Rossin kosto jatkuu

.

Visa Rossille Ahokkalan Sahan konkurssi oli suuren unelman täyttymys. Hän oli voittanut Lauri Harjasteen ja pystynyt kostamaan hänelle. Mitä siis olisi enää tehtävissä nyt kun konkurssi vihdoin oli toteutunut?

Suuren Koston äärimmäinen huipennus todella oli ohi. Silti asiat vaativat vielä varmistuksen. Hyvää tilaisuutta Lauri Harjasteen ja hänen lähisukunsa nöyryyttämiseen ei saanut päästää käsistä, vaan oli taottava niin kauan kun Rutto oli kuuma. Ja Visa Rossi takoi. Hän ei koskaan väsynyt pilkkaamasta ja ivaamasta omaisuutensa menettänyttä Lauri Harjastetta sekä nauramasta hänen kohtalolleen. Kaikissa mahdollisissa yhteyksissä hän muisti korostaa, kuinka kehnoa Ahokkalan Sahan toiminta oli ollut nimenomaan Lauri Harjasteen huonon vientimyynnin johdosta. Rossin ulkomaankaupassa kolmisen vuotta aikaisemmin kokeman nöyryytyksen on nähtävästi täytynyt olla valtava.

Onnistuneesta kostostaan humaltunut Visa Rossi etsimällä etsi mahdollisuuksia Lauri Harjasteen vahingoittamiseen vielä konkurssin jälkeenkin. Hän yritti kaikin keinoin todistella Harjasteet rikollisiksi. Hän väitti Taipalsaaren kunnanjohtajalle, pankin miehille sekä joukolle muita kuulijoita jonkun Harjasteista, mahdollisesti Henry Harjasteen, varastaneen ennen konkurssia hänen työhuoneestaan tärkeitä asiapapereita sisältäneen nahkaisen salkun (miksi muuten olisi pitänyt varastaa koko salkku, kun paperit olisi voinut valokopioidakin?).

Tarpeetonta lienee kuvitella, mikä on ollut Rossin puheiden sävel niillä lukuisilla automatkoilla, jolloin hän kuljetti pankin miehiä Helsingin ja Taipalsaaren välillä. Sellaisenkin miehen kuin pesänhoitaja Korstosen, joka ei aikaisemmin tuntenut konkurssin tehneitä Harjasteita lainkaan, on varsin pian täytynyt pitää heitä ala-arvoisena typeränä rikolliskoplana.

Rossi teki kaikkensa todistaakseen Lauri Harjasteen jonkin lajin verorikolliseksi. Humalaan juottamalla hän yritti udella konttorin naisilta, oliko Harjaste maksanut kaikki Puistoniemen taloon käytetyt sahatavarat, vai oliko jotain mahdollisesti viety sahalta ilmaiseksi. Rossin pettymykseksi kaikki kuitenkin oli hoidettu pikkutarkasti lain mukaan.

Verotarkastajien tehdessä rutiinitarkastuksen konkurssipesään Visa Rossi osoitti heitä kohtaan ylenpalttista vieraanvaraisuutta ja piti huolta siitä, että yksikään Lauri Harjasteen ja hänen perheensä kannalta raskauttava asia ei vain jäisi huomaamatta. Tarkastajat tekivätkin Rossin vihjeiden mukaan pikkutarkkoja tutkimuksia vertaillen jopa bensiinilaskuja Harjasteen käytössä olleen auton kilometrimääriin siltä varalta, että polttoainetta olisi käytetty muuhunkin kuin kyseiseen autoon. Mitään verotusseuraamuksiin johtavaa ei tältä osin kuitenkaan ilmennyt. Jos tarkastelun kohteena olisivat olleet Rossin omat luottokorttilaskut, joita mm. hänen kesämökkipaikkakuntansa huoltoasemilta ajoittain tuli, miten olisi mahtanut silloin käydä? Oliko kaikki bensa käytetty autoon?

Visa Rossin ja Salme Hajumetsän taitavalla opastuksella verotarkastajat löysivät asioita, joihin puuttua. Heille selvisi, että Lauri Harjaste ei ollut maksanut sähköstään ja lämmöstään eikä Henry Harjaste asumisestaan, ja täten osa heidän tuloistaan oli jäänyt verottamatta. Mutta mikä oikeastaan on "tuloa"?

Lauri Harjaste joutui vuosien aikana uhraamaan maansa ja omaisuutensa yli kymmenentuhannen markan vuorokausitappiolla toimineiden yritystensä käynnissä pitämiseen. Se, että häneltä tässä mielettömässä tuhokierteessä jäi erikseen tilittämättä muutaman päivän tappioita vastaava summa asumiseen käyttämästään lämmöstä ja sähköstä, ei totisesti tarkoita sitä, että yhtiöt olisivat tuottaneet hänelle todellisia tuloja. Kyseessä on pelkkä kirjanpitotekninen asia, eli osasta Lauri Harjasteen maanmyynneillä sahalle hankkimasta rahasta olisi yhtiöiden kirjanpidossa pitänyt todeta että tämä on maksu sähköstä ja lämmöstä. Miljoonien markkojen ollessa kyseessä tällaiset asiat eivät vain tuntuneet merkityksellisiltä, varsinkin kun lämpöyhtiön johto ilmoitti, että asuintalon vähäistä lämmönkäyttöä ei kannattanut eikä edes voinut mitata erikseen sahan kokonaislämpökuormasta.

Myöhemmin kun lääninoikeus käsitteli Harjasteiden verotusta ja hankki asiasta lausuntoja, se sai Taipalsaaren verotoimiston asiamieheltä Lauri Harjastetta ymmärtävän vastineen, jossa tämä totesi: "Harjaste Oy:n toimitusjohtajana on ollut täysin kiinni rahoittajien ja markkinoinnin kanssa ja siten ylityöllistetty eikä ole voinut tällaiseen asiaan perehtyä, vaan se olisi ollut kirjanpitäjiensä asiana hoitaa kuntoon."

Rossille tai Hajumetsälle mikään asia, millä he voivat vahingoittaa vihaamiansa Harjasteita, ei ollut vähäpätöinen. Niinpä Harjasteille lopulta määrätyssä yli sadantuhannen markan jälkiverossa huomattava osa oli pelkkää aiheetonta kostolisää.


Kostoa ja vainoharhaisuutta?

Vuoden 1989 maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna Henry Harjasteen vaimo Seija Harjaste oli Hoviniemen keittiössä pesemässä tuolloin noin puolitoistavuotiasta Milla-tytärtään. Juuri silloin keittiöstä konttoritiloihin johtavaa ovea kolkutettiin. Koska lapsen peseminen oli meneillään, ei Seija Harjaste voinut välittömästi mennä katsomaan kolkutuksen syytä. Silloin jyskytettiin ovea jo GESTAPO-tyylillä, niin että karmit paukkuivat. Vettä valuva lapsi käsivarsillaan hätääntynyt äiti riensi avaamaan oven. Kolkuttajat olivat kaksi työntekijää, ja he ilmoittivat saaneensa määräyksen mainitun oven kiinninaulaamisesta. Määräyksen oli omasta aloitteestaan antanut rouva Salme Hajumetsä.

On aivan normaalia, että kun konkurssi tapahtuu, konkurssiin mennyt yhtiö lakkaa olemasta entisten omistajiensa hallinnassa. Näin ollen myös yhtiön toimitilojen hallinta siirtyy pois heiltä, ja lukotkin mahdollisesti uusitaan jossakin vaiheessa. Mutta on eroa tavoissa, joilla mainittu hallinnan siirto voi tapahtua. Ahokkalan Sahan tapauksessa tapa oli mahdollisimman vihamielinen, eikä johtunut tilanteen vaatimuksista vaan yksinomaan Salme Hajumetsän ja Visa Rossin henkilökohtaisesta tarpeesta maksimoida Harjasteiden kärsimykset.

Oikeuden nimeämillä pesänvalvojilla on yleensä varsin suuri valta konkurssipesän asioiden hoidossa. Kun Salme Hajumetsä antoi määräyksen Ahokkalan Sahan toimiston lukitsemisesta, kukaan pesänvalvojista ei kuitenkaan edes tiennyt koko tapahtumasta puhumattakaan, että määräys olisi tullut heiltä. Hajumetsän yliaktiivisuus tässä asiassa, niin kuin monessa muussakin, johtui pelkästään hänen Harjasteita kohtaan tuntemastaan pohjattomasta vihasta ja toisaalta hänen primitiivisestä halustaan kokea brutaalia valtaa. Salme Hajumetsän on täytynyt suorastaan väristä onnesta, kun kaksi raavasta työmiestä hänen määräyksestään on tunkeutunut Henry Harjasteeen perheen keittiöön naulaamaan kiinni ovea.

Kuten jo aiemmin on mainittu, sahan konttori ei ollut erityisen jyrkästi erillään talon muista osista. Konttoritilat olivat iltaisin ja viikonloppuisin monesti yksityiskäytössä. Konttorihuoneissa oli runsaasti Harjasteiden henkilökohtaista omaisuutta, kuten tauluja, pöytiä, tuoleja, koristeita, lahjaesineitä, asiapapereita jne. Talon yläkerrassa olevassa varastossa, joka myös jäi lukitulle vyöhykkeelle, oli lisäksi runsaasti yksityistä arkistomateriaalia sekä muuta täysin henkilökohtaista omaisuutta. Monesti sama huonekalu saattoi kierrellä tarpeen mukaan eri osissa taloa. Jos sitä ei tarvittu konttorissa, se siirtyi asunnon puolelle tai päinvastoin. Usein asunnosta tuotiin konttoriin tavaroita yksinkertaisesti siksi, että ne olivat tiellä, eikä muutakaan paikkaa keksitty.

Sahan kirjanpidon hoitivat palkatut työntekijät Salme Hajumetsän johdolla, eikä Harjasteilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Näin ollen pienintäkään edes teoreettista vaaraa ei ollut siitä, että Harjasteet olisivat jotenkin yrittäneet manipuloida kirjanpitoa konkurssin jälkeen. Toisaalta tilikirjat pidettiin kassakaapissa, ja sen avaimen olisi pesänhoitaja tai kirjanpitäjä voinut halutessaan pitää taskussaan. Mitään varastettavaa ei konttorissa myöskään ollut. Tuskin Harjasteet olisivat lähteneet kantamaan pois puhelimia ja laskukoneita vaikka tähän olisi ollut tilaisuuskin (sahalla oli samaan aikaan parinkymmenen miljoonan markan edestä omaisuutta - lukitsematta!). Jokainen esine kyllä muistettiin. Mitään todellista syytä salamavauhdilla tapahtuneeseen ovien lukitsemiseen ei siis todellakaan ollut.


Jaettu talo - pikkudiktaattorin versio Berliinin muurista

Osa Hoviniemen talon ovista oli pitänyt lukita, koska Harjasteet olivat RIKOLLISIA. Näin ainakin Salme Hajumetsä ja Visa Rossi yrittivät todistella vielä kaksi viikkoa ovien lukitsemisen jälkeenkin. He kylmän rauhallisesti valehtelivat kunnan sekä pankin edustajille Harjasteiden varastelleen ja yhä varastelevan tavaroita konttorista, vaikka lukotkin oviin oli vaihdettu. Rossi meni Harjasteiden syyllistämisessä jopa niin pitkälle, että hän ehdotti, että paikalle kutsuttaisiin poliisivartio.

