun Harjasteiden 130 vuotta kestänyt valta Hoviniemen talossa konkurssi-hakemuksen myötä päättyi, syttyivät silloinkin savukkeet.

Konkurssin jälkeen useimmat niin työntekijät kuin toimihenkilötkin olivat häkeltyneitä eivätkä oikein tienneet mitä pitäisi tehdä. Pesänhoitajilta he kuitenkin saivat ohjeet ryhtyä tekemään inventaariota pesäluetteloa varten. Jokainen mutteri, jokainen ruuvi, jokainen työkalu, jokainen raudankappale, jokainen pöytä ja jokainen tuoli kirjattiin muistiin kymmenien työntekijöiden parin viikon uurastuksen tuloksena. Pesäluettelosta tuli monikymmensivuinen kierresidottu kirja.


Ovatko maailman julmimmat ihmiset naisia?

Kaikki tähän saakka esitellyt tarinan sankarit ovat olleet miehiä. Mutta kuten sanotaan: Kaiken takana on nainen. Se pitää paikkansa tässäkin tapauksessa. Tämä nainen on Salme Hajumetsä, Ahokkalan Saha Oy:n kassanhoitaja.

Vuonna 1941 syntynyt Salme Hajumetsä tuli Ahokkalan Saha Oy:n palvelukseen kesällä 1980. Hän loi varsin pian itsestään kuvan tehokkaana työntekijänä. Erityisen hyvä hän oli puhelimitse karhuamaan maksamattomia laskuja. Ehkä hänen äänessään oli tiettyä vaativuutta. Hän oli hyvin kireä, jopa äreä ihminen. Hänen sanavarastoonsa kuului uskomaton määrä muihin ihmisiin kohdistettuja pilkka- ja haukkumasanoja. Ihmiset olivat hänelle äklätyisiä, älvänöitä, tollonkoppia, paskiaisia, hapsenkakkiaisia, typeryksiä, nahjuksia, äimän käkiä, vetämättömiä jne.

Ennen tulemistaan Ahokkalan Sahan työntekijäksi Salme Hajumetsä oli ollut erään taipalsaarelaisen autoliikkeen kassanhoitajana. Tämä perheyritys ajautui dramaattisten vaiheiden jälkeen vaikeuksiin, ja poliisit pidättivät perheen isän rikoksista epäiltynä. Kun isä istui vangittuna, eräs paikallinen häikäilemätön lakimies huomasi tilaisuutensa tulleen ja painosti perheen äidin allekirjoittamaan konkurssihakemuksen. Yritystoiminnasta huonosti perillä ollut äiti suostui, koska lakimies vakuutteli hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Myöhemmin kävi ilmi, että muita vaihtoehtoja olisi ollut. Yhtiön taloudellinen tilanne ei edellyttänyt konkurssia, vaan yhtiö olisi voitu myydä tai sen toiminta olisi voitu ajaa alas hallitusti. Syy konkurssille oli pelkästään se, että lakimies pääsisi pesänhoitajaksi ja pystyisi hyödyntämään konkurssipesää.

Kun perheen isä myöhemmin vapautui vankilasta, autoliike ja kaikki muu omaisuus oli mennyttä. Perhe joutui aloittamaan kaiken tyhjästä.

Yrityksen loppuvaiheissa Salme Hajumetsä oli pettänyt omistajat ja kääntynyt hyvin inhottavalla ja julmalla ja häikäilemättömällä tavalla heitä vastaan. Salme Hajumetsä oli osoittautunut vallanhaluiseksi sadistiksi ja pedoksi. Henkisesti ja taloudellisesti tuhotulle yrittäjäperheelle jäi hänestä hyvin epämiellyttävä muisto.

Henry Harjanne tunsi edellä mainitun yrittäjäperheen, ja hänelle oli kerrottu Salme Hajumetsän teoista ja luonteesta. Ahokkalan Sahan omistaja Lauri Harjanne ei välittänyt tämän tyyppisistä asioista, koska hän ei pitänyt kassassa työskentelevää Salme Hajumetsää niin merkittävänä henkilönä, että hän voisi olla minkäänlainen uhka. Hän ei tullut ajatelleeksi, että raadonsyöjä näyttääkin todellisen pedon luonteensa vasta, kun on olemassa raato.

Henry Harjaste vaistosi jo vuosia ennen konkurssia Hajumetsän asenteessa häntä kohtaan kireyttä, joka vähitellen muuttui yhä vihamielisemmäksi.

