Visa Rossille Ahokkalan Sahan konkurssi oli suuren unelman täyttymys. Hän oli voittanut Lauri Harjasteen ja pystynyt kostamaan hänelle. Mitä siis olisi enää tehtävissä nyt kun konkurssi vihdoin oli toteutunut?
Suuren Koston äärimmäinen huipennus todella oli ohi. Silti asiat vaativat vielä varmistuksen. Hyvää tilaisuutta Lauri Harjasteen ja hänen lähisukunsa nöyryyttämiseen ei saanut päästää käsistä, vaan oli taottava niin kauan kun Rutto oli kuuma. Ja Visa Rossi takoi. Hän ei koskaan väsynyt pilkkaamasta ja ivaamasta omaisuutensa menettänyttä Lauri Harjastetta sekä nauramasta hänen kohtalolleen. Kaikissa mahdollisissa yhteyksissä hän muisti korostaa, kuinka kehnoa Ahokkalan Sahan toiminta oli ollut nimenomaan Lauri Harjasteen huonon vientimyynnin johdosta. Rossin ulkomaankaupassa kolmisen vuotta aikaisemmin kokeman nöyryytyksen on nähtävästi täytynyt olla valtava.
Onnistuneesta kostostaan humaltunut Visa Rossi etsimällä etsi mahdollisuuksia Lauri Harjasteen vahingoittamiseen vielä konkurssin jälkeenkin. Hän yritti kaikin keinoin todistella Harjasteet rikollisiksi. Hän väitti Taipalsaaren kunnanjohtajalle, pankin miehille sekä joukolle muita kuulijoita jonkun Harjasteista, mahdollisesti Henry Harjasteen, varastaneen ennen konkurssia hänen työhuoneestaan tärkeitä asiapapereita sisältäneen nahkaisen salkun (miksi muuten olisi pitänyt varastaa koko salkku, kun paperit olisi voinut valokopioidakin?).
Tarpeetonta lienee kuvitella, mikä on ollut Rossin puheiden sävel niillä lukuisilla automatkoilla, jolloin hän kuljetti pankin miehiä Helsingin ja Taipalsaaren välillä. Sellaisenkin miehen kuin pesänhoitaja Korstosen, joka ei aikaisemmin tuntenut konkurssin tehneitä Harjasteita lainkaan, on varsin pian täytynyt pitää heitä ala-arvoisena typeränä rikolliskoplana.
Rossi teki kaikkensa todistaakseen Lauri Harjasteen jonkin lajin verorikolliseksi. Humalaan juottamalla hän yritti udella konttorin naisilta, oliko Harjaste maksanut kaikki Puistoniemen taloon käytetyt sahatavarat, vai oliko jotain mahdollisesti viety sahalta ilmaiseksi. Rossin pettymykseksi kaikki kuitenkin oli hoidettu pikkutarkasti lain mukaan.
Verotarkastajien tehdessä rutiinitarkastuksen konkurssipesään Visa Rossi osoitti heitä kohtaan ylenpalttista vieraanvaraisuutta ja piti huolta siitä, että yksikään Lauri Harjasteen ja hänen perheensä kannalta raskauttava asia ei vain jäisi huomaamatta. Tarkastajat tekivätkin Rossin vihjeiden mukaan pikkutarkkoja tutkimuksia vertaillen jopa bensiinilaskuja Harjasteen käytössä olleen auton kilometrimääriin siltä varalta, että polttoainetta olisi käytetty muuhunkin kuin kyseiseen autoon. Mitään verotusseuraamuksiin johtavaa ei tältä osin kuitenkaan ilmennyt. Jos tarkastelun kohteena olisivat olleet Rossin omat luottokorttilaskut, joita mm. hänen kesämökkipaikkakuntansa huoltoasemilta ajoittain tuli, miten olisi mahtanut silloin käydä? Oliko kaikki bensa käytetty autoon?
Visa Rossin ja Salme Hajumetsän taitavalla opastuksella verotarkastajat löysivät asioita, joihin puuttua. Heille selvisi, että Lauri Harjaste ei ollut maksanut sähköstään ja lämmöstään eikä Henry Harjaste asumisestaan, ja täten osa heidän tuloistaan oli jäänyt verottamatta. Mutta mikä oikeastaan on "tuloa"?
Lauri Harjaste joutui vuosien aikana uhraamaan maansa ja omaisuutensa yli kymmenentuhannen markan vuorokausitappiolla toimineiden yritystensä käynnissä pitämiseen. Se, että häneltä tässä mielettömässä tuhokierteessä jäi erikseen tilittämättä muutaman päivän tappioita vastaava summa asumiseen käyttämästään lämmöstä ja sähköstä, ei totisesti tarkoita sitä, että yhtiöt olisivat tuottaneet hänelle todellisia tuloja. Kyseessä on pelkkä kirjanpitotekninen asia, eli osasta Lauri Harjasteen maanmyynneillä sahalle hankkimasta rahasta olisi yhtiöiden kirjanpidossa pitänyt todeta että tämä on maksu sähköstä ja lämmöstä. Miljoonien markkojen ollessa kyseessä tällaiset asiat eivät vain tuntuneet merkityksellisiltä, varsinkin kun lämpöyhtiön johto ilmoitti, että asuintalon vähäistä lämmönkäyttöä ei kannattanut eikä edes voinut mitata erikseen sahan kokonaislämpökuormasta.
Myöhemmin kun lääninoikeus käsitteli Harjasteiden verotusta ja hankki asiasta lausuntoja, se sai Taipalsaaren verotoimiston asiamieheltä Lauri Harjastetta ymmärtävän vastineen, jossa tämä totesi: "Harjaste Oy:n toimitusjohtajana on ollut täysin kiinni rahoittajien ja markkinoinnin kanssa ja siten ylityöllistetty eikä ole voinut tällaiseen asiaan perehtyä, vaan se olisi ollut kirjanpitäjiensä asiana hoitaa kuntoon."