Rossilla ei onneksi ollut valtuuksia määrätä poliisivartioita. Hänen esittämänsä syytökset olivat muutenkin niin yliampuvia, että niitä ei otettu kovin vakavasti. Yhdessä Rossin keksimän salkkuvarkauden kanssa niiden kuitenkin on täytynyt osaltaan vaikuttaa negatiivisesti Harjasteista ja nimenomaan talossa asuneesta Henry Harjasteesta muodostuneeseen kuvaan. Henry Harjaste oli noihin aikoihin Taipalsaaren kunnan palveluksessa, eivätkä tällaiset asiat kerrottuina mm. Taipalsaaren kunnanjohtajalle ainakaan parantaneet hänen asemaansa kunnan työntekijänä - eikä niitä tosin ollut tarkoitettukaan parantamaan.

Keskiviikkona 15. maaliskuuta pankin edustajat poistuivat Taipalsaarelta tullakseen uudelleen viikonlopun jälkeen. Seuraavana aamuna Henry Harjaste näki kunnanvirastossa sijainneen työhuoneensa ikkunasta, kuinka kaksi sahan työmiestä odotti lukkoliikkeen edustalla oven avaamista. Salme Hajumetsä oli antanut pikamääräyksen lisälukkojen asentamiseksi Hoviniemen yläkerrassa sijaitsevaan oveen. Varsinaisen normaalin lukon lisäksi oveen tuli nyt vielä ylimääräinen riippulukkokin. Hajumetsä oli toteuttanut lisälukitsemisen salaa pankin miehiltä, jotka muutamaksi päiväksi olivat poistuneet paikkakunnalta. Hänen toimintansa alkoi siis jo saada vainoharhaisia piirteitä.

Miten toimistotilojen haltuunoton niitä yli 130 vuotta hallussaan pitäneeltä suvulta olisi pitänyt tapahtua, jos kyseessä ei olisi ollut kostokonkurssi?

Edellä mainittuun kysymykseen vastaaminen on mahdotonta, koska niin moni muukin asia olisi tapahtunut eri tavalla, jos Ahokkalan Sahan konkurssi olisi ollut tavanomainen konkurssi. Joka tapauksessa, koska toimistotiloissa oli paljon Harjasteiden yksityisomaisuutta, eikä toisaalta mitään todellisia syitä välittömälle ovien lukitsemiselle ollut, asia olisi pitänyt hoitaa sovussa ja yhteistyössä. Harjasteiden olisi pitänyt saada kaikessa rauhassa tyhjennellä omaisuutensa konttorihuoneista, jotka vasta erikseen sovittaessa ja uuden sahayhtiön käynnistellessä toimintaansa olisi eristetty muusta talosta. Nyt sen sijaan valheellisia rikollis-syytöksiään esittänyt Hajumetsä itse oli suurin varas anastaen Harjasteiden henkilökohtaisen omaisuuden yllättävän pikalukitsemisen avulla heidän ulottumattomiinsa.


Kahdenlaista anastamista

Miten määritellään, mikä osa omaisuudesta oli Harjasteen perheen yksityistä omaisuutta ja mikä kuului Ahokkalan Saha osakeyhtiölle?

Kun Ahokkalan Saha keväällä 1977 muutettiin osakeyhtiöksi, siirtyi entisen avoimen yhtiön nimissä ollut omaisuus perustetulle osakeyhtiölle. Tässä yhteydessä Hoviniemen talo irtaimistoineen jäi osakeyhtiön ulkopuolelle Laina ja Lauri Harjasteen yksityisomaisuudeksi. Sahan konttori toimi siitä lähtien talossa vuokralaisena. Mitään päällepäin näkyvää eroa entiseen ei ollut. Konttori käsitti yhden suuren ja kaksi pientä, edellisestä jälkikäteen erotettua huonetta. Varsin pian konttoria kuitenkin laajennettiin liittämällä siihen kaksi huonetta lisää.

1980-luvun alkuvuosina Hoviniemen talo siirtyi Ahokkalan Saha Oy:n omistukseen. Kauppa koski kiinteistöä, eikä siihen kuulunut mitään irtainta omaisuutta. Näin ollen Hoviniemen talossa olevat Harjasteiden yksityiset, ennen osakeyhtiön perustamista hankitut huonekalut tai muutkaan esineet, eivät siirtyneet Ahokkalan Saha Oy:n omistukseen. Sen sijaan osakeyhtiön aikana hankittu toimistokalustus pysyi tietysti yhtiön omistuksessa kuten siihenkin asti.


Työmiehet lukitsivat takaseinällä näkyvän oven ja estivät iäksi Henry Harjasteen pääsyn niihin kotinsa osiin, joissa hän oli koko ikänsä oleskellut. Puolen vuoden kuluttua suljettaisiin loputkin ovet.

Konkurssitilanteessa selvä jako Hoviniemessä olevien yhtiön ja yksityisten omistamien kalusteiden välillä olisi ollut mahdollista, kun olisi pitäydytty osakeyhtiön perustamisajankohdassa; ennen sitä olemassa olleet kalusteet ja esineet kuuluisivat Harjasteille ja sen jälkeen hankitut konkurssipesälle. Käytännössä suurin osa konttorin kalustosta oli hankittu osakeyhtiön aikana, joten jaottelu olisi ollut varsin helppo tehdä. Ennen vuotta 1977 olemassa olleita esineitä oli vähän, ne olivat vanhoja, ja niillä oli lähinnä tunnearvoa.

Lukija varmaan jo arvaakin, miten Salme Hajumetsä pyrki edellä selostetun ongelman ratkaisemaan: Hän luetteloi kylmästi kaiken mahdollisen sahan konttorissa olleen omaisuuden konkurssipesälle kuuluvaksi. Tämä osa Salme Hajumetsän kostosta ei kuitenkaan täysin onnistunut.

Pesäluetteloa tehtäessä Atte Kankuri oli yhä väliaikaisena pesänvalvojana, ja hän oikeudenmukaisesti valvoi myös Harjasteiden etua. Hän kehotti konttorissa yhä työskennellyttä Jarno Harjastetta laatimaan listan toimistossa olleesta yksityisomaisuudesta, joka jätettäisiin lopullisen pesäluettelon ulkopuolelle. Konkurssin aiheuttamien paineiden ja epävarmuuden alaisena työskennellyt Jarno Harjaste ei kuitenkaan jaksanut yksityiskohtaisesti keskittyä pesäluettelon oikaisemiseen, varsinkin kun oli pelättävissä, että kovin yksityiskohtaiset oikaisuvaatimukset vain ärsyttäisivät pankin miehiä ja siten vaarantaisivat hänen isänsä aseman. Jos Henry Harjaste olisi saanut olla mukana tekemässä luetteloa, hän olisi pitänyt paremmin suvun puolta. Hän myös tunsi kalusteiden ja esineiden historian paremmin kuin Jarno Harjaste, joka ei ollut kiinnostunut tällaisista asioista. Ahokkalan Sahan pesäluetteloon jäi Harjasteen yksityisomaisuuteen kuuluvia esineitä, joiden ei missään tapauksessa ei olisi pitänyt olla pesäluettelossa. Kostoa uhkuvan Salme Hajumetsän siis onnistui kuin onnistuikin juonitella Harjasteilta heidän omaisuuttaan - hänen, joka itse ensimmäisenä oli syyttämässä Harjasteita varkaiksi ja rikollisiksi.

Oliko Hoviniemen talon jakava muuri Salme Hajumetsän häiriintyneessä mielessä fasismin vastainen suojavalli vai mikä, sitä on vaikea sanoa. Henry Harjaste osallistui muurin rakentamiseen omalta puoleltaan tiivistämällä lukitun oven raot teipillä, jotta konttoritiloissa leijuva tupakansavu ei tunkeutuisi hänen keittiöönsä. Hän suunnitteli lisäksi kiinnittävänsä oveen kyltin: Saastunut vyöhyke, pääsy kielletty. Kyltti jäi kuitenkin tekemättä.


Saha myytävänä!

Kun konkurssi oli tapahtunut, kokoontui Hoviniemen saliin ryhmä miehiä, jotka ryhtyivät hoitamaan toimintansa lopettaneen yhtiön asioita. Ainakin teoriassa tällä ryhmällä oli valta päättää Taipalsaaren mittakaavassa varsin suuresta asiasta: noin sadan ihmisen työpaikasta. Tähän ryhmään kuuluivat pankinjohtaja Mikael Luopio, toimitusjohtaja Visa Rossi, uusi toimitusjohtaja Ossi Ruttonen, Kettulankosken sahan toimitusjohtaja Risto Rapo sekä pesänhoitajat Markku Korstonen ja Harri Roivaala. Edellä mainittujen lisäksi ryhmän vierailevana jäsenenä oli kunnanjohtaja Esko Karjalainen. Yhtiölle, jonka työntekijät oli ajettu kortistoon, ja jonka toiminta muutenkin oli pysähdyksissä, tämä oli varsin tuhti johtoporras. Alle 20.000 markan kuukausipalkkaa näistä herroista oli tuskin kenelläkään, paitsi Esko Karjalaisella, mutta hän ei nostanutkaan palkkaansa konkurssipesältä vaan kunnalta. Herrojen illanvietot ravintoloissa eri puolilla Keski-Suomea lienevät merkinneet pesälle myös varsin huomattavia edustuskuluja.

Välittömästi konkurssin jälkeen ei kenellekään ollut selvää, missä muodossa Ahokkalan Saha jatkaisi toimintaansa. Pankinjohtaja Mikael Luopiolla, sen enempää kuin muillakaan edellä mainittuun ryhmään kuuluvilla ei ollut välittömiä valtuuksia itse ratkaista tämän kokoluokan kysymyksiä, vaan ratkaisun avaimet olivat SKOPin johtokunnalla ja ylimmällä johdolla. Ryhmän jäsenillä toki oli omat mielipiteensä ja suunnitelmansa siitä, miten asioiden pitäisi tapahtua.

Ennen päätöstään lähteä sahatoiminnan harjoittajaksi SKOP yritti myydä Ahokkalan Sahan. Neuvotteluja käytiin eri suunnilla, mutta vain kahden ostajaehdokkaan kanssa päästiin varsinaisiin kauppaneuvotteluihin. Toinen näistä oli Hirsirakenne Oy ja toinen LIIMAPUU Oy. Lisäksi Metsäliitto olisi ollut valmis aloittamaan vuokrasahauksen Ahokkalan Sahan tiloissa.

Ensimmäisenä aloitti neuvottelut Hirsirakenne. Visa Rossin ja Ossi Ruttosen tavoitteena luonnollisesti oli, että kauppaa ei tulisi, sillä jos Hirsirakenne olisi tullut sahanomistajaksi, olisivat Visa Rossin mahdollisuudet Harjasteille kostamiseen loppuneet, ja Ossi Ruttonenkin olisi saanut sanoa hyvästit sahanomistajan haaveilleen. Hirsirakenne Oy:n perustajan tiedettiin lisäksi tuntevan tiettyä myötätuntoa kovan kohtalon kokenutta Lauri Harjastetta kohtaan, ja oli siis pelättävissä, että Hirsirakenteen tulo Taipalsaarelle saattaisi olla liian hyvä asia Harjasteiden kannalta. Harjastehan oli erilaisten yhteistyöneuvottelujen merkeissä ollut tekemisissä pääjohtaja Saarisen kanssa jo silloin kun konkurssista ei ollut vielä mitään tietoa.