Talvella 1983-1984 Hoviniemen talossa sijaitsevia konttoritiloja laajennettiin. Rakennusmestari Raivovaara suunnitteli muutostyön, ja hänelle työntekijät saivat esittää toivomuksiaan. Salme Hajumetsän johdolla toimistossa työskennelleet kolme naista esittivät, että Hoviniemen keittiö muutettaisiin heidän kahvihuoneekseen ja sosiaalitilakseen. Henry Harjaste, joka yhä asui talossa, ei ollut erityisen innostunut luovuttamaan keittiötä, sillä ilman sitä jäävä asunto olisi ollut aika ikävä. Hän ei kuitenkaan olisi voinut estää suunnitelmaa toteutumasta, joten vastahakoisesti hän hyväksyi keittiön luovuttamisen.

Remontti jouduttiin keskeyttämään keväällä 1984, koska kirvesmiehiä tarvittiin sahalla. Keittiöön asti he eivät olleet ehtineet, joten siitä ei siis tullut kahvihuonetta tai sosiaalista tilaa.

Vaikka Henry Harjaste ei ollut estänyt keittiönsä muuttamista työntekijöiden kahvioksi, vaan hanke jäi toteutumatta muista syistä, vallanhaluinen Salme Hajumetsä luultavasti koki ajamansa kahviohankkeen epäonnistumisen henkilökohtaisena tappiona ja nöyryytyksenä. Tämä kuviteltu nöyryytys todennäköisesti lisäsi hänen haluaan kostaa Henry Harjasteelle ja hänen perheelleen, kun sopiva tilaisuus tulisi.

Muinaisen Alexander Harlinin rakennuttama Hoviniemen talo oli aina ollut Henry Harjasteen koti. Hän oli asunut siinä lapsuudestaan saakka. Myös konttorihuoneet hän oli kokenut kotinsa osaksi, työskentelihän niissä hänen isoisänsä, isoäitinsä ja isänsä. Henry Harjaste ei koskaan ajatellut, että tietyllä kynnyksellä hänen kotinsa loppuu, ja siitä alkaa jokin muu. Konttorihuoneet olivat aina olleet hänen käytössään iltaisin ja viikonloppuisin - ja tarvittaessa päivisinkin. Harjaste kertoo muistavansa monta tapausta lapsuutensa ajoilta, jolloin hän piirteli tai kirjoitteli konttorissa samalla kun hänen isoäitinsä teki sahan paperitöitä viereisessä pöydässä. Tätähän perheyritys aidoimmillaan on. Ensimmäinen kokopäiväinen vieras työntekijä, Tapio Rinne, tuli konttoriin vasta 1970-luvun alkupuolella.

Rouva Salme Hajumetsälle Hoviniemen talo ei ollut kenenkään koti vaan se oli työpaikka, jossa vallitsi tiukka hierarkia. Tämän arvojärjestyksen oli hyvin suurelta osin luonut juuri Salme Hajumetsä. Ja valtaan kiintyneenä hän oli sijoittanut itsenä niin korkealle arvoasteikossa kuin mahdollista.


Johtaja

Salme Hajumetsän kautta kulkivat puhelut. Hänen kauttaan kulkivat rahat. Hänen kauttaan kulkivat tiedot. Hänen kauttaan kulkivat käskyt. Hänellä oli valta antaa käskyjä. Hänellä oli tilaisuus vaikuttaa johtajiin. Salme Hajumetsä olikin tosiasiassa Ahokkalan Saha Oy:n käytännön asioiden johtaja välittömästi oikeiden johtajien jälkeen. Visa Rossin määrätessä suurista linjoista, Salme Hajumetsä hoiti asioiden toteutuksen käytännön tasolla.

Lähes kaikki vaistosivat Salme Hajumetsän vallan ja alistuivat siihen. Hajumetsä oli ihminen, jonka kanssa oli oltava hyvissä väleissä. Joka ei sopeutunut, sai varautua ikävyyksiin ja pahimmassa tapauksessa uuden työpaikan etsiskelyyn. Jopa niin haavoittumattomana pidetty ihminen kuin Timo Kytönen, joka toimi sahalla puutavaran myyjänä, sai lopputilin suurelta osin Salme Hajumetsän vuosia kestäneen painostuksen ansiosta. Ei ollut päivääkään, jolloin Hajumetsä ei olisi muistanut mainita sahan johdolle Kytösen huonoista puolista. Pahaa aavistamaton Kytönen kierteli ympäri maata kauppamatkoillaan täysin tietämättömänä häneen kohdistetusta hitaasta myyräntyöstä. Erottaminen tuli lopulta hänelle täytenä yllätyksenä.