Rossille tai Hajumetsälle mikään asia, millä he voivat vahingoittaa vihaamiansa Harjasteita, ei ollut vähäpätöinen. Niinpä Harjasteille lopulta määrätyssä yli sadantuhannen markan jälkiverossa huomattava osa oli pelkkää aiheetonta kostolisää.
Kostoa ja vainoharhaisuutta?
Vuoden 1989 maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna Henry Harjasteen vaimo Seija Harjaste oli Hoviniemen keittiössä pesemässä tuolloin noin puolitoistavuotiasta Milla-tytärtään. Juuri silloin keittiöstä konttoritiloihin johtavaa ovea kolkutettiin. Koska lapsen peseminen oli meneillään, ei Seija Harjaste voinut välittömästi mennä katsomaan kolkutuksen syytä. Silloin jyskytettiin ovea jo GESTAPO-tyylillä, niin että karmit paukkuivat. Vettä valuva lapsi käsivarsillaan hätääntynyt äiti riensi avaamaan oven. Kolkuttajat olivat kaksi työntekijää, ja he ilmoittivat saaneensa määräyksen mainitun oven kiinninaulaamisesta. Määräyksen oli omasta aloitteestaan antanut rouva Salme Hajumetsä.
On aivan normaalia, että kun konkurssi tapahtuu, konkurssiin mennyt yhtiö lakkaa olemasta entisten omistajiensa hallinnassa. Näin ollen myös yhtiön toimitilojen hallinta siirtyy pois heiltä, ja lukotkin mahdollisesti uusitaan jossakin vaiheessa. Mutta on eroa tavoissa, joilla mainittu hallinnan siirto voi tapahtua. Ahokkalan Sahan tapauksessa tapa oli mahdollisimman vihamielinen, eikä johtunut tilanteen vaatimuksista vaan yksinomaan Salme Hajumetsän ja Visa Rossin henkilökohtaisesta tarpeesta maksimoida Harjasteiden kärsimykset.
Oikeuden nimeämillä pesänvalvojilla on yleensä varsin suuri valta konkurssipesän asioiden hoidossa. Kun Salme Hajumetsä antoi määräyksen Ahokkalan Sahan toimiston lukitsemisesta, kukaan pesänvalvojista ei kuitenkaan edes tiennyt koko tapahtumasta puhumattakaan, että määräys olisi tullut heiltä. Hajumetsän yliaktiivisuus tässä asiassa, niin kuin monessa muussakin, johtui pelkästään hänen Harjasteita kohtaan tuntemastaan pohjattomasta vihasta ja toisaalta hänen primitiivisestä halustaan kokea brutaalia valtaa. Salme Hajumetsän on täytynyt suorastaan väristä onnesta, kun kaksi raavasta työmiestä hänen määräyksestään on tunkeutunut Henry Harjasteeen perheen keittiöön naulaamaan kiinni ovea.
Kuten jo aiemmin on mainittu, sahan konttori ei ollut erityisen jyrkästi erillään talon muista osista. Konttoritilat olivat iltaisin ja viikonloppuisin monesti yksityiskäytössä. Konttorihuoneissa oli runsaasti Harjasteiden henkilökohtaista omaisuutta, kuten tauluja, pöytiä, tuoleja, koristeita, lahjaesineitä, asiapapereita jne. Talon yläkerrassa olevassa varastossa, joka myös jäi lukitulle vyöhykkeelle, oli lisäksi runsaasti yksityistä arkistomateriaalia sekä muuta täysin henkilökohtaista omaisuutta. Monesti sama huonekalu saattoi kierrellä tarpeen mukaan eri osissa taloa. Jos sitä ei tarvittu konttorissa, se siirtyi asunnon puolelle tai päinvastoin. Usein asunnosta tuotiin konttoriin tavaroita yksinkertaisesti siksi, että ne olivat tiellä, eikä muutakaan paikkaa keksitty.
Sahan kirjanpidon hoitivat palkatut työntekijät Salme Hajumetsän johdolla, eikä Harjasteilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Näin ollen pienintäkään edes teoreettista vaaraa ei ollut siitä, että Harjasteet olisivat jotenkin yrittäneet manipuloida kirjanpitoa konkurssin jälkeen. Toisaalta tilikirjat pidettiin kassakaapissa, ja sen avaimen olisi pesänhoitaja tai kirjanpitäjä voinut halutessaan pitää taskussaan. Mitään varastettavaa ei konttorissa myöskään ollut. Tuskin Harjasteet olisivat lähteneet kantamaan pois puhelimia ja laskukoneita vaikka tähän olisi ollut tilaisuuskin (sahalla oli samaan aikaan parinkymmenen miljoonan markan edestä omaisuutta - lukitsematta!). Jokainen esine kyllä muistettiin. Mitään todellista syytä salamavauhdilla tapahtuneeseen ovien lukitsemiseen ei siis todellakaan ollut.
Jaettu talo - pikkudiktaattorin versio Berliinin muurista
Osa Hoviniemen talon ovista oli pitänyt lukita, koska Harjasteet olivat RIKOLLISIA. Näin ainakin Salme Hajumetsä ja Visa Rossi yrittivät todistella vielä kaksi viikkoa ovien lukitsemisen jälkeenkin. He kylmän rauhallisesti valehtelivat kunnan sekä pankin edustajille Harjasteiden varastelleen ja yhä varastelevan tavaroita konttorista, vaikka lukotkin oviin oli vaihdettu. Rossi meni Harjasteiden syyllistämisessä jopa niin pitkälle, että hän ehdotti, että paikalle kutsuttaisiin poliisivartio.