Hirsirakenteen kauppa kaatui noin 8 miljoonan markan hintaerimielisyyteen, ja Hirsirakenne tuskin olisi kohottanut tarjoustaan kovinkaan paljon, vaikka Rossi ja Ruttonenkin olisivat tehneet kaikkensa kaupan edistämiseksi.

Jonkin ajan kuluttua teki LIIMAPUU Oy sahasta varteenotettavan tarjouksen, ja tällä kertaa SKOPin johtoporras päättikin myydä sahan. Kun tieto myynnistä tuli Rossin ja Ruttosen korviin, eivät he seuraavan puolen tunnin aikana pystyneet juuri muuhun kuin kiroilemaan ja huokailemaan raskaasti. He harmittelivat sitä, että nyt menivät kaikki "systeemit" uusiksi. Rossi totesi, että pankin suhteen on kuitenkin yritettävä pitää puolensa uudessakin tilanteessa ja viittasi Ruttosen salaiseen sopimukseen sanoen, että tällähän on joka tapauksessa paperi valvottavanaan. Ruttonen puolestaan suri sitä, että hänestä ehkä tulisikin jokin pelkkä alemman tason johtaja. Rossi taas oli masentunut siitä, että hänen hallituspaikkansa uudessa yhtiössä uhkasi jäädä yhden yön pituiseksi. Tietysti Rossin on täytynyt surra myös Harjasteiden aseman mahdollista paranemista LIIMAPUU-kaupan yhteydessä.

Visa Rossin ja Ossi Ruttosen suru jäi - ikävä kyllä - lyhytaikaiseksi. Seuraavana päivänä pankista tuli tieto, että kauppa LIIMAPUUn kanssa olikin peruuntunut, koska rahoituskysymyksistä ei oltu päästy sopimukseen.


Työntekijöiden saha

Konkurssi oli riistänyt työntekijöiltä työpaikat ja aiheuttanut suurta huolta tulevaisuudesta. Kun epävarmuus sahan kohtalosta tuntui jatkuvan, alkoivat työntekijät suunnitella sahan ostamista itselleen ja töiden käynnistämistä sitä kautta. Rahoitusta ja osakepääomia suunniteltiin, ja kun asiasta kerrottiin kunnan elinkeinoasiamiehelle, hän suhtautui hankkeeseen erittäin myönteisesti luvaten sille kaiken mahdollisen kunnan tuen. Esko Karjalainen sen sijaan ei hyväksynyt tällaisia suunnitelmia. Työntekijöiden kertoman mukaan hän suorastaan suuttuneena ajoi hanketta puuhaavat työntekijöiden edustajat luotaan näiden selostaessa suunnitelmaansa hänelle. Karjalainen ei halunnut työntekijöistä sahanomistajia. Hänen mielestään vain pankki tai sitä lähellä olevat tahot olivat sopivia sahan toiminnan uudelleen aloittajiksi. SKOPin juoksupojaksi joutunut Esko Karjalainen pelasi tässä vaiheessa jo refleksimäisesti Visa Rossin ja Ossi Ruttosen pussiin. Eivätkö paikkakunnan omat työmiehet ja veronmaksajat sentään olisi olleet kaikkein oikeutetuimpia sahanomistajia?

Vai pelkäsikö Karjalainen, jonka oma tausta oli vaatimaton, että sahan omistuksen pysyminen taipalsaarelaisten käsissä tarjoaisi joillekin työväenluokkaan kuuluville liian helpon väylän sosiaaliseen nousuun. Tällaista "pikahissiä" ylöspäin Karjalainen ei voinut sallia kenellekään tavalliselle työmiehelle, koska hän itse oli joutunut vaeltamaan läpi pitkän tien päästäkseen kunnan johtoon. Karjalaista pidettiin kateellisena ja juonittelevana miehenä.


Pankki päättää aloittaa sahauksen

Vaikka pankin ylin johto kävi tunnusteluja sahan myymiseksi, valmisteltiin Mikael Luopion johdolla kuitenkin sahan käynnistämistä pankin omana hankkeena. Tässä valmistelussa aiemmin mainittu työryhmä oli osallisena. Valmistelu oli hidasta ja tempoilevaa, eikä se ensimmäisten viikkojen aikana näyttänyt johtavan mihinkään konkreettisiin tuloksiin. Motivaatiota alensi epävarmuus siitä, myykö pankki sahan, vai aloittaako se itse sahauksen. Pääongelmina olivat palkka-, tukki-, lämpö- ja konesopimukset, joissa Ahokkalan Sahan aikaiset hinnat eivät enää näyttäneet alkuunkaan pätevän. Palkkaerimielisyydet kiristyivät pahimmillaan riitelyn ja uhkausten asteelle. Toisaalta konkurssipesän johtoryhmä ei edes pitänyt erityistä kiirettä sahan käynnistämisessä, sillä lähtökohtana oli alusta alkaen niin pitkän tauon pitäminen, että lomakorvauksista ja entisten työntekijöiden palkkaamisesta vanhoina työntekijöinä voitaisiin välttyä. Esko Karjalaisella oli oleellinen rooli työntekijöiden painostamisessa hyväksymään näin karkea etujen menetys.


Konkurssipesän johtoryhmä

Kuten jo todettiin, Mikael Luopio ei ollut sahamies, vaan pankinjohtaja. Neuvonantajakseen sahaamiseen liittyvissä asioissa Luopio oli valinnut Kettulankosken Sahan toimitusjohtajan Risto Rapon, josta oli myös määrä tulla yksi uuden sahayhtiön hallituksen jäsenistä - jopa sen puheenjohtaja, mistä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyi. Rapon johtama Kettulankosken Saha oli entinen perheyritys, joka konkurssin kautta oli joutunut SKOPin haltuun. Risto Rapo oli eräs entisen omistajasuvun jäsenistä ja hän oli onnistunut pääsemään johtajaksi yhtiöön syrjäyttämällä muun suvun konkurssitilanteessa. Ahon perhe omisti yhä parikymmentä prosenttia yhtiön osakkeista.

Risto Rapo edusti samaa liikemiestyyppiä kuin muutkin Ahokkalan Sahan haaskalla pyörivät miehet. Hän oli olemukseltaan sellainen, jonka voisi olettaa hyvästä hinnasta myyvän kenet tahansa - vaikka omat sukulaisensa. Toisaalta hän vaikutti hyvin älykkäältä ja järkevältä mieheltä, ja hän todennäköisesti oli myös tehokas johtaja. Viileänä ja rauhallisena käytökseltään hän oli täysin erilainen kuin pikkupoikamainen Luopio tai sekoileva ja hössöttävä Rossi, jossa pankin miehetkin totesivat olevan varsin vähän johtaja-ainesta.

Risto Rapon valitseminen ulkopuolisena sahayhtiön perustamisryhmään oli Visa Rossille luonnollisesti melkoinen epäluottamuksen osoitus. Rossinhan olisi, ainakin omasta mielestään, pitänyt olla se asiantuntija, jonka mukaan uutta sahaa olisi lähdetty kehittelemään. Rossin asema uuden sahan organisaatiossa oli muutenkin hieman hankala, sillä häntähän ei loppujen lopuksi tarvittu uudessa yhtiössä lainkaan. Rossi joutui luovuttamaan huoneensakin uudelle johtajalle, Ossi Ruttoselle, joka varsin pian otti langat täydellisesti käsiinsä. Pari viimeistä kuukautta ennen eläkkeelle jäämistään Rossi pääasiassa istuskeli yksin eräässä pienessä toimistohuoneessa tekemättä mitään. Hän oli tehnyt itsensä tarpeettomaksi.

Ossi Ruttonen ei ollut tehnyt itseään tarpeettomaksi. Hänellä oli suuria suunnitelmia. Ensin hän panisi sahan kannattamaan, ja sitten hän ostaisi sen itselleen ja suvulleen. Hän perustaisi uuden Ruttosen dynastian Taipalsaarelle. Hän hyvittäisi sen onnettomuuden, mikä samaan aikaan oli konkurssin muodossa tapahtumassa hänen isälleen Karpion sahalla. Ruttonen oli omaksunut nykyaikaisen liikemiesmoraalin, jonka mukaan liike-elämä on raakaa taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa ainoa oikeutus on vahvemman valta.

Uuden sahayhtiön perustamista valmistelleessa työryhmässä omistajan eli SKOPin ääntä käyttivät pankinjohtaja Mikael Luopio sekä varatuomari Markku Korstonen. Muut ryhmän jäsenet olivat lähinnä heitä avustavia asiantuntijoita. Asianajaja Harri Roivaala oli mukana pelkkänä konkurssijuristina, eikä hän juuri osallistunut uuden yhtiön käynnistämiseen. Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesä oli Roivaalalle vain yksi pesä muiden joukossa, eikä hänelle konkurssin tehneiden eduilla tai kärsimyksillä liene ollut merkitystä. Toisin kuin Korstonen, Roivaala vaikutti sovittelukykyiseltä realistilta, jonka silmiä kosto tai mahtailunhalu ei ollut sumentanut.

Korstosen ansiosta Roivaala sai itselleen SKOPin ulkopuolisena pesänhoitajana vuosittain miljoonaluokan pesänhoitopalkkiot. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä olisi, mitä Korstonen pyysi vastapalvelukseksi päästäessään jonkun lakimiehen jatkuvasti tällaisiin helppoihin rahoihin käsiksi. Riittikö Roivaalalle se, että hän osasi pitää silmänsä ja korvansa kiinni sopivissa paikoissa, vai pitikö hänen lisäksi antaa Korstoselle puolet palkkiostaan? Ei tunnu uskottavalta, että Korstonen pelkkää hyväntahtoisuuttaan toistuvasti olisi Roivaalan valinnut. Ensinnäkään Korstonen ei ollut hyväntahtoinen, ja toiseksi hän oli sentään pankkimies. Pankkimiehethän eivät anna mitään ilmaiseksi.

Visa Rossin mieliajatus, jota hän johtoryhmän keskusteluissa toisteli tuon tuostakin, oli että sahan pitäisi palaa, jolloin pankki voittaisi suuret rahat. Rossin maalailemissa mielikuvissa polttaja hiippailisi bensakanisterin kanssa öiseltä järven jäältä eivätkä vartijat mahtaisi asialle mitään. Rossin vihjailuista huolimatta Ahokkalan Saha ei vielä tuolloin palanut vaan vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Noin neljä kuukautta edellä mainittujen keskustelujen jälkeen paloi Risto Rapon johtama Kettulankosken saha. Senkin mahdollisesta palamisesta ja palovakuutuksista sekä tukkivaraston siirtämisestä Ahokkalan Sahalle oli keskusteltu Ahokkalan sahan johtoryhmässä. Vakuutusyhtiöiden vuositilastoon syttymissyyksi merkittiin "tuntematon". Pankki nosti korvauksia omaisuusvahingoista 6,4 miljoonaa markkaa ja toiminnan keskeytymisestä 10 miljoonaa markkaa. Korvaus oli niin hyvä, että tukkeja ei tarvinnut siirtää Ahokkalan Sahalle vaan ne saivat mädäntyä kasoihinsa. Palo tuotti omistajilleen enemmän kuin mikä oli koko sahalaitoksen arvo palohetkellä. Sahatoimintakin on siis ainakin joskus kannattavaa.