Rouva Salme Hajumetsän valtakunta olisi ollut täydellinen, ellei sitä pilaamassa olisi ollut, niin, ketäpä muutakaan kuin Henry Harjastetta. Salme Hajumetsän tajuntaan ei yksinkertaisesti sopinut ajatus, että joku oleskelisi Hoviniemen talossa kuulumatta hierarkiaan. Hajumetsän maailmassa oli ainoastaan alamaisia ja esimiehiä. Koska Henry Harjaste ei ollut kumpaakaan, Hajumetsä ei voinut hyväksyä tilannetta. Hän ei pystynyt kontrolloimaan Harjastetta, ja niinpä hän koki että tämä uhmasi hänen valta-asemaansa. Hän ei voinut antaa tätä anteeksi ja ryhtyi vainoamaan Henry Harjastetta ja hänen perhettään, kunnes nämä poistuisivat lopullisesti hänen valta-alueeltaan.


Huone

Henry Harjaste oli noin viidentoista vuoden ajan asunut Hoviniemen talon luoteispäädyssä sijaitsevassa noin 25 neliömetrin vinttihuoneessa, jonka yhteydessä on toinen pienempi huone. Pienemmässä huoneessa sijaitsi hänen valokuvalaboratorionsa. Hän viihtyi erittäin hyvin tässä muusta talosta erillään olevassa pienoisasunnossa, ja se oli myös hänen ja hänen vaimonsa ensimmäinen koti heidän solmittuaan avioliiton. Heidän vanhin lapsensakin vietti ensimmäiset vuotensa siellä. Perhe eli onnellista elämää tässä vaatimattomassa asunnossaan. Mutta ei loputtomiin. Paratiisiin luikerteli käärme.


Vaatimaton yläkerran huone

1980-luvun puolivälin lähestyessä Salme Hajumetsä ryhtyi toimenpiteisiin Henry Harjasteen ja hänen perheensä onnen tuhoamiseksi. Hän ryhtyi vaatimaan heidän huonettaan konttorin arkistotiloiksi. Vaatimus ei perustunut todelliseen arkistotilan tarpeeseen, vaan oli pelkkä ilkeä juoni.

Ahokkalan Sahan konttorissa ja arkistossa oli noihin aikoihin yhteensä noin 500 mappia sekä pieni määrä muuta arkistoitavaa aineistoa. Mapeista noin puolet sisälsi niin vanhaa materiaalia, että sitä ei enää olisi tarvinnut pitää arkistossa lainkaan.

Kuullessaan ensimmäisen kerran asuinhuonettaan koskevasta vaatimuksesta Henry Harjaste esitti, että sijoitettaisiin käyttöarkisto hänen valokuvalaboratorioonsa, josta hän voisi luopua, ja annettaisiin yli-ikäisten mappien olla siellä missä ne siihenkin asti olivat olleet. Laboratorioon olisi vaivatta saanut rakennettua hyllyt jopa 700-800 mapille, ja tilaa olisi jäänyt vielä mappien selailupöydälle sekä tuoleille. Ehdotustaan havainnollistaakseen Harjaste jopa rakensi laboratorioonsa malliksi yhden sadalle mapille tarkoitetun hyllyn.

Henry Harjasteen isä Lauri Harjaste olisi periaatteessa hyväksynyt poikansa ehdotuksen arkistojen järjestelyistä siten, että tämä ei menettäisi huonettaan, mutta kun Salme Hajumetsä yhä tiheämmin toisti alkuperäistä vaatimustaan järjestäen lisäksi erilaisia arkistotilanteen huonoutta korostavia provokaatioita, joutui Lauri Harjaste lopulta antamaan hänelle periksi. Elettiin kevättä 1985, ja sahan yleistilanne oli vaikea. Uusi johtaja, Visa Rossi, oli juuri astumassa palvelukseen, eikä Harjaste halunnut aloittaa yhteistyötä hänen kanssaan huoneriidoilla. Salme Hajumetsä ei olisi missään tapauksessa luopunut vaatimuksestaan, joten asia oli parasta saada pois päiväjärjestyksestä ennen Rossin saapumista. Niinpä Henry Harjaste siis katkerin mielin muutti pois huoneestaan, jossa yli viisitoista vuotta oli asunut. Salme Hajumetsä oli saanut ensimmäisen voittonsa.