Rossilla ei onneksi ollut valtuuksia määrätä poliisivartioita. Hänen esittämänsä syytökset olivat muutenkin niin yliampuvia, että niitä ei otettu kovin vakavasti. Yhdessä Rossin keksimän salkkuvarkauden kanssa niiden kuitenkin on täytynyt osaltaan vaikuttaa negatiivisesti Harjasteista ja nimenomaan talossa asuneesta Henry Harjasteesta muodostuneeseen kuvaan. Henry Harjaste oli noihin aikoihin Taipalsaaren kunnan palveluksessa, eivätkä tällaiset asiat kerrottuina mm. Taipalsaaren kunnanjohtajalle ainakaan parantaneet hänen asemaansa kunnan työntekijänä - eikä niitä tosin ollut tarkoitettukaan parantamaan.
Keskiviikkona 15. maaliskuuta pankin edustajat poistuivat Taipalsaarelta tullakseen uudelleen viikonlopun jälkeen. Seuraavana aamuna Henry Harjaste näki kunnanvirastossa sijainneen työhuoneensa ikkunasta, kuinka kaksi sahan työmiestä odotti lukkoliikkeen edustalla oven avaamista. Salme Hajumetsä oli antanut pikamääräyksen lisälukkojen asentamiseksi Hoviniemen yläkerrassa sijaitsevaan oveen. Varsinaisen normaalin lukon lisäksi oveen tuli nyt vielä ylimääräinen riippulukkokin. Hajumetsä oli toteuttanut lisälukitsemisen salaa pankin miehiltä, jotka muutamaksi päiväksi olivat poistuneet paikkakunnalta. Hänen toimintansa alkoi siis jo saada vainoharhaisia piirteitä.
Miten toimistotilojen haltuunoton niitä yli 130 vuotta hallussaan pitäneeltä suvulta olisi pitänyt tapahtua, jos kyseessä ei olisi ollut kostokonkurssi?
Edellä mainittuun kysymykseen vastaaminen on mahdotonta, koska niin moni muukin asia olisi tapahtunut eri tavalla, jos Ahokkalan Sahan konkurssi olisi ollut tavanomainen konkurssi. Joka tapauksessa, koska toimistotiloissa oli paljon Harjasteiden yksityisomaisuutta, eikä toisaalta mitään todellisia syitä välittömälle ovien lukitsemiselle ollut, asia olisi pitänyt hoitaa sovussa ja yhteistyössä. Harjasteiden olisi pitänyt saada kaikessa rauhassa tyhjennellä omaisuutensa konttorihuoneista, jotka vasta erikseen sovittaessa ja uuden sahayhtiön käynnistellessä toimintaansa olisi eristetty muusta talosta. Nyt sen sijaan valheellisia rikollis-syytöksiään esittänyt Hajumetsä itse oli suurin varas anastaen Harjasteiden henkilökohtaisen omaisuuden yllättävän pikalukitsemisen avulla heidän ulottumattomiinsa.
Kahdenlaista anastamista
Miten määritellään, mikä osa omaisuudesta oli Harjasteen perheen yksityistä omaisuutta ja mikä kuului Ahokkalan Saha osakeyhtiölle?
Kun Ahokkalan Saha keväällä 1977 muutettiin osakeyhtiöksi, siirtyi entisen avoimen yhtiön nimissä ollut omaisuus perustetulle osakeyhtiölle. Tässä yhteydessä Hoviniemen talo irtaimistoineen jäi osakeyhtiön ulkopuolelle Laina ja Lauri Harjasteen yksityisomaisuudeksi. Sahan konttori toimi siitä lähtien talossa vuokralaisena. Mitään päällepäin näkyvää eroa entiseen ei ollut. Konttori käsitti yhden suuren ja kaksi pientä, edellisestä jälkikäteen erotettua huonetta. Varsin pian konttoria kuitenkin laajennettiin liittämällä siihen kaksi huonetta lisää.
1980-luvun alkuvuosina Hoviniemen talo siirtyi Ahokkalan Saha Oy:n omistukseen. Kauppa koski kiinteistöä, eikä siihen kuulunut mitään irtainta omaisuutta. Näin ollen Hoviniemen talossa olevat Harjasteiden yksityiset, ennen osakeyhtiön perustamista hankitut huonekalut tai muutkaan esineet, eivät siirtyneet Ahokkalan Saha Oy:n omistukseen. Sen sijaan osakeyhtiön aikana hankittu toimistokalustus pysyi tietysti yhtiön omistuksessa kuten siihenkin asti.
Työmiehet lukitsivat takaseinällä näkyvän oven ja estivät iäksi Henry Harjasteen pääsyn niihin kotinsa osiin, joissa hän oli koko ikänsä oleskellut. Puolen vuoden kuluttua suljettaisiin loputkin ovet.
Konkurssitilanteessa selvä jako Hoviniemessä olevien yhtiön ja yksityisten omistamien kalusteiden välillä olisi ollut mahdollista, kun olisi pitäydytty osakeyhtiön perustamisajankohdassa; ennen sitä olemassa olleet kalusteet ja esineet kuuluisivat Harjasteille ja sen jälkeen hankitut konkurssipesälle. Käytännössä suurin osa konttorin kalustosta oli hankittu osakeyhtiön aikana, joten jaottelu olisi ollut varsin helppo tehdä. Ennen vuotta 1977 olemassa olleita esineitä oli vähän, ne olivat vanhoja, ja niillä oli lähinnä tunnearvoa.
Lukija varmaan jo arvaakin, miten Salme Hajumetsä pyrki edellä selostetun ongelman ratkaisemaan: Hän luetteloi kylmästi kaiken mahdollisen sahan konttorissa olleen omaisuuden konkurssipesälle kuuluvaksi. Tämä osa Salme Hajumetsän kostosta ei kuitenkaan täysin onnistunut.