Lähtökohtana Harjasteiden häätäminen

Sahaa käynnistävän ryhmän lähtökohtana oli Harjasteiden häätäminen pois sahan läheisyydestä, jotta ei tulisi mitään kiistoja. Tämä lähtökohta on looginen seuraus siitä, että konkurssi alun alkaenkin oli vihamielinen luonteeltaan. Jos konkurssiin olisi päädytty yhteisymmärryksessä ja ilman koston motiiveja, ei huolta mahdollisista kiistoista olisi ollut. Harjasteet olisivat voineet asua paikoillaan, eikä sillä olisi ollut mitään negatiivista vaikutusta uuden yhtiön toimintaan - päinvastoin Harjasteiden panosta olisi voitu käyttää uuden yhtiön hyväksi.

Konkurssipesän johtoryhmä, jos tällaista nimitystä voi käyttää, ei lainkaan pohtinut kysymystä, haluaisivatko tai pystyisivätkö Harjasteet lunastamaan itselleen jotakin konkurssissa menettämistään maista tai rakennuksista. Heidän ei tarvinnutkaan asiaa pohtia, sillä he tiesivät Harjasteiden sekä haluavan, että taloudellisesti pystyvänkin lunastamaan varsin suuren osan vanhan Hoviniemen tilansa ydinalueista, jota heidän sukunsa oli yhtäjaksoisesti hallinnut yli 130 vuotta. Johtoryhmän ainoa pohdinnan aihe tässä asiassa oli se, miten Harjasteiden ostoaikeet parhaiten saataisiin estetyiksi ja miten Harjasteet nopeimmin saataisiin häädetyiksi kodeistaan.


HenryHarjasteen työhuone vuosina 1985-1988. Ison valokuvan hän oli itse tehnyt.

Kolme pääasiaa Harjaste-kysymyksen lopullisessa ratkaisussa olivat: 1) Jarno Harjasteen irtisanominen työpaikastaan sekä konkurssipesän omistamasta työsuhdeasunnosta. 2) Henry Harjasteen mahdollisimman nopea häätäminen Hoviniemen päärakennuksesta. 3) Lauri Harjasteen poistaminen Uittonimen kodistaan sekä kaikkien hänen maaomistustensa estäminen valtatien ja sahan välisellä alueella.

Jarno Harjaste ei tuottanut ongelmia. Hänet oli pian irtisanottu niin työstään kuin asunnostaankin, ja varsin pian hänellä olikin jo uusi toimi Kouvolan Volvo-Auton talouspäällikkönä. Mikäli Visa Rossin ja Mikael Luopion arviointeihin olisi ollut luottamista, Jarno tuskin olisi saanut paikkaa edes kaatopaikan porttivahtina.

Toisin kuin veljensä, Henry Harjaste ei ilmeisesti ollut aivan niin helppo pala pankin miehille, kuin mitä he olivat olettaneet. Hän ei nimittäin ollut lainkaan halukas lähtemään kotitalostaan, vaan hän päinvastoin alkoi tehdä esityksiä rakennuksen ostamiseksi itselleen, jolloin sahan konttori olisi voinut toimia talossa vuokralaisena kunnes se joskus myöhemmin olisi siirtynyt muualle uusiin tiloihin.

Miltei kuin etukäteen harjoitellun refleksin tavoin Salme Hajumetsä ryhtyi lähes ensimmäisenä konkurssin jälkeisenä toimenaan huolehtimaan siitä, että Hoviniemessä asuva Henry Harjaste ei vain saisi mitään ilmaista hyötyä asumisestaan. Hän lähetti sähkömiehet asentamaan Henry Harjasteen huoneisiin mittaria sähkön kulutuksen kontrolloimiseksi. Samaten hän ryhtyi valmistelemaan vuokran perimistä Henry Harjasteen perheeltä. Molemmat toimet hän luonnollisesti teki omasta aloitteestaan pesänvalvojien tai pankin miesten tietämättä. Sähkömittarin asentaminen kaatui teknillisiin seikkoihin, ja vuokran periminen siihen tosiasiaan, että vuokrasopimus olisi vain hankaloittanut Harjasteiden häätöä, eikä se siis sopinut pankin kuvioihin.


Keinolla millä hyvänsä

Kuten mainittiin, Henry Harjaste ei vapaaehtoisesti ollut valmis lähtemään kodistaan, vaan ilmaisi pankille halunsa Hoviniemen talon ostamiseen, jolloin sahan toimisto olisi toistaiseksi voinut sijaita talossa vuokralla. Perusteeksi kaupalle hän esitti, että pankin olisi kannattavampaa sijoittaa talon arvoa vastaava rahasumma sahan kehittämiseen kuin vanhan talon omistamiseen ja ylläpitämiseen, erityisesti kun suunnitteilla olevat uudet maantien liittymäjärjestelyt tekisivät talon ennen pitkää epäkäytännölliseksi sahan konttorirakennuksena.

Kun Henry Harjaste maaliskuun alkupäivinä 1989 kirjoitti Hoviniemen ostoa käsittelevää kirjettä SKOPille, hän oli jo selvillä pankin linjasta Harjasteita kohtaan, eikä tilanne todellakaan näyttänyt hyvältä. Hänen isänsä ja veljensä olivat kuukauden ajan kontanneet polvet verillä pankinjohtajien edessä ja seurauksena oli ollut vain aggressioita, jotka ylittivät kaikki normaalin konkurssin seuraukset. Niinpä Henry Harjaste oli täysin epätoivoinen. Hän kirjoitti pankille kirjeen, jossa hän ilmoitti aikovansa ankkuroida Taipalsaaren keskustan tuntumaan oman versionsa Skopbank of Finland -veneestä, ellei pankki osoita mitään inhimillisyyden merkkejä häntä ja hänen perhettään kohtaan. Tämä alus olisi ollut vanha proomu, jossa Harjaste kotinsa menetettyään olisi asunut - hieman toisenlainen mainos SKOPille kuin kuuluisa merellinen esikuvansa.

Henry Harjasteen kirjeen saavuttua pankkiin pyysi varatuomari Korstonen Esko Karjalaista puhuttelemaan Harjastetta sen johdosta. Maaliskuun kymmenentenä päivänä Karjalainen pitikin Henry Harjasteelle mainitun puhuttelun Helsingissä, jossa kuntalaiset olivat tutustumassa NIXDORF -tietokoneisiin. Hän ilmoitti pankin pitävän kirjettä kiristyksenä, joka uhkaa noin sataa työpaikkaa Taipalsaarella. Harjaste totesi Karjalaiselle, että hänen kirjeensä on niin pieni asia miljoonaluokan konkurssijutussa, että se tuskin vaikuttaa pankin ratkaisuihin suuntaan tai toiseen.

Henry Harjasteen olisi tehnyt mieli sanoa oma käsityksensä siitä, mikä oikein on kiristystä, ja mitä mieltä hän on Karjalaisen mainitsemista sadasta työpaikasta, ja siitä kuka ne työpaikat Taipalsaarelle on luonut. Hän ei kuitenkaan viitsinyt kärjistää tilannetta. Joka tapauksessa tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että Henry Harjasteen työsuhde Taipalsaaren kuntaan ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen.

Seuraava keskustelu käytiin 14.3.1989 Hoviniemen salissa, ja se osaltaan kertonee konkurssiryhmäläisten asenteista Henry Harjastetta kohtaan:


Korstonen: No kato täähän on vähän yhtä hirveetä hämminkiä meille, kun tuo tuli Ali-Melkkilän pöydälle tää kirje lopulta, ja me oltiin kato muut asiat niinku periaatteessa sovittu, että jatketaan se aamulla, niin sitten tuli tää, ja se oli hetken aikaa vähän vaakalaudalla, että mitä me tehdään, että eihän me nyt tämmösessä pitäjässä haluta olla, heh, heh, jos meitä tällä lailla morkataan tossa niin... On mulla vielä se, että mä aloin sen verran vehkeillä siinä, että mä näytin sitä tolle kunnanjohtajalle. Se otti... pani sitten Henryn seinää vasten ja sano, että tässä on niinku sadan ihmisen työpaikka nyt vaakalaudalla. Ja sit se soitti mulle lauantaina kotiin ja tavallaan pyysi anteeksi, että... mutta ei siitä oo ollu miestä tuleen tänne sitten tänne... Joo, ei toi nyt sinänsä tota niin, niinku sä sanoit niin, tätä niin, mää nyt en ota vakavasti eikä muu, mutta niin Ali-Melkkiläkin sano, että ei se oo tottunut, heh, heh, tällaseen.

Rossi: Sitten tosta...

Ruttonen: Asunto ei oo... kato siis niin lapsellista.

Rossi: ...näistähän alko Henry, että ...hänhän tarvi muutenkin... tuota ihan tämmösiä riehaantumiskohtauksia, että tuota menettää hermonsa kokonaan.

Ruttonen: Eipä vois niitä kirjeitä lähetellä sitten.

Rossi: Eskolla on muuten tällä tavalla Henryin mahdollisuus kyllä. Esko voi hyvinkin sannoo, että vaikka nyt ei suoraan oo lopputilistä kyse, niin kyllä hän sinun olon vaikeempaan tekkee. Hänen kanssa on pakko olla välilöissä. Mää luulen, että Henry on semmonen, että se takuulla on mahdollisuus saada pois, jos halutaan työpaikalta... siis valtuuksista sillä tavalla, että se sen verran tekee virheitä, että kun sille antaa muutaman varotuksen, niin sillon se on poistettavissa. Ja hän takuulla tekee siis sen verran virheitä, että siis ainakaan hirveesti vaatimuksia, ja tuota Eskollahan... vaikka Eskolla on tietty lojaalisuussuhde näihin, ensinnäkin Esko on ollut tilintarkastajana näissä... konkurssitilanteeseen saakka...

Niin tuota, sitten toinen juttu, mikä Eskoa on sitonut näihin jonkin verran, niin, Eskon tuota, Eskon luona asui pitkän aikaa niin tyttö nimeltä Katariina, en tiijä sukunimeä, enkä mä tiijä miksi se asui, mutta se oli melkein niinkun perheenjäsen. Ja tämä Katariina on tuon Jarnon rouva. Minä alussa luulin jopa, että se Katariina olis sen Eskon perhettä.

Että siis hiukan on... mutta siitä huolimatta Esko on joka kerta mulle sanonut, että tuota ei tässä oo Harjasteista kyse vaan työpaikoista. Se on... mä tykkään siitä Eskosta, se on aikamoinen realisti. Oikein, oikein realisti.

Korstonen: Joo, mä istuin sen kanssa viime torstaina, istuin aika myöhään tuolla yhessä kahvilassa, heh, Helsingissä.