Hajumetsän esittämä pikainen arkiston tarve osoittautui luonnollisesti pelkäksi valheeksi. Kokonainen vuosi nimittäin kului, ja Henry Harjasteelta vallattu huone pysyi yhä tyhjänä. Mitään arkistoa sinne ei ryhdytty tekemään.


Hajumetsän ensimmäinen uhri - huone.

Vuoden 1985 syksyllä Henry Harjaste oli uudelleen aloittanut työskentelemisen sahan konttorissa, ja alkuvuodesta 1986 hän toi pois viimeisetkin tavaransa Helsingistä, jossa välillä hetken ajan oli perheensä kanssa asunut. Tavaroita kertyi kokonainen kuorma-autolasti, ja niiden sijoittamisessa oli ongelmia. Silloin Henry Harjaste muisti tyhjän huoneen ja vei pari ylimääräistä huonekalua sinne.

Muutaman päivän kuluttua Salme Hajumetsä laskeutui kiihdyksissään vintiltä. Hän oli havainnut huonekalut. Konttorissa alkoi välittömästi kiivas sähinä ja supattelu. Henry Harjaste kuunteli sitä työhuoneensa ovenraosta. Salme Hajumetsä käveli hermostuneen tuntuisesti edestakaisin, ja meneillään tuntui olevan jonkinlainen työpaikkakokous. Puhelimella soitettiin, eikä mennyt kuin noin tunti, kun konttoriin saapui kaksi kirvesmiestä lautojen ja työkalujen kanssa. Arkiston rakentaminen alkoi.

Mieluisan huoneen tärveleminen rumilla lautahyllyillä ei tuntunut Henry Harjasteesta mukavalta, mutta Salme Hajumetsä uhkui tyytyväistä vahingoniloa ja nautti täysin siemauksin vallastaan.


Millainen ihminen tekee tällaisia tekoja?

Salme Hajumetsän toimet Henry Harjastetta vastaan eivät tietenkään jääneet huoneen valtaamiseen. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa Hajumetsä pyrki toimimaan siten, että Henry Harjasteelle aiheutuva haitta olisi mahdollisimman suuri. Hän hankkiutui hyviin väleihin toimitusjohtaja Rossin kanssa ja puhui hänelle pahaa Harjasteesta. Vaikka Henry Harjasteen erottaminen syksyllä 1988 liittyikin konkurssivalmisteluihin, osasyynä siihen kuitenkin todennäköisesti oli myös Salme Hajumetsän harjoittama pitkään jatkunut negatiivinen informointi Visa Rossille ja sitä kautta edelleen pankin edustajille.

Henry Harjasteella oli tilaisuus tarkastella rouva Hajumetsän luonnetta vuosien ajan, ja hän olikin jo kauan ennen konkurssia tehnyt sen päätelmän, että juuri Salme Hajumetsä luonteensa puolesta oli niitä ihmisiä, joita esimerkiksi natsit valitsivat keskitysleiriensä vartioiksi tai miehitysjoukkojensa poliiseiksi. Salme Hajumetsä oli ehdottomasti vallanhimoisin ihminen, jonka Henry Harjaste koskaan oli tavannut. Hajumetsä alistui ehdottoman nöyrästi kaikkeen hänen yläpuoleltaan tulevaan vallankäyttöön - osoittaen toki muille ilmeillään mahdollisen vastentahtoisuutensa, mutta samaan aikaan hän oli häikäilemättömän julma ja kova kaikille niille, joita kohtaan hän voi harjoittaa valtaa. Todellinen Gauleiter.

Henry Harjasteen käsityksen mukaan Salme Hajumetsä oli niitä ihmisiä, jollaiset todennäköisesti ensimmäisten joukossa tarjoaisivat apuaan vieraan vallan miehittäjäjoukoille näiden ottaessa komennon maassa, ja ensimmäisten joukossa ampuisivat maanmiehiään, jos näin käskettäisiin. Vain valta, absoluuttinen raaka valta, merkitsi Salme Hajumetsälle jotakin. Kenellä oli valta, hän sai Hajumetsältä kunnian. Keneltä otettiin valta, hän menetti myös Hajumetsän kunnioituksen. Luonteensa mukaisesti Salme Hajumetsä oli hankkinut ystäväpiirikseen paikkakuntansa kermaa: komisarioita, lääkäreitä, lakimiehiä jne. Kaikkien näiden ystävyyssuhteiden perustana näytti olevan yksinomaan vallan ja aseman ihailu. Ihmiset asemiensa takana tuskin merkitsivät mitään.