Pesäluetteloa tehtäessä Atte Kankuri oli yhä väliaikaisena pesänvalvojana, ja hän oikeudenmukaisesti valvoi myös Harjasteiden etua. Hän kehotti konttorissa yhä työskennellyttä Jarno Harjastetta laatimaan listan toimistossa olleesta yksityisomaisuudesta, joka jätettäisiin lopullisen pesäluettelon ulkopuolelle. Konkurssin aiheuttamien paineiden ja epävarmuuden alaisena työskennellyt Jarno Harjaste ei kuitenkaan jaksanut yksityiskohtaisesti keskittyä pesäluettelon oikaisemiseen, varsinkin kun oli pelättävissä, että kovin yksityiskohtaiset oikaisuvaatimukset vain ärsyttäisivät pankin miehiä ja siten vaarantaisivat hänen isänsä aseman. Jos Henry Harjaste olisi saanut olla mukana tekemässä luetteloa, hän olisi pitänyt paremmin suvun puolta. Hän myös tunsi kalusteiden ja esineiden historian paremmin kuin Jarno Harjaste, joka ei ollut kiinnostunut tällaisista asioista. Ahokkalan Sahan pesäluetteloon jäi Harjasteen yksityisomaisuuteen kuuluvia esineitä, joiden ei missään tapauksessa ei olisi pitänyt olla pesäluettelossa. Kostoa uhkuvan Salme Hajumetsän siis onnistui kuin onnistuikin juonitella Harjasteilta heidän omaisuuttaan - hänen, joka itse ensimmäisenä oli syyttämässä Harjasteita varkaiksi ja rikollisiksi.
Oliko Hoviniemen talon jakava muuri Salme Hajumetsän häiriintyneessä mielessä fasismin vastainen suojavalli vai mikä, sitä on vaikea sanoa. Henry Harjaste osallistui muurin rakentamiseen omalta puoleltaan tiivistämällä lukitun oven raot teipillä, jotta konttoritiloissa leijuva tupakansavu ei tunkeutuisi hänen keittiöönsä. Hän suunnitteli lisäksi kiinnittävänsä oveen kyltin: Saastunut vyöhyke, pääsy kielletty. Kyltti jäi kuitenkin tekemättä.
Saha myytävänä!
Kun konkurssi oli tapahtunut, kokoontui Hoviniemen saliin ryhmä miehiä, jotka ryhtyivät hoitamaan toimintansa lopettaneen yhtiön asioita. Ainakin teoriassa tällä ryhmällä oli valta päättää Taipalsaaren mittakaavassa varsin suuresta asiasta: noin sadan ihmisen työpaikasta. Tähän ryhmään kuuluivat pankinjohtaja Mikael Luopio, toimitusjohtaja Visa Rossi, uusi toimitusjohtaja Ossi Ruttonen, Kettulankosken sahan toimitusjohtaja Risto Rapo sekä pesänhoitajat Markku Korstonen ja Harri Roivaala. Edellä mainittujen lisäksi ryhmän vierailevana jäsenenä oli kunnanjohtaja Esko Karjalainen. Yhtiölle, jonka työntekijät oli ajettu kortistoon, ja jonka toiminta muutenkin oli pysähdyksissä, tämä oli varsin tuhti johtoporras. Alle 20.000 markan kuukausipalkkaa näistä herroista oli tuskin kenelläkään, paitsi Esko Karjalaisella, mutta hän ei nostanutkaan palkkaansa konkurssipesältä vaan kunnalta. Herrojen illanvietot ravintoloissa eri puolilla Keski-Suomea lienevät merkinneet pesälle myös varsin huomattavia edustuskuluja.
Välittömästi konkurssin jälkeen ei kenellekään ollut selvää, missä muodossa Ahokkalan Saha jatkaisi toimintaansa. Pankinjohtaja Mikael Luopiolla, sen enempää kuin muillakaan edellä mainittuun ryhmään kuuluvilla ei ollut välittömiä valtuuksia itse ratkaista tämän kokoluokan kysymyksiä, vaan ratkaisun avaimet olivat SKOPin johtokunnalla ja ylimmällä johdolla. Ryhmän jäsenillä toki oli omat mielipiteensä ja suunnitelmansa siitä, miten asioiden pitäisi tapahtua.
Ennen päätöstään lähteä sahatoiminnan harjoittajaksi SKOP yritti myydä Ahokkalan Sahan. Neuvotteluja käytiin eri suunnilla, mutta vain kahden ostajaehdokkaan kanssa päästiin varsinaisiin kauppaneuvotteluihin. Toinen näistä oli Hirsirakenne Oy ja toinen LIIMAPUU Oy. Lisäksi Metsäliitto olisi ollut valmis aloittamaan vuokrasahauksen Ahokkalan Sahan tiloissa.
Ensimmäisenä aloitti neuvottelut Hirsirakenne. Visa Rossin ja Ossi Ruttosen tavoitteena luonnollisesti oli, että kauppaa ei tulisi, sillä jos Hirsirakenne olisi tullut sahanomistajaksi, olisivat Visa Rossin mahdollisuudet Harjasteille kostamiseen loppuneet, ja Ossi Ruttonenkin olisi saanut sanoa hyvästit sahanomistajan haaveilleen. Hirsirakenne Oy:n perustajan tiedettiin lisäksi tuntevan tiettyä myötätuntoa kovan kohtalon kokenutta Lauri Harjastetta kohtaan, ja oli siis pelättävissä, että Hirsirakenteen tulo Taipalsaarelle saattaisi olla liian hyvä asia Harjasteiden kannalta. Harjastehan oli erilaisten yhteistyöneuvottelujen merkeissä ollut tekemisissä pääjohtaja Saarisen kanssa jo silloin kun konkurssista ei ollut vielä mitään tietoa.