Edellä siteerattu keskustelu osoittaa, että pankin miehet pitivät Esko Karjalaista erittäin hyvänä "realistina" eli juoksupoikana, joka oli kyselemättä valmis tekemään mitä vain pyydettiin. Eikä häntä edes vaivannut turha lojaalisuus syrjäytettyä Harjasteen perhettä kohtaan.

Rossi oli siis valmis järjestämään Henry Harjasteelle potkut Taipalsaaren kunnasta - ja ehkä muualtakin. Kun hän sai tietää Henry Harjasteen suunnittelevan työhön menoa Joutsenoon, hän ensiksi hämmästeli, mutta myhäili sitten tyytyväisenä pankin miehille, että hänellä on runsaasti suhteita Joutsenon suunnassa. Kostajan käsi on pitkä.

Esko Karjalainen - SKOPin työrukkanen

.
Esko Karjalainen oli aktiivinen vieras Hoviniemessä konkurssin jälkeisinä päivinä. Hänet ajoi luultavasti paikalle kiinnostus tapahtumiin, mutta tämä tuskin oli ainoa syy. Todennäköisesti Karjalainen koki jonkinlaista selittämätöntä nautintoa istuessaan Hoviniemen vallatussa salissa tupruttelemassa sikariaan. Sillä hetkellä hän oli mahtavampi mies kuin kukaan Harlineista oli koskaan ollut. Hän istui omin luvin Harlienien vanhan sukutilan suuressa salissa ja saastutti huonetta sikarinsavulla. Kukaan maailman Harlineista ei pystynyt häntä estämään. Harlinit eivät saaneet olla edes paikalla - omassa kodissaan, jossa kuusi sukupolvea suvun jäseniä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut. Karjalainen oli valtansa huipulla.

Hoviniemi, joka oli Taipalsaaren kunnan perustajan ja ensimmäisen kunnanjohtajan kotitalo, oli niitä paikkoja Taipalsaarella, johon jo yli vuosisadan ajan oli liittynyt varsin huomattavaa taloudellista valtaa. Hoviniemen isännillä oli aina ollut sanansa sanottavanaan Taipalsaaren asioista. Ehkä Esko Karjalaisen lapsuudestaan saakka tuntema kateuden ja ihailun sekoitus Hoviniemeä kohtaan sai nyt täyttymyksensä hänen itse voidessaan hetken ajan tuntea olevansa Hoviniemen ISÄNTÄ.

Eräät muutkin merkit kuin edellä mainittu käyttäytyminen konkurssin yhteydessä viittaavat siihen, että Esko Karjalainen ilmeisesti kuuluu niihin ihmisiin, jotka saavat jonkinlaista sisäistä tyydytystä toisilta pakolla otetun omaisuuden hallinnasta. Tällainen tyydytys saattaa viitata voimakkaaseen alitajuiseen kateuden tunteeseen, jollaista voi piilevänä esiintyä korkeaan asemaan kohonneen, mutta vaatimattomista oloista lähteneen ihmisen mielessä. Eräät Karjalaisen lapsuudesta saakka tunteneet ovatkin luonnehtineet häntä kateellisimmaksi tietämistään ihmisistä.

Paitsi että Esko Karjalainen esti sahan työntekijöiden hankkeen sahan käynnistämiseksi työntekijöiden omana yrityksenä, toimi hän myös pankin agenttina palkkaneuvotteluissa. Henkilökohtaisesti työntekijöitä, mm. pääluottamusmiestä, uhkailemalla ja pelottelemalla hän sai työntekijät antamaan periksi vaatimuksissaan. Eli palkoista viis, lomarahoista viis, pääasia että kaikki meni Rossin ja Ruttosen nuottien mukaan.

Esko Karjalainen oli SKOPin miehille mainio työrukkanen, jonka ainoa vika oli se, että häneltä tahtoivat salaisuudet vuotaa tiedotusvälineille. Karjalaiselle, jota pankin miehet luonnehtivat lörppäsuuksi, ei siis voitu kertoa aivan kaikkea. Saadakseen entistäkin paremman otteen hänestä yrittivät pankin edustajat värvätä hänen vaimonsa vientisihteeriksi sahan toimistoon. Anja Karjalainen ei jostakin syystä kuitenkaan ollut kiinnostunut, ja niinpä tämä hieno suunnitelma kariutui.

"Yrittäjä, kysy mahdollisuuksiasi" - lukee Taipalsaaren kunnan mainostaulussa. Kun sukusi on 60 vuotta harjoittanut teollisuustoimintaa paikkakunnalla, luonut työpaikkoja ja tuonut kunnalle huomattavat verotulot, kunnanjohtajasi tunkeutuu kotiisi, pöläyttää sikarinsavut naamallesi, potkaisee sinut pellolle ja nauraa röhönaurut.


Voitonristeily Helena-laivalla

Visa Rossi oli antamallaan määräyksellä tarkoituksellisesti estänyt palkanmaksun Lauri Harjasteelle parilta viimeiseltä kuukaudelta ennen konkurssia, vaikka Harjaste periaatteessa olisi voinut aivan laillisesti tämän palkan saadakin. Konkurssin jälkeen Harjaste ei enää osakkeenomistajana enää ollut oikeutettu vaatimaan saamatta jäänyttä palkkaansa. Edellä mainitun sekä paljon muutakin Visa Rossi oli tehnyt Harjastetta vastaan. Yhden loppuhuipennuksen Suureen Kostoonsa Rossi kuitenkin vielä tahtoi järjestää ennen eläkkeelle jäämistään: Voitonristeilyn.

Konkurssiselvittelyjen alkuhetkistä lähtien Visa Rossi tuon tuostakin yritti saada pankin edustajat kiinnostumaan Helena-laivasta, joka Rossin mielestä kuului Ahokkalan Sahan konkurssipesän omaisuuteen. Rossi kehui laivaa ja esitti erilaisia ehdotuksia sen käyttämisestä edustustehtäviin tulevana kesänä. Rossin mieliajatuksena oli järjestää konkurssin johtoryhmän kesken yhteinen juhlaristeily. Mikä nimittäin olisikaan ollut hienompi huipennus Rossin Suurelle Kostolle kuin se, että hän kutsuvieraineen olisi voinut lähteä Lauri Harjasteen Helena-tyttären mukaan nimetyllä laivalla hänen yksityisestä rannastaan voitonristeilylle. Rossi tajusi, miten ikävältä tällaisen risteilyn täytyisi tuntua rannalle jätetyn Lauri Harjasteen mielestä, ja siksi hän tekikin kaikkensa, jotta risteily toteutuisi.

Pankin edustajat, jotka liikemiespiireissä todennäköisesti olivat nähneet paljon hienompiakin risteilijöitä kuin rapistunut Helena-laiva, eivät heti osoittaneet alusta kohtaan kovin valtavaa kiinnostusta. Koska Helena-laivalla kuitenkin oli tietty symboliarvo Lauri Harjasteen kaatumisessa, innostuivat hekin vähitellen. Ossi Ruttosen alkuinnostusta laski hieman se, että hän jostakin oli saanut virheellisen tiedon, jonka mukaan laivan kuljettamiseen vaadittaisiin tutkinto, jota hänellä itsellään ei ollut. Tämä ei kuitenkaan ollut este risteilylle, sillä itse kunnanjohtaja Esko Karjalainen ilmoittautui kippariksi Helena-laivaan.

Asiassa oli yksi pieni ongelma: Avustajansa Arvo Kankurin välityksellä Harjasteet kiistivät Henry-laivan kuulumisen Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesään ja väittivät sen olevan yksityisomaisuuttaan. Tosiasiahan nimittäin oli, että vuonna 1977 Ahokkalan Sahaa osakeyhtiöksi muutettaessa laivaa ei ollut merkitty osakeyhtiölle siirtyväksi. Jotta konkurssipesä olisi voinut vaatia laivaa itselleen, sen olisi pitänyt pystyä osoittamaan, että laiva osana Ahokkalan Sahan liiketoimintaa siirtyi vuonna 1977 automaattisesti ilman eri merkintää osakeyhtiön omaisuudeksi. Helena-laiva oli kuitenkin jo ennen vuotta 1977 ollut usean vuoden ajan Harjasteiden yksityiskäytössä moottoriveneeksi rekisteröitynä, eikä sillä siis ollut mitään tekemistä sahan liiketoiminnan kanssa.

Henry Harjasteella ei ollut mitään kiinnostusta sotkeutua Ahokkalan Saha Oy:n konkurssiasioihin siltä osin kuin ne eivät suoranaisesti koskettaneet häntä ja hänen asumistaan Hoviniemessä. Hän halusi kuitenkin kiistan Helena-laivasta ratkeavan mahdollisimman pian tavalla tai toisella, sillä häntäkään eivät Rossin risteilysuunnitelmat erityisesti miellyttäneet. Niinpä Henry Harjaste kirjoitti pesänhoitaja Harri Roivaalalle ja esitti kompromissiratkaisua, jossa Harjasteet myöntäisivät laivan kuuluvan konkurssipesälle, ja pankki puolestaan tulisi vastaan sen hinnassa. Roivaala, joka tajusi konkurssipesän mahdollisuudet kiistassa hyvin heikoiksi, hyväksyi ehdotuksen ja sai Korstosenkin suostumaan siihen. Ja niin Harjasteet saivat ostaa oman laivansa konkurssipesästä. Tämä oli yksi harvoista myönnytyksistä, jonka pankin edustajat konkurssin jälkeen tekivät Harjasteille. Kuinka suuri "myönnytys" se toisaalta on, jos jonkun sallitaan ostaa laiva, jonka hän jo omistaa?


Puistoniemi

Kuten on jo todettu, konkurssipesän johtoryhmän lähtökohtana oli Harjasteiden täydellinen häätäminen sahan ja valtatien väliseltä alueelta riippumatta siitä, haluaisivatko tai pystyisivätkö Harjasteet lunastamaan jotakin kyseiseltä alueelta itselleen. Uuden yhtiön toimitusjohtajalle, Ossi Ruttoselle, voitiin siis tarjota asunnoksi Lauri Harjasteen omistamaa Puistoniemen taloa. Ruttonen oli tietysti hyvin innostunut asiasta, mutta hän ei ollut koskaan käynyt Puistoniemessä, joten hän ei tiennyt millainen talo se oikeastaan oli. Päästäkseen tutustumaan Puistoniemeen Ruttonen "sattumalta" lenkkeili talon edustalla, jolloin Harjaste pahaa aavistamatta kutsui hänet sisälle juomaan lasin limonadia. Harjaste ei arvannut, että Ruttonen koko ajan ahneesti tutkaili taloa sen mahdollisena tulevana omistajana.

Seuraava keskustelu käytiin Hoviniemen salissa 5.4.1989 eli yli viisi viikkoa konkurssin jälkeen:


Luopio: No sanos mitä... sano ihan tämmönen ajatuksena... tota, mitäs sellasesta tilanteesta... tai sanos Markku ensin, että millon tulee myyntiin mm. Uittoniemi.

Korstonen: Ei oo harmainta aavistustakaan. Eihän tommosta niin äkkiä myydä, totahan pitää niinku ajan kanssa...