Tässä on nyt kerrottu Salme Hajumetsästä huomattavasti enemmän kuin mitä hänen virallinen asemansa edellyttäisi. Näiden asioiden tietäminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää sen mitä konkurssin jälkeen tapahtui.


Monimutkaisia juonikimppuja

Nyt, kun jatketaan kertomusta konkurssin jälkeisistä tapahtumista, on syytä todeta, että erilaisia juonenkäänteitä on hyvin paljon. Lukijoilta toivotaan siis kärsivällisyyttä !!!

Konkurssianomuksen jättämisen yhteydessä oikeus määräsi Lauri Harjasteen toivomuksesta yhdeksi väliaikaisista pesänhoitajista pankinjohtaja Arvo Kankurin. SKOPin edustajat eivät tietenkään tästä ilahtuneet. He eivät pitäneet siitä, että Harjasteille myötämieliseksi tunnettu henkilö pääsi kontrolloimaan heidän toimiaan. He aloittivatkin välittömästi suunnitelmat Arvo Kankurin pudottamiseksi pois pesänhoitajien joukosta viimeistään seuraavassa velkojainkokouksessa.


Korstosen juoksupoika

Taipalsaaren kunnanjohtaja Esko Karjalainen, jolle kuuluminen Kymenlaakson Säästöpankin johtoelimiin oli hyvin tärkeä statuksen osoitus, oli sopiva henkilö auttamaan SKOPin edustajia. Varatuomari Markku Korstonen soittikin Esko Karjalaiselle ja pyysi tätä kunnan puolesta huolehtimaan siitä, että Ahokkalan Sahan konkurssipesän valvojiksi ei seuraavassa velkojainkokouksessa nimitettäisi muita kuin SKOPin edustajia. Karjalainen, jonka välit Arvo Kankurin kanssa eivät tunnetusti olleet erityisen lämpimät, lupasi, että paikalla tulee olemaan hänen lähettämänsä kunnan työntekijä tukemassa SKOPin haluamien pesänvalvojien valitsemista.

Velkojainkokouksessa SKOP sai päävelkojana odotetusti mutta täpärästi tahtonsa läpi pesänhoitajia koskevassa asiassa. Ehdolla ollutta Kymen läänin lääninveroviraston edustajaa sen enempää kuin Arvo Kankuriakaan ei valittu. Sen sijaan pesänhoitajiksi nimitettiin SKOPin lakimies Markku Korstonen sekä joensuulainen asianajaja Harri Roivaala. Molemmat olivat ammattimaisia konkurssijuristeja. Roivaala oli avustanut Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkia lukuisissa konkursseissa ja oli siis yhtä skoppilainen kuin kuka tahansa SKOPin palkkalistoilla oleva.

Näin alkoi keskustelu Hoviniemen salissa Esko Karjalaisen saavuttua sinne velkojainkokouksen jälkeen. Valitettavasti kirjoitettu teksti ei voi välittää Korstosen ensimmäisten lauseiden jäätävän koppavaa äänensävyä:


Korstonen: Tota, hei semmonen asia vaan, että käsittääkseni me sovittiin, hei siitä, että kunta tukee sitä mun ehdotusta siellä oikeudessa.

Karjalainen: Kyllä.

Korstonen: Se teidän mies oli ihan hiljaa siellä.

Karjalainen: Ja sinähän vielä puhelimessa sovit...

Korstonen: Joo.

Karjalainen: Niin hän ei tuota ottanut mitään kantaa?

Korstonen: Ei se, se, se ei sanonu mitään... no ei sillä oo mitään merkitystä, mutta...

Karjalainen: Tulik se.. ööö...?

Korstonen: Mut siitä nimittäin sielt oli kova suukopu siitä asiasta siinä, ja se ois varmaan kyllä edesauttanu sitä asiaa, asiaa, kun hänkin ois jotain kunnan puolesta sanonu.

Karjalainen: Kyllä hänelle ihan selvät ohjeet annettiin... siis sillä tavalla, että, että tuota niin tässä riittäis pesän uskottuna... onko se nyt oikea termi... uskottuna miehenä, tuota niin Korstonen ja, ja sitte tuota niin tämä Roivaala... ja ku oli tiedossa, että lääninverovirasto siihen... ja minä annoin selkeän ohjeen kyllä.

Korstonen: Joo.

Karjalainen: Esitin toivomuksen...