Hirsirakenteen kauppa kaatui noin 8 miljoonan markan hintaerimielisyyteen, ja Hirsirakenne tuskin olisi kohottanut tarjoustaan kovinkaan paljon, vaikka Rossi ja Ruttonenkin olisivat tehneet kaikkensa kaupan edistämiseksi.
Jonkin ajan kuluttua teki LIIMAPUU Oy sahasta varteenotettavan tarjouksen, ja tällä kertaa SKOPin johtoporras päättikin myydä sahan. Kun tieto myynnistä tuli Rossin ja Ruttosen korviin, eivät he seuraavan puolen tunnin aikana pystyneet juuri muuhun kuin kiroilemaan ja huokailemaan raskaasti. He harmittelivat sitä, että nyt menivät kaikki "systeemit" uusiksi. Rossi totesi, että pankin suhteen on kuitenkin yritettävä pitää puolensa uudessakin tilanteessa ja viittasi Ruttosen salaiseen sopimukseen sanoen, että tällähän on joka tapauksessa paperi valvottavanaan. Ruttonen puolestaan suri sitä, että hänestä ehkä tulisikin jokin pelkkä alemman tason johtaja. Rossi taas oli masentunut siitä, että hänen hallituspaikkansa uudessa yhtiössä uhkasi jäädä yhden yön pituiseksi. Tietysti Rossin on täytynyt surra myös Harjasteiden aseman mahdollista paranemista LIIMAPUU-kaupan yhteydessä.
Visa Rossin ja Ossi Ruttosen suru jäi - ikävä kyllä - lyhytaikaiseksi. Seuraavana päivänä pankista tuli tieto, että kauppa LIIMAPUUn kanssa olikin peruuntunut, koska rahoituskysymyksistä ei oltu päästy sopimukseen.
Työntekijöiden saha
Konkurssi oli riistänyt työntekijöiltä työpaikat ja aiheuttanut suurta huolta tulevaisuudesta. Kun epävarmuus sahan kohtalosta tuntui jatkuvan, alkoivat työntekijät suunnitella sahan ostamista itselleen ja töiden käynnistämistä sitä kautta. Rahoitusta ja osakepääomia suunniteltiin, ja kun asiasta kerrottiin kunnan elinkeinoasiamiehelle, hän suhtautui hankkeeseen erittäin myönteisesti luvaten sille kaiken mahdollisen kunnan tuen. Esko Karjalainen sen sijaan ei hyväksynyt tällaisia suunnitelmia. Työntekijöiden kertoman mukaan hän suorastaan suuttuneena ajoi hanketta puuhaavat työntekijöiden edustajat luotaan näiden selostaessa suunnitelmaansa hänelle. Karjalainen ei halunnut työntekijöistä sahanomistajia. Hänen mielestään vain pankki tai sitä lähellä olevat tahot olivat sopivia sahan toiminnan uudelleen aloittajiksi. SKOPin juoksupojaksi joutunut Esko Karjalainen pelasi tässä vaiheessa jo refleksimäisesti Visa Rossin ja Ossi Ruttosen pussiin. Eivätkö paikkakunnan omat työmiehet ja veronmaksajat sentään olisi olleet kaikkein oikeutetuimpia sahanomistajia?
Vai pelkäsikö Karjalainen, jonka oma tausta oli vaatimaton, että sahan omistuksen pysyminen taipalsaarelaisten käsissä tarjoaisi joillekin työväenluokkaan kuuluville liian helpon väylän sosiaaliseen nousuun. Tällaista "pikahissiä" ylöspäin Karjalainen ei voinut sallia kenellekään tavalliselle työmiehelle, koska hän itse oli joutunut vaeltamaan läpi pitkän tien päästäkseen kunnan johtoon. Karjalaista pidettiin kateellisena ja juonittelevana miehenä.
Pankki päättää aloittaa sahauksen
Vaikka pankin ylin johto kävi tunnusteluja sahan myymiseksi, valmisteltiin Mikael Luopion johdolla kuitenkin sahan käynnistämistä pankin omana hankkeena. Tässä valmistelussa aiemmin mainittu työryhmä oli osallisena. Valmistelu oli hidasta ja tempoilevaa, eikä se ensimmäisten viikkojen aikana näyttänyt johtavan mihinkään konkreettisiin tuloksiin. Motivaatiota alensi epävarmuus siitä, myykö pankki sahan, vai aloittaako se itse sahauksen. Pääongelmina olivat palkka-, tukki-, lämpö- ja konesopimukset, joissa Ahokkalan Sahan aikaiset hinnat eivät enää näyttäneet alkuunkaan pätevän. Palkkaerimielisyydet kiristyivät pahimmillaan riitelyn ja uhkausten asteelle. Toisaalta konkurssipesän johtoryhmä ei edes pitänyt erityistä kiirettä sahan käynnistämisessä, sillä lähtökohtana oli alusta alkaen niin pitkän tauon pitäminen, että lomakorvauksista ja entisten työntekijöiden palkkaamisesta vanhoina työntekijöinä voitaisiin välttyä. Esko Karjalaisella oli oleellinen rooli työntekijöiden painostamisessa hyväksymään näin karkea etujen menetys.
Konkurssipesän johtoryhmä
Kuten jo todettiin, Mikael Luopio ei ollut sahamies, vaan pankinjohtaja. Neuvonantajakseen sahaamiseen liittyvissä asioissa Luopio oli valinnut Kettulankosken Sahan toimitusjohtajan Risto Rapon, josta oli myös määrä tulla yksi uuden sahayhtiön hallituksen jäsenistä - jopa sen puheenjohtaja, mistä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyi. Rapon johtama Kettulankosken Saha oli entinen perheyritys, joka konkurssin kautta oli joutunut SKOPin haltuun. Risto Rapo oli eräs entisen omistajasuvun jäsenistä ja hän oli onnistunut pääsemään johtajaksi yhtiöön syrjäyttämällä muun suvun konkurssitilanteessa. Ahon perhe omisti yhä parikymmentä prosenttia yhtiön osakkeista.