Luopio: Okei. Saattaa nimittäin olla ihan olemassa oleva realiteetti, että tulee myyntiin Puistoniemestä kohtuullisen iso asunto, mikä tällä paikkakunnalla on, on tietysti iso.

Ruttonen: Se on tietenkin vaan hintakysymys, että...

Luopio: Niin...

Ruttonen: Tämmösellä paikkakunnalla...

Luopio: Mää soitin tossa, mä soitin tolle, tolle äää... Harjasen Keijon kanssa puhuin Säästöpankista tässä kun, ennen ku se oli tehty sun kanssa spmst, mistä oli puhetta, että tota, mut yleensä tosta talosta, että mitä tommoset maksaa. Se sano, että täällä on aika vähän tehty kauppaa, vähän vaatimattomimmista on tehty mutta ei ihan tollasista, että hänen epäilynsä on että ton hinta on, ottaen huomioon, että tossa on sauna ja toi on kohtalaisen hyvällä paikalla, niin 1,3 miljoonaa. Siis rakennuskustannuksiin ja muihin nähden se on halpa... Näistä tiloistahan saattaa tulla... öö, se on tietysti luonnollista, että jos näistä tulee joku lohkomisen kautta, mutta se on taas pitkä prosessi.

Korstonen: Se on pitkä prosessi. Joo, realisoitua tollasenaan ja sitten se joka ne ostaa, niin pilkkoo.

Luopio: Se oli sitä mieltä.

Korstonen: Niin tai sitten, okei, jos pankki ostaa ne, ja jäädään odottamaan.

Luopio: Niin. Tai sitten, esimerkiksi niin että, jos haluat, niin esimerkiksi sinä ostat ja pilkot ja myyt loput ptkl.

Ruttonen: Hmyy'y.

Luopio: Mutta mä uskosin, että tässä vois olla semmonen aika hyvä ratkasu, että Säästöpankki ostas. Ne jopa ilmotti olevansa aika kiinnostuneita, koska heillehän kuuluu luonnostaan, öö, omistaa maata ja myydä sitä sitten pilkottuna asunnontarvitsijoille ja antaa asuntolaina päälle. Niin siinä yhteydessä varmaan päästäisiin sopimukseen siitä, että esimerkiksi, jos sulla olis halua, öö, rakennuttaa tänne talo, ja saisit niiltä sitten jonkun sopivan tontin.

Ruttonen: Joo'o.

Edellä esitetty keskustelu paljastaa, että Luopio oli kysynyt pankinjohtaja Harjaselta hinta-arviota Puistoniemestä ennen kuin hän teki Ruttosen kanssa sopimuksen tulevasta johtajan paikasta. Tämä osoittaa, että lähtökohtana todellakin oli Harjasteiden häätäminen mailtaan ja kodeistaan. Keskustelu osoittaa, etteivät konkurssintekijät antaneet mitään arvoa Harjasteille ja heidän toiveilleen lunastaa omia maitaan. Harjasteet olivat heille kuin ali-ihmisiä, joiden tunteita tai mielipiteitä ei tarvinnut ottaa lainkaan huomioon. Ruttosellekin Puistoniemen talon ottaminen pois Lauri Harjasteelta oli vain hintakysymys...

Tilanteet kehittyivät, ja pankki tarvitsi kipeästi Lauri Harjasteen allekirjoituksia moniin eri papereihin. Harjaste ei kuitenkaan ollut halukas allekirjoittamaan mitään, ellei hän saisi varmuutta asuintalonsa Puistoniemen kohtalosta. Hän halusi tietää, saisiko hän pitää talon, ja kuinka paljon hänen mahdollisesti olisi siitä maksettava. Pesänhoitaja Korstonen lykkäsi selkeän vastauksen antamista mahdollisimman pitkään, ja jokainen voi vain kuvitella, kuinka hermostuttavalta tällainen epätietoisuus ja tyhjän päällä oleminen tuntui Harjasteesta. Saadakseen nimiä papereihin Korstosen oli kuitenkin ennen pitkää annettava jonkinlaisia lupauksia Harjasteelle. Niinpä hän lopulta ilmoitti pankin johtokunnan päättäneen, että Harjaste saisi pitää Puistoniemen talon tontteineen maksamalla tietyn summan SKOPille.

Vaikka pankki suunnittelikin Puistoniemen antamista Ossi Ruttoselle, se ei voinut noin vain päästää häntä taloon isännäksi, sillä juridisesti talo oli yhä Lauri Harjasteen omaisuutta. Omistussuhde kumoutuisi vasta pakkohuutokaupassa, ja sellainen ei konkurssin jälkeen ollut pankin välittömissä suunnitelmissa. Korstosen tavoitteena oli pitää Harjaste niin kauan rauhallisena, että kaikki tarvittavat allekirjoitukset ennen kaikkea maakauppoihin olisi saatu.

Puistoniemeä ei siis voitu ajatella ainakaan Ruttosen ensi hetken asunnoksi, eikä hänelle myöskään olisi voitu aivan heti ryhtyä rakentamaan omakotitaloa Hoviniemen rantaan, josta paikasta hän oli hyvin kiinnostunut. Maa-asiat vaativat oman aikansa. Käytyään vielä tarkastamassa Hoviniemen talossa sijainneen Henry Harjasteen asunnon ja todettuaan sen huonokuntoiseksi Ruttonen ilmeisesti päätteli, että hänen on parasta muuttaa erääseen Taipalsaaren keskustassa sijaitsevaan osakehuoneistoon, kunnes hänen asuinkysymyksensä lopullisesti ratkaistaisiin.

Aktiivinen halu Puistoniemeä sekä muita Lauri Harjasteen omistamia alueita kohtaan osoittaa, että samoin kuin Esko Karjalainen, myös Ossi Ruttonen näyttää olevan niitä ihmisiä, joita ei nolota pakolla muilta otetun omaisuuden hallitseminen. Ruttosella tämä ominaisuus nähtävästi on vieläkin voimakkaampi kuin Karjalaisella. Ruttonen vaikuttaa olevan niitä henkilöitä, joilta täysin puuttuu normaali moraalinen häveliäisyys. Hän kehtaa ottaa mitä vain. Tällaiset ominaisuudet esiintyvät vahvoina psykopaateilla.

Taipalsaarella asuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät mahdollisen konkurssinkaan jälkeen yksinkertaisesti olisi kehdanneet ottaa käyttöönsä Lauri Harjasteelta pakolla vaadittua Volvo-henkilöautoa, vaan olisivat ainakin vaihtaneet sen ensi tilassa johonkin muuhun. Ruttosta auton käyttöönotto ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan pienimmässäkään määrin, mikä on hyvä osoitus hänen äärimmäisestä häikäilemättömyydestään. Samanlaista häikäilemättömyyttä osoitti sekin, kun hän tuli tutkimaan soveltuisiko Henry Harjasteen kotina toiminut Hoviniemen huoneisto hänen mahdolliseksi asunnokseen, vaikka Harjaste perheineen selvästi oli ilmoittanut halukkuutensa huoneiston ja koko talon pitämiseen itsellään. (Harjasteet antoivatkin Ruttosen käydä koluamassa asuntoa, jotta hän näkisi kuinka huono se on, ja kertoisi asiasta myös pankille).

Kaikesta päättäen Ossi Ruttonen on henkilö, joka ilman minkäänlaisia tunnontuskia pystyy tuhoamaan mitä tahansa - aivan mitä tahansa - mikä voi olla esteenä hänen kohoamiselleen rahan ja vallan portaita. Kaikkia Ruttosesta ilmi tulleita asioita ei tässä mainita, mutta jos hän itse sattuu lukemaan tämän tekstin, hän kyllä tietää, mihin edellä viitataan. Tietoisesti valikoidulla jumalan roolilla Ruttonen joka tapauksessa tuhoaa itseään, eikä hänen valitsemansa tie johda pysyvään onneen.


Epäilyttävää käyttäytymistä

Välittömästi konkurssin jälkeisinä viikkoina rouva Salme Hajumetsän käytöksessä ilmeni eräitä oudoksuttavia piirteitä, jotka panevat helposti miettimään, oliko hänen vainoharhaisuutta lähentelevään oviensulkemisvimmaansa sittenkään syynä pelkkä kosto Harjasteille.

Salme Hajumetsän nopea takinkääntöpolittikka uusia hallitsijoita kohtaan ylitti niin näyttävästi kaikki normaalin rajat, että se aiheutti sekä yleistä huvittuneisuutta että närkästystä muiden sahan työntekijöiden ja toimihenkilöiden keskuudessa. Hajumetsän lirkutteleva käytös uutta johtoa kohtaan oli imeltelevää ja suorastaan ylilipevää, samalla kun hän näyttävästi oli kääntynyt sekä puheissaan että teoissaan entisiä omistajia vastaan. Hajumetsä kävi jopa ravintolatansseissa pesänhoitajien kanssa - teko joka hänet tuntevista varmaan tuntui pienoiselta ihmeeltä.

Samaan aikaan kun Salme Hajumetsä parhaansa mukaan rakensi hyviä suhteita uusiin johtajiin, hänen käytöksensä yleensä ja erityisesti työtovereitaan kohtaan oli erittäin kireää ja hermostunutta. Eräät hänen kanssaan työskennelleet valittivat hänen muuttuneen kuin eri ihmiseksi. Hän tuli työpaikalle kaikkia muita ennen ja poistui sieltä vasta kaikkien muiden lähdettyä tarkastaen aina moneen kertaan, että ketään ei vain jäänyt konttoriin hänen jälkeensä, ja että kaikki paikat oli huolellisesti lukittu. Tällaisena ylihermostuneena hänen käytöksensä pysyi muutaman konkurssin jälkeisen viikon, mutta tasaantui sitten vähitellen ennalleen.

Kun konkurssin tehneen yrityksen pääkassanhoitaja ja kirjanpidosta vastaava a) yrittää pesänhoitajia liehakoiden epätoivon vimmalla varmistaa sen, että hän ei itse vain olisi irtisanottavien joukossa, b) yrittää kiinnittää kaiken huomion entisten omistajien tekemiksi keksimiinsä rikoksiin, c) yrittää estää kenenkään muun kuin itsensä pääsyn kirjanpitoa tutkimaan ovet lukituttamalla sekä joka päivä ensimmäisenä toimistoon saapumalla ja viimeisenä sieltä poistumalla ja d) kun hänen koko käytöksensä samalla on poikkeuksellisen hermostunutta ja epäluuloista, eikö sen pitäisi herättää ajatuksia?


Samppanjajuhla

Huhtikuussa 1989 konkurssipesän johtoryhmä oli viikkojen jahkailun jälkeen vihdoin tilanteessa, jossa uusi sahayhtiö oli perustettu, ja päätös sahauksen aloittamisesta tehty. Konkurssiprosessin voitiin siis katsoa olevan eräässä välivaiheessaan. Jäljellä olisi enää Harjasteiden lopullinen eliminoiminen. Oli siis aihetta juhlia Harjasteista saatua voittoa.

Harjasteista saadun voiton juhla, jonka Visa Rossi, Markku Korstonen, Harri Roivaala, Ossi Ruttonen, Salme Hajumetsä ja Sirkka Pikkanen järjestivät vanhassa Hoviniemen salissa, on asia, jota kukaan Harjaste ei mielellään ajattele, mutta jota toisaalta ei voi koskaan unohtaakaan. Tämä Harjasteiden vastainen orgia ja Suuren Koston juhlinta oli monen muunkin mielestä inhottava ja moraaliton tapahtuma.