Korstonen: Mä, mä tuota niin ihmettelin sitä asiaa hänelle, niin hän sanoi vaan, että... ettei hän vastustanukkaan sitä, mutta se on nyt kaks eri asiaa, heh.

Karjalainen: Heh, heh, heh.

Korstonen: No ei, ei siinä...

Karjalainen: Meniks se läpi nyt sitte?

Korstonen: Joo, kyl se meni läpi, mut siinä, siinä kinasteltiin kyllä siitä asiasta aika, aika vilkkaasti siellä ja... Kankurilla oli nimittäin oma ehdotus siellä, ja tuota, ja sitte oli, oli tuota tän lääninveroviraston edustajan, mistä mä sulle kerran puhelimessa...

Karjalainen: Joo, joo.

Korstonen: Se ehdotti taas omaa miestä asiaan.

Se, kenet määrättiin pesänhoitajaksi ei ollut mikään merkityksetön juttu. Ahokkalan Sahan ja KAHAn konkurssit olivat sen luokan asia, että niistä jo pelkät pesänhoitajien korvaukset nousisivat yli puoleentoista miljoonaan markkaan. Konkurssi olikin suunniteltu siten, että nimenomaan Korstonen ja Roivaala pääsevät käsiksi pesään.

Edellä siteeratulla keskustelulla ei sinänsä ole tapahtumien kulkuun mitään merkitystä. Se vain on yhtenä pienenä osoituksena siitä, kuinka täydellisesti SKOPin talutusnuorassa Esko Karjalainen oli. Pankin miehille Karjalainen oli nöyrä juoksupoika, joka teki täsmälleen sen minkä nämä halusivat ja jopa enemmän.

Markku Korstoselle ulkopuolisten pesänhoitajien häätäminen konkurssipesän kimpusta merkitsi paljon. Korstonen sai kontrolloimattoman oikeuden järjestellä pesän varoja sekä pankin haltuun siirtyneiden suurehkojen maaomaisuuksien myyntejä. Tähän saakka kaikki oli siis sujunut niin kuin ennen konkurssia oli suunniteltukin.

Metsänhoitaja Ossi Ruttosen työsuhde Ahokkalan Saha Oy:n palveluksessa oli sovittu alkavaksi maaliskuun 1. päivänä 1989. Saha oli kuitenkin mennyt konkurssiin paria päivää tätä aikaisemmin. Jos konkurssihakemusta olisi vielä lykätty muutamalla päivällä, tilanne olisi ollut hieman kiusallinen. Miten Ruttosen tulo kuolemassa olevaan yhtiöön olisi silloin selitetty? Vai olisiko hänen pitänyt hämäyksen vuoksi perua saapumisensa kunnes konkurssi olisi tapahtunut? Ruttosenhan olivat hänen palkkaajansa alun alkaenkin tarkoittaneet konkurssin jälkeisen uuden yhtiön johtajaksi, eivätkä enää Ahokkalan Sahan. Konkurssiin ajoprosessi vain kesti odotettua kauemmin, eikä uudesta yhtiöstä maaliskuun ensimmäisenä päivänä ollut vielä mitään tietoa.

Muistettakoon, että kun Ruttonen Rossin ja Luopion johdattelemana kävi tutustumassa tulevaan työpaikkaansa tammikuun alussa, Luopio käytännössä tiesi jo konkurssista. Myös pitkään myyräntyötään tehneellä Rossilla oli selvä tuntuma tulevasta. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että he olisivat tässä tilanteessa tieten tahtoen palkanneet Ruttosen tehtävään, jota ei muutaman viikon kuluttua enää olisi olemassakaan kertomatta Ruttoselle asiasta. Aiemmin mainittu salainen palkkaussopimus huomioon ottaen Luopion on täytynyt paljastaa Ruttoselle, että hänen tullessaan työhönsä, yhtiön nimi ei enää olisi Ahokkalan Saha Oy eikä Ruttonen olisi myyntimies vaan uuden yhtiön toimitusjohtaja.

Hoviniemen talon sali on yli satavuotiaan historiansa aikana ollut monta kertaa merkittävien asioiden todistajana. Nyt tämä huone jälleen oli tapahtumien keskipisteenä Taipalsaarella. Jos Alexander Harlin olisi 1860-luvulla taloa rakennuttaessaan nähnyt kevään 1989 tapahtumat, hän olisi epäilemättä määrännyt rakentamisen keskeytettäväksi ja talon purettavaksi. Onneksi hänelle, hän ei nähnyt.