Risto Rapo edusti samaa liikemiestyyppiä kuin muutkin Ahokkalan Sahan haaskalla pyörivät miehet. Hän oli olemukseltaan sellainen, jonka voisi olettaa hyvästä hinnasta myyvän kenet tahansa - vaikka omat sukulaisensa. Toisaalta hän vaikutti hyvin älykkäältä ja järkevältä mieheltä, ja hän todennäköisesti oli myös tehokas johtaja. Viileänä ja rauhallisena käytökseltään hän oli täysin erilainen kuin pikkupoikamainen Luopio tai sekoileva ja hössöttävä Rossi, jossa pankin miehetkin totesivat olevan varsin vähän johtaja-ainesta.
Risto Rapon valitseminen ulkopuolisena sahayhtiön perustamisryhmään oli Visa Rossille luonnollisesti melkoinen epäluottamuksen osoitus. Rossinhan olisi, ainakin omasta mielestään, pitänyt olla se asiantuntija, jonka mukaan uutta sahaa olisi lähdetty kehittelemään. Rossin asema uuden sahan organisaatiossa oli muutenkin hieman hankala, sillä häntähän ei loppujen lopuksi tarvittu uudessa yhtiössä lainkaan. Rossi joutui luovuttamaan huoneensakin uudelle johtajalle, Ossi Ruttoselle, joka varsin pian otti langat täydellisesti käsiinsä. Pari viimeistä kuukautta ennen eläkkeelle jäämistään Rossi pääasiassa istuskeli yksin eräässä pienessä toimistohuoneessa tekemättä mitään. Hän oli tehnyt itsensä tarpeettomaksi.
Ossi Ruttonen ei ollut tehnyt itseään tarpeettomaksi. Hänellä oli suuria suunnitelmia. Ensin hän panisi sahan kannattamaan, ja sitten hän ostaisi sen itselleen ja suvulleen. Hän perustaisi uuden Ruttosen dynastian Taipalsaarelle. Hän hyvittäisi sen onnettomuuden, mikä samaan aikaan oli konkurssin muodossa tapahtumassa hänen isälleen Karpion sahalla. Ruttonen oli omaksunut nykyaikaisen liikemiesmoraalin, jonka mukaan liike-elämä on raakaa taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa ainoa oikeutus on vahvemman valta.
Uuden sahayhtiön perustamista valmistelleessa työryhmässä omistajan eli SKOPin ääntä käyttivät pankinjohtaja Mikael Luopio sekä varatuomari Markku Korstonen. Muut ryhmän jäsenet olivat lähinnä heitä avustavia asiantuntijoita. Asianajaja Harri Roivaala oli mukana pelkkänä konkurssijuristina, eikä hän juuri osallistunut uuden yhtiön käynnistämiseen. Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesä oli Roivaalalle vain yksi pesä muiden joukossa, eikä hänelle konkurssin tehneiden eduilla tai kärsimyksillä liene ollut merkitystä. Toisin kuin Korstonen, Roivaala vaikutti sovittelukykyiseltä realistilta, jonka silmiä kosto tai mahtailunhalu ei ollut sumentanut.
Korstosen ansiosta Roivaala sai itselleen SKOPin ulkopuolisena pesänhoitajana vuosittain miljoonaluokan pesänhoitopalkkiot. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä olisi, mitä Korstonen pyysi vastapalvelukseksi päästäessään jonkun lakimiehen jatkuvasti tällaisiin helppoihin rahoihin käsiksi. Riittikö Roivaalalle se, että hän osasi pitää silmänsä ja korvansa kiinni sopivissa paikoissa, vai pitikö hänen lisäksi antaa Korstoselle puolet palkkiostaan? Ei tunnu uskottavalta, että Korstonen pelkkää hyväntahtoisuuttaan toistuvasti olisi Roivaalan valinnut. Ensinnäkään Korstonen ei ollut hyväntahtoinen, ja toiseksi hän oli sentään pankkimies. Pankkimiehethän eivät anna mitään ilmaiseksi.
Visa Rossin mieliajatus, jota hän johtoryhmän keskusteluissa toisteli tuon tuostakin, oli että sahan pitäisi palaa, jolloin pankki voittaisi suuret rahat. Rossin maalailemissa mielikuvissa polttaja hiippailisi bensakanisterin kanssa öiseltä järven jäältä eivätkä vartijat mahtaisi asialle mitään. Rossin vihjailuista huolimatta Ahokkalan Saha ei vielä tuolloin palanut vaan vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Noin neljä kuukautta edellä mainittujen keskustelujen jälkeen paloi Risto Rapon johtama Kettulankosken saha. Senkin mahdollisesta palamisesta ja palovakuutuksista sekä tukkivaraston siirtämisestä Ahokkalan Sahalle oli keskusteltu Ahokkalan sahan johtoryhmässä. Vakuutusyhtiöiden vuositilastoon syttymissyyksi merkittiin "tuntematon". Pankki nosti korvauksia omaisuusvahingoista 6,4 miljoonaa markkaa ja toiminnan keskeytymisestä 10 miljoonaa markkaa. Korvaus oli niin hyvä, että tukkeja ei tarvinnut siirtää Ahokkalan Sahalle vaan ne saivat mädäntyä kasoihinsa. Palo tuotti omistajilleen enemmän kuin mikä oli koko sahalaitoksen arvo palohetkellä. Sahatoimintakin on siis ainakin joskus kannattavaa.