Kun Salme Hajumetsä huhtikuussa 1989 Lauri Harjasteen kärsimyksille nauraen kohotti samppanjalasinsa Hoviniemen salissa ja sanoi, että kauanhan tätä on odotettukin, oli kulunut noin neljä kuukautta siitä, kun hän oli nauttinut saman miehen tarjoamaa jouluglögiä Puistoniemessä ja kohottanut maljansa Ahokkalan Sahan menestykseksi. Nämä kaksi tapahtumaa sen enempää kommentoimatta kertonevat kaiken oleellisen Salme Hajumetsän luonteesta.

Samppanjaa siis juotiin. Aivan puhdas ei juhlijoiden omatunto tainnut kuitenkaan olla; kun Korstonen havaitsi Lauri Harjasteen auton nousevan Hoviniemen rantatietä, kehotti hän panemaan pullot piiloon siltä varalta, että Harjaste sattuisi saapumaan paikalle. Pelko oli turha.

Kun samppanjaa monta pulloa juotiin, alkoi se näkyä juhlijoiden, erityisesti Visa Rossin, käytöksessä. Juuri tässä yhteydessä yrittikin Rossi udella Hajumetsältä ja Pikkaselta Puistoniemen rakentamiseen liittyviä yksityiskohtia, josta asiasta jo aikaisemmin on mainittu. Kun juhlat sitten viimeisen samppanjapullon loputtua olivat ohi, ja väki poistui paikalta, lähti Rossikin lakimiehistä välittämättä ajamaan autollaan ilmeisessä humalassa - eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.

Muistoksi Harjasteiden vastaisesta voitonjuhlasta jäi Hoviniemen salin kattoon samppanjapullon korkin tekemä reikä, jonka synnystä Salme Hajumetsä lupasi käsi Raamatulla vannoa olevansa mitään tietämättä, jos asiasta häneltä joskus kysyttäisiin.


KAHA-Saha Oy

Kevät 1989 kului, ja uusi yhtiö KAHA-Saha Oy aloitti toimintansa. Konkurssintekijät olivat päättäneet hyödyntää Ahokkalan Sahan vuosikymmenien aikana tunnetuksi tekemän laivausmerkin ER-SA uudessa yhtiössään. Tehdäkseen KA-HA -merkin edes jotenkin uskottavaksi he nimesivät koko yhtiönsä KAHA-Sahaksi. Näin he kai kuvittelivat voivansa uskotella ulkomaisille ostajille KA-HA -laivausmerkin alun alkaenkin tarkoittaneen KAHA-Sahaa.

Vaikka SKOPin edustajat ehkä kunnon vallankumouksellisten tavoin kirjoittivat kaappaamansa sahan historian uudelleen, siten että siitä oli poistettu kaikki Harjaste-nimeen viittaava, ehkä joku vielä kuitenkin muisti mitä KA-HA -merkki alunperin tarkoitti. Kirjainyhdistelmähän tulee Kaarle Harjasteen etu- ja sukunimien kahdesta ensimmäisestä kirjaimesta, KAarle HArjaste. Harjasteen suvun kannalta viittaus Kaarle Harjasteeseen uuden sahan tunnuksessa on tietysti loukkaus tämän elämäntyötä kohtaan - kaikki tapahtunut huomioon ottaen.

Uuden sahayhtiön ulkomainen asiakaskunta ja koko markkinointifilosofia poikkesivat Ahokkalan Sahan vastaavista niin paljon, että vanhan laivausmerkin käyttäminen sahatavaran laadun osoittimena ei olisi ollut välttämätöntä. Suurin syy KA-HA -merkin käyttöönottoon lienee ollutkin halu hyödyntää sahalla olleita KA-HA -leimasimia ja samalla hieman ärsyttää Harjasteita.

Uudelleen perustetun sahan olisi voinut nimetä SKOP-Sahaksi, kuten Ossi Ruttonen leikillään eräässä tilaisuudessa esitti. Sen laivausmerkki olisi voitu valita esimerkiksi seuraavasta luettelosta: KOS-TO, VI-HA, TU-HO, PA-HA.


Rossi valitsee

Kun sahan uusi hallinto konkurssin jälkeen ryhtyi valikoimaan työntekijöitä uuden yhtiön käyttöön, joutui se turvautumaan lähes pelkästään Visa Rossin arviointeihin. Rossin kriteerinä oli pääasiassa se, millaiset suhteet kullakin työntekijällä oli ollut Harjasteisiin. Toisin sanoen, mitä paremmat välit, sitä suurempi paine työttömyyskortistoon, ellei joku aivan pakottava seikka puoltanut tällaisen väärinajattelevan henkilön uudelleenpalkkaamista. Visa Rossi käytti suorasukaista ja karkeaa kieltä arvioidessaan inhoamiaan työntekijöitä. Kuka oli "vanha suulas akka" ja kuka oli "sahan tyhmin mies" ja kuka oli jotain muuta.

Rossin kriteerit olivat kovat. Pois sai lähteä kaikkein pisimpään, noin neljäkymmentä vuotta sahalla työskennellyt Kosti Janikka, jolla vielä olisi ollut muutama vuosi eläkkeelle pääsyyn. Työtä ei myöskään löytynyt lähes yhtä kauan sahan palveluksessa olleelle Eero Hannuselle. Ammatinvaihto oli edessä Kalle Janikallakin, joka oli jo toisen polven sahalaisia, ja oli itsekin ollut lähes koko työikänsä Ahokkalan Sahan ja KAHAn töissä.

Monet sahan työntekijöistä, erityisesti kauan sahalla olleet, pitivät konkurssia ikävänä tapahtumana ja Visa Rossia tähän tapahtumaan suurena syyllisenä. Jos yleensä jonkun johtajan voidaan sanoa olleen alaistensa halveksima, Visa Rossi epäilemättä oli sitä. Sahalla työskentelevien vastenmielisyys Rossia kohtaan ilmeni jo heidän syksyllä 1988 laatimassaan kirjelmässä, jossa he totesivat Rossin olevan tarpeeton ja pelkäksi haitaksi Ahokkalan Sahan toiminnalle. Konkurssin jälkeen työntekijöiden Rossia kohtaan tuntema inho jos mahdollista vieläkin lisääntyi. Joku heistä ehdottikin leikillään, että pitäisi pyytää työntekijät erääseen paikalliseen ravintolaan, tarjota heille pari kierrosta ja kutsua sitten Visa Rossi paikalle. Kun hän olisi sisällä, lukittaisiin ovet. Miten sitten kävisi, se jäi kunkin mielikuvituksen varaan.

Edes raha ei välttämättä motivoi työssä pysymiseen, jos henkinen ilmapiiri ei ole terve. Uusi yhtiö, KAHA-Saha Oy, oli kuin valtio, jossa oli tehty kommunistinen vallankumous. Sen rakennusaineena olivat tyypilliset: kosto, vallanhimo, viha, valhe, menneisyyden väärentäminen, epäoikeudenmukaisuus jne. Oli ihmisiä, jotka olisivat saaneet jäädä kommunistivaltioon, KAHA-Saha Oy:n palvelukseen, mutta jotka mieluummin valitsivat pakolaisuuden ja vapauden. Sahanhoitaja Jarmo Happonen oli yksi näistä. Muutamia kuukausia uuden yhtiön toimintaa seurattuaan hän katsoi, että parempi on käydä vaikka vieraalla paikkakunnalla työssä kuin jatkaa SKOPin ja Ruttosen alaisuudessa.


Kaikkia ihmisiä ei voi ostaa

Ahokkalan Saha tunnettiin työpaikkana, josta ei työntekijöitä kovin helposti erotettu. Aikojen kuluessa sahalla oli työssä monia sellaisiakin ihmisiä, joiden työpanos ei jonkin puutteellisuuden vuoksi ollut sataprosenttinen. He saivat kuitenkin tehdä työtään omien kykyjensä mukaan ikään kuin saha olisi ollut eräänlainen suojatyöpaikka heille. Kaikesta tästä seurasi, että suurin osa Ahokkalan Sahan työntekijöistä arvosti työpaikkaansa ja työnantajaansa ja oli tarvittaessa valmis jopa tiettyihin uhrauksiin näiden puolesta. Sahan viimeisten vuosien vaatimaton palkkataso, johon työntekijät nurkumatta tyytyivät, oli elävä osoitus tällaisesta uhrimielestä.

Ahokkalan Sahalla oli työntekijöitä, jotka olivat antaneet koko elämänaikaisen työpanoksensa sahan hyväksi. Monet heistä olivat olleet sahalla niin kauan, että muistivat vielä hyvin sahan perustajan Kaarle Harjasteen, ja sen kuinka hän päivittäin henkilökohtaisesti seurasi ja ohjasi töitä sahalla. Sahan historiaa vuosikymmeniä myötäeläneinä nämä vanhat työntekijät eivät yksinkertaisesti voineet kääntyä Harjasteita vastaan, vaikka konkurssintekijät niin ehkä olisivat halunneetkin.

Useimpien tavallisten työntekijöiden oikeustajun vastaista oli se, että työpaikkojen ylläpitämiseksi omaisuutensa peruuttamattomasti uhranneet Harjasteet konkurssin jälkeen julistettiin ikään kuin ihmisarvonsa menettäneiksi. Harjasteiden huono kohtelu konkurssin jälkeen - joka oli kaikkien nähtävissä - ei yksinkertaisesti mahtunut tavallisten rehellisten työntekijöiden käsitykseen reilusta pelistä.

Työntekijöiden oikeustajun ja vastuukäsityksen mukaista ei myöskään ollut se, että Harjasteiden pahin pilkkaaja, yhtiöt tahallaan konkurssiin ajanut entinen johtaja Visa Rossi mitään varsinaista työtä tekemättä nautti täysistä palkka-, auto-, asunto- ja ravintolaeduista samaan aikaan kun konkurssiin syyttömät, yhtiölle kaikkensa antaneet työntekijät saivat pelätä paitsi työpaikkansa myös saamatta olevan palkkansa puolesta.


Päätöksissä hidastellaan, laivalla risteillään

Ensimmäinen konkurssin jälkeinen kesä tuli, ja asiat sahatoiminnassa etenivät suotuisissa merkeissä sahatavaran hinnan noustessa odotetusti. Sahayhtiö hyödynsi konkurssipesää varsin häikäilemättömästi. Yhtiön perustamiskulut maksatettiin pääosin konkurssipesällä. Yhtiö toimi Kaarlelan tilalla konkurssipesän vuokralaisena tuhannen markan kuukausivuokralla, kun käypä vuokra olisi ollut moninkertainen (myöhemmin, kun ravintolamenoihin käytetyt pesän käteisvarat alkoivat huveta, vuokraa tosin korotettiin). Yhtiö hyödynsi muutenkin konkurssipesää mm. ostamalla pesältä auton noin 50.000 markan alennuksella sekä tukun autoradiopuhelimia romuhintaan (yksi niistä meni Visa Rossille). Keinoilla millä hyvänsä pankki halusi saada yhtiön tuloksen näyttämään mahdollisimman hyvältä nyt, kun typerät Harjasteet eivät enää olisi pilaamassa asioita. Konkurssin jälkeen kohonneilla sahatavaran hinnoilla sekä uuden yhtiön velka- ja korkotasolla huonoon tulokseen päätyminen olisikin ollut jo ihme.