Lähtökohtana Harjasteiden häätäminen
Sahaa käynnistävän ryhmän lähtökohtana oli Harjasteiden häätäminen pois sahan läheisyydestä, jotta ei tulisi mitään kiistoja. Tämä lähtökohta on looginen seuraus siitä, että konkurssi alun alkaenkin oli vihamielinen luonteeltaan. Jos konkurssiin olisi päädytty yhteisymmärryksessä ja ilman koston motiiveja, ei huolta mahdollisista kiistoista olisi ollut. Harjasteet olisivat voineet asua paikoillaan, eikä sillä olisi ollut mitään negatiivista vaikutusta uuden yhtiön toimintaan - päinvastoin Harjasteiden panosta olisi voitu käyttää uuden yhtiön hyväksi.
Konkurssipesän johtoryhmä, jos tällaista nimitystä voi käyttää, ei lainkaan pohtinut kysymystä, haluaisivatko tai pystyisivätkö Harjasteet lunastamaan itselleen jotakin konkurssissa menettämistään maista tai rakennuksista. Heidän ei tarvinnutkaan asiaa pohtia, sillä he tiesivät Harjasteiden sekä haluavan, että taloudellisesti pystyvänkin lunastamaan varsin suuren osan vanhan Hoviniemen tilansa ydinalueista, jota heidän sukunsa oli yhtäjaksoisesti hallinnut yli 130 vuotta. Johtoryhmän ainoa pohdinnan aihe tässä asiassa oli se, miten Harjasteiden ostoaikeet parhaiten saataisiin estetyiksi ja miten Harjasteet nopeimmin saataisiin häädetyiksi kodeistaan.
HenryHarjasteen työhuone vuosina 1985-1988. Ison valokuvan hän oli itse tehnyt.
Kolme pääasiaa Harjaste-kysymyksen lopullisessa ratkaisussa olivat: 1) Jarno Harjasteen irtisanominen työpaikastaan sekä konkurssipesän omistamasta työsuhdeasunnosta. 2) Henry Harjasteen mahdollisimman nopea häätäminen Hoviniemen päärakennuksesta. 3) Lauri Harjasteen poistaminen Uittonimen kodistaan sekä kaikkien hänen maaomistustensa estäminen valtatien ja sahan välisellä alueella.
Jarno Harjaste ei tuottanut ongelmia. Hänet oli pian irtisanottu niin työstään kuin asunnostaankin, ja varsin pian hänellä olikin jo uusi toimi Kouvolan Volvo-Auton talouspäällikkönä. Mikäli Visa Rossin ja Mikael Luopion arviointeihin olisi ollut luottamista, Jarno tuskin olisi saanut paikkaa edes kaatopaikan porttivahtina.
Toisin kuin veljensä, Henry Harjaste ei ilmeisesti ollut aivan niin helppo pala pankin miehille, kuin mitä he olivat olettaneet. Hän ei nimittäin ollut lainkaan halukas lähtemään kotitalostaan, vaan hän päinvastoin alkoi tehdä esityksiä rakennuksen ostamiseksi itselleen, jolloin sahan konttori olisi voinut toimia talossa vuokralaisena kunnes se joskus myöhemmin olisi siirtynyt muualle uusiin tiloihin.
Miltei kuin etukäteen harjoitellun refleksin tavoin Salme Hajumetsä ryhtyi lähes ensimmäisenä konkurssin jälkeisenä toimenaan huolehtimaan siitä, että Hoviniemessä asuva Henry Harjaste ei vain saisi mitään ilmaista hyötyä asumisestaan. Hän lähetti sähkömiehet asentamaan Henry Harjasteen huoneisiin mittaria sähkön kulutuksen kontrolloimiseksi. Samaten hän ryhtyi valmistelemaan vuokran perimistä Henry Harjasteen perheeltä. Molemmat toimet hän luonnollisesti teki omasta aloitteestaan pesänvalvojien tai pankin miesten tietämättä. Sähkömittarin asentaminen kaatui teknillisiin seikkoihin, ja vuokran periminen siihen tosiasiaan, että vuokrasopimus olisi vain hankaloittanut Harjasteiden häätöä, eikä se siis sopinut pankin kuvioihin.
Keinolla millä hyvänsä
Kuten mainittiin, Henry Harjaste ei vapaaehtoisesti ollut valmis lähtemään kodistaan, vaan ilmaisi pankille halunsa Hoviniemen talon ostamiseen, jolloin sahan toimisto olisi toistaiseksi voinut sijaita talossa vuokralla. Perusteeksi kaupalle hän esitti, että pankin olisi kannattavampaa sijoittaa talon arvoa vastaava rahasumma sahan kehittämiseen kuin vanhan talon omistamiseen ja ylläpitämiseen, erityisesti kun suunnitteilla olevat uudet maantien liittymäjärjestelyt tekisivät talon ennen pitkää epäkäytännölliseksi sahan konttorirakennuksena.
Kun Henry Harjaste maaliskuun alkupäivinä 1989 kirjoitti Hoviniemen ostoa käsittelevää kirjettä SKOPille, hän oli jo selvillä pankin linjasta Harjasteita kohtaan, eikä tilanne todellakaan näyttänyt hyvältä. Hänen isänsä ja veljensä olivat kuukauden ajan kontanneet polvet verillä pankinjohtajien edessä ja seurauksena oli ollut vain aggressioita, jotka ylittivät kaikki normaalin konkurssin seuraukset. Niinpä Henry Harjaste oli täysin epätoivoinen. Hän kirjoitti pankille kirjeen, jossa hän ilmoitti aikovansa ankkuroida Taipalsaaren keskustan tuntumaan oman versionsa Skopbank of Finland -veneestä, ellei pankki osoita mitään inhimillisyyden merkkejä häntä ja hänen perhettään kohtaan. Tämä alus olisi ollut vanha proomu, jossa Harjaste kotinsa menetettyään olisi asunut - hieman toisenlainen mainos SKOPille kuin kuuluisa merellinen esikuvansa.
Henry Harjasteen kirjeen saavuttua pankkiin pyysi varatuomari Korstonen Esko Karjalaista puhuttelemaan Harjastetta sen johdosta. Maaliskuun kymmenentenä päivänä Karjalainen pitikin Henry Harjasteelle mainitun puhuttelun Helsingissä, jossa kuntalaiset olivat tutustumassa NIXDORF -tietokoneisiin. Hän ilmoitti pankin pitävän kirjettä kiristyksenä, joka uhkaa noin sataa työpaikkaa Taipalsaarella. Harjaste totesi Karjalaiselle, että hänen kirjeensä on niin pieni asia miljoonaluokan konkurssijutussa, että se tuskin vaikuttaa pankin ratkaisuihin suuntaan tai toiseen.
Henry Harjasteen olisi tehnyt mieli sanoa oma käsityksensä siitä, mikä oikein on kiristystä, ja mitä mieltä hän on Karjalaisen mainitsemista sadasta työpaikasta, ja siitä kuka ne työpaikat Taipalsaarelle on luonut. Hän ei kuitenkaan viitsinyt kärjistää tilannetta. Joka tapauksessa tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että Henry Harjasteen työsuhde Taipalsaaren kuntaan ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen.
Seuraava keskustelu käytiin 14.3.1989 Hoviniemen salissa, ja se osaltaan kertonee konkurssiryhmäläisten asenteista Henry Harjastetta kohtaan:
Korstonen: No kato täähän on vähän yhtä hirveetä hämminkiä meille, kun tuo tuli Ali-Melkkilän pöydälle tää kirje lopulta, ja me oltiin kato muut asiat niinku periaatteessa sovittu, että jatketaan se aamulla, niin sitten tuli tää, ja se oli hetken aikaa vähän vaakalaudalla, että mitä me tehdään, että eihän me nyt tämmösessä pitäjässä haluta olla, heh, heh, jos meitä tällä lailla morkataan tossa niin... On mulla vielä se, että mä aloin sen verran vehkeillä siinä, että mä näytin sitä tolle kunnanjohtajalle. Se otti... pani sitten Henryn seinää vasten ja sano, että tässä on niinku sadan ihmisen työpaikka nyt vaakalaudalla. Ja sit se soitti mulle lauantaina kotiin ja tavallaan pyysi anteeksi, että... mutta ei siitä oo ollu miestä tuleen tänne sitten tänne... Joo, ei toi nyt sinänsä tota niin, niinku sä sanoit niin, tätä niin, mää nyt en ota vakavasti eikä muu, mutta niin Ali-Melkkiläkin sano, että ei se oo tottunut, heh, heh, tällaseen.
Rossi: Sitten tosta...
Ruttonen: Asunto ei oo... kato siis niin lapsellista.
Rossi: ...näistähän alko Henry, että ...hänhän tarvi muutenkin... tuota ihan tämmösiä riehaantumiskohtauksia, että tuota menettää hermonsa kokonaan.
Ruttonen: Eipä vois niitä kirjeitä lähetellä sitten.
Rossi: Eskolla on muuten tällä tavalla Henryin mahdollisuus kyllä. Esko voi hyvinkin sannoo, että vaikka nyt ei suoraan oo lopputilistä kyse, niin kyllä hän sinun olon vaikeempaan tekkee. Hänen kanssa on pakko olla välilöissä. Mää luulen, että Henry on semmonen, että se takuulla on mahdollisuus saada pois, jos halutaan työpaikalta... siis valtuuksista sillä tavalla, että se sen verran tekee virheitä, että kun sille antaa muutaman varotuksen, niin sillon se on poistettavissa. Ja hän takuulla tekee siis sen verran virheitä, että siis ainakaan hirveesti vaatimuksia, ja tuota Eskollahan... vaikka Eskolla on tietty lojaalisuussuhde näihin, ensinnäkin Esko on ollut tilintarkastajana näissä... konkurssitilanteeseen saakka...
Niin tuota, sitten toinen juttu, mikä Eskoa on sitonut näihin jonkin verran, niin, Eskon tuota, Eskon luona asui pitkän aikaa niin tyttö nimeltä Katariina, en tiijä sukunimeä, enkä mä tiijä miksi se asui, mutta se oli melkein niinkun perheenjäsen. Ja tämä Katariina on tuon Jarnon rouva. Minä alussa luulin jopa, että se Katariina olis sen Eskon perhettä.
Että siis hiukan on... mutta siitä huolimatta Esko on joka kerta mulle sanonut, että tuota ei tässä oo Harjasteista kyse vaan työpaikoista. Se on... mä tykkään siitä Eskosta, se on aikamoinen realisti. Oikein, oikein realisti.
Korstonen: Joo, mä istuin sen kanssa viime torstaina, istuin aika myöhään tuolla yhessä kahvilassa, heh, Helsingissä.
Edellä siteerattu keskustelu osoittaa, että pankin miehet pitivät Esko Karjalaista erittäin hyvänä "realistina" eli juoksupoikana, joka oli kyselemättä valmis tekemään mitä vain pyydettiin. Eikä häntä edes vaivannut turha lojaalisuus syrjäytettyä Harjasteen perhettä kohtaan.
Rossi oli siis valmis järjestämään Henry Harjasteelle potkut Taipalsaaren kunnasta - ja ehkä muualtakin. Kun hän sai tietää Henry Harjasteen suunnittelevan työhön menoa Joutsenoon, hän ensiksi hämmästeli, mutta myhäili sitten tyytyväisenä pankin miehille, että hänellä on runsaasti suhteita Joutsenon suunnassa. Kostajan käsi on pitkä.