Pankilla meni hyvin, ja uudella yhtiöllä meni hyvin, mutta sen sijaan Lauri Harjasteen asuntoon liittyvät asiat eivät edenneet niin kuin hän olisi halunnut ja odottanut. Jo keväällä pankki oli Korstosen välityksellä ilmoittanut Harjasteelle, että hänen annetaan pitää Uittonimen talonsa, kunhan hän maksaa pankille sovitun summan rahaa. Kaiken siis piti olla kunnossa. Ystäviensä neuvoja noudattaen Harjaste kuitenkin pyysi asiasta lopullisen ja kirjallisen lupauksen. Sitä hän ei saanut, mutta kun Korstonen vakuutti asian olevan sovittu ja Puistoniemen tontin jäävän Lauri Harjasteelle, hänellä ei ollut mitään syytä olla uskomatta tähän lupaukseen.


Vaikka tilanne oli ahdistava, Harjasteet yrittivät elää niin normaalisti kuin mahdollista. Välillä oli aikaa ottaa valokuviakin Hoviniemen pihassa. Kuvan antiikkiauto oli yksi konkurssin monista uhreista. Se häädettiin Korstosen määräyksestä autotallista. Kodin menettämisen ja sitä seuranneen kaaoksen sekä vuosia kestäneen häätöuhan keskellä Henry Harjasteen voimavarat eivät riittäneet sen asianmukaiseen säilyttämiseen. Hieno auto tuhoutui. 

Kesän 1989 aikana Korstonen aika ajoin vieraili Taipalsaarella ja tapasi silloin tällöin Lauri Harjastettakin. Heinäkuun 6. päivänä järjestivät pankin edustajat eräänlaisen korvikeristeilyn Helena-laivalla. Risteilystä oli sovittu laivan myynnin yhteydessä. Esko Karjalainen ei ilmestynyt kippariksi, mutta muuten risteilyllä oli mukana edustava joukko pankkiväkeä. Henry Harjaste kuvasi videokameralla risteilylle osallistujat heidän noustessaan laivaan kirkonkylän rannasta. Tästä Markku Korstonen hermostui suunnattomasti, ja Lauri Harjasteella oli täysi työ lepytellä hänet ja selitellä kuvailujen syitä.

Korstosen hermostuminen kuvaamisen vuoksi tuntui oudolta, mutta jälkeenpäin ajatellen se on hyvin ymmärrettävää. Risteilyseurue koostui nimittäin henkilöistä, joiden osallistuminen yhdessä tällaiselle matkalle olisi saattanut olla hieman hankalasti selitettävissä. Joku olisi voinut esimerkiksi kysyä, mitä tekemistä Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesän hoitajilla, TERMIIKKI -nimisen osakeyhtiön "bulvaani-toimitusjohtajalla" ja Säästöpankkiliiton johtajilla on keskenään, kun he kaikki yhdessä osallistuvat samalle laivamatkalle. TERMIIKKI OY:stä kerrotaan lisää myöhemmin.


Korstonen, hermopelin mestari

Markku Korstosen linja Harjasteita kohtaan noudatti alusta lähtien tiettyä pettämätöntä kaavaa. Kaavan voisi nimetä vaikka kiristä ja löysää -kaavaksi. Välillä Korstonen oli leppoisa ja sovittelunhaluinen. Tällainen asenne ymmärrettävästi herätti toivoa Lauri Harjasteessa. Toivo kuitenkin vaihtui taas epätoivoksi, kun Korstonen jonkin ajan kuluttua kihisikin punaisena raivosta ja saneli toinen toistaan ankarampia uhkauksia. Suurimman epätoivon vallitessa Korstonen sitten jälleen saattoi vaihtaa linjaansa ja olla pehmeä ja neuvotteluhaluinen, kunnes hän taas jonkin ajan kuluttua muuttuisi kireäksi ja uhkaavaksi. Jokainen kiristäminen oli yleensä tiukempi kuin sitä seurannut löysääminen. Niinpä pitkän ajan kuluessa tilanne koko ajan, ikään kuin huomaamatta, kävi vaikeammaksi.

Yhdessä aikaisemmin selostetun kohdehenkilön luontaisen optimismin hyväksikäytön kanssa edellä selostettu käyttäytyminen oli äärimmäisen rasittavaa ja hermostuttavaa. Tällainen henkinen väkivalta kuitenkin ilmeisesti kuuluu olennaisena osana rutinoituneen konkurssijuristin menettelytapoihin hänen hiillostaessaan uhriaan. Hermonsa menettänyt uhri suostuu lopulta mihin tahansa - tai kuolee.

Mihin Markku Korstonen olisi Lauri Harjasteen suostumusta kaikkein kipeimmin tarvinnut?

Maakauppoihin. Jo kesällä 1989 Korstonen mainitsi Lauri Harjasteelle parin eteläsuomalaisen yhtiön ilmaisseen kiinnostuksensa hänen nimissään olevien maa-alueiden ostamiseen. Toinen yhtiöistä oli nimeltään FAKTAPATO Oy ja toinen TERMIIKKI Oy. Edellisen kotipaikka oli Helsinki ja jälkimmäisen Tampere. Kummankin yhtiön todelliset omistajat olivat taipalsaarelaiset pankinjohtajat Rauno Mattila ja Keijo Harjanen. Heidän omistuksensa oli salattu erilaisin järjestelyin.

Salaperäisiä maanostajia

.
Vaikka SKOPin lakimies Markku Korstonen ei ennen konkurssia varsinaisesti hoitanutkaan Ahokkalan Sahan asioita, hän tunsi kuitenkin sahan tilanteen vuosien ajan. Hän tiesi myös tarkkaan Harjasteiden omistuksessa olleet maatilat ja niiden arvon. Korstonen oli kuin mato joka näki mädän omenan ja odotti sen putoamista. Ja tässä omenassa oli paljon herkullisia lisukkeita, meheviä maita, joilla voi pitkään herkutella.

Korstonen ei suinkaan ollut pelkästään pesänhoitaja, joka vasta konkurssin tapahduttua rutiininomaisesti pyydettiin paikalle. Pankin lakimiehenä ja Mikael Luopion naapurina ja työtoverina hän oli mukana kuvioissa jo ennen konkurssia. Hän oli mm. se, joka pankin puolesta sopi Kullervo Paasosen kanssa KAHAn liiketoiminnasta maksettavasta hinnasta. Korstonen oli innokkaasti mukana pudottamassa omenaa, ja hän halusi haukata siitä ison palan itsekin.

Kun konkurssi oli tapahtunut, alkoi yleinen spekulaatio siitä, kenelle Harjasteiden maat päätyisivät. Taipalsaaren Säästöpankin johtajat ilmaisivat heti kiinnostuksensa maita kohtaan, mikä käy ilmi mm. aiemmin siteeratusta keskustelusta, jossa Ruttosen asuntokysymystä pohditaan. Ratkaisu, että Taipalsaaren Säästöpankki ostaisi Harjasteille kuuluneita maita, oli esillä aina heinäkuun laivaristeilyyn saakka, mutta sitten suunnitelmasta yllättäen luovuttiin. Eräänä syynä luopumiseen oli kenties asian herättämä yllättävän suuri kiinnostus paikkakunnalla ja se, että Lauri Harjasteen pihapeltojen ostaminen ei tässä tilanteessa olisi ollut kovin hyvää mainosta paikalliselle pankille. Luopuessaan ostohankkeista pankinjohtajilla oli kuitenkin jo aivan muita suunnitelmia.

Harjasteille itselleen ei tässä vaiheessa kerrottu mitään heidän maidensa myyntisuunnitelmista.

Markku Korstonen tarvitsi Lauri Harjasteen nimikirjoitukset TERMIIKKI Oy:n ja FAKTAPATO Oy:n kauppakirjoihin. Siksipä hänen täytyi pysyä ainakin näennäisesti jonkinlaisissa väleissä Harjasteen kanssa. Pitääkseen tämän rauhallisena hän lupaili epämääräisesti yhtä ja toista ja herätti siten aiheetonta optimismia. Elokuussa tilanne näytti jopa niin valoisalta, että Lauri Harjaste kuvitteli saavansa lunastetuiksi paitsi Puistoniemen rantakappaleen, myös Hoviniemen pihapellot. Kun lisäksi samoihin aikoihin Henry Harjaste oli Korstosen antaman neuvon perusteella ja rakennustarkastaja Ismo Ala-Kuljun tekemään arvioon perustuen jättänyt ostotarjouksen Hoviniemen talosta, näyttivät asiat varsin valoisilta; parhaimmassa tapauksessa Harjasteille sittenkin jäisi lähes koko vanhan Hoviniemen ydinalue.

Keskeneräisten rahoitusjärjestelyjen tai jonkin muun syyn vuoksi Korstonen ei voinut vielä kesällä tehdä kauppoja TERMIIKIN ja FAKTAPADON kanssa. Hänen piti siis pelata aikaa ja pitää Harjasteet rauhallisina, kunnes hän saisi tarvittavat nimikirjoitukset Lauri Harjasteelta. Kun Henry Harjasteen tarjous Hoviniemen talon ostamisesta oli jonkin aikaa ollut Korstosella, hän ilmoitti pankin haluavan myydä samalla kertaa koko Kaarlelan tilan, jolla talo sijaitsee, eikä siis pelkkää taloa. Tämä oli vain taktiikkaa tilanteen pitkittämiseksi. Tosiasiassa Korstonen ei aikonut myydä sen enempää taloa kuin tilaakaan kenelläkään Harjasteelle mistään hinnasta. Henry Harjaste ryhtyi kuitenkin toimenpiteisiin koko Kaarlelan tilan ostamiseksi suunnittelemansa kiinteistöyhtiön nimiin - mitäpä muutakaan hän voi.

Lauri Harjaste oli pohtinut tilannetta lakimiesystäviensä kanssa. Saatavissa olevien tietojen valossa näytti siltä, että pankki olisi valmis tekemään eräänlaisen kokonaisratkaisun maa-asioissa. Käytännössä se olisi tarkoittanut sitä, että kaikki kaupat olisi tehty kerralla: Kiikkusaari ja ns. hajatilat olisivat menneet pankin valitsemille ostajille, ja Harjaste puolestaan olisi saanut ostaa käypään hintaan Hoviniemen pihapeltoja sekä Puistoniemen talonsa. Samassa yhteydessä olisi tehty mahdollisesti vielä kauppa Kaarlelan tilasta Henry Harjasteen ja pankin kesken, tai ainakin sovittu asiasta. Edellä mainittu Puistoniemen ja pihapeltojen ostaminen olisi käytännössä merkinnyt kiinnityksistä vapauttamista sovittua korvausta vastaan - juridisestihan maat nimittäin yhä olivat Lauri Harjasteen omistuksessa, joten mikään oikea osto ei olisi ollut edes mahdollinen.

Toteutuipa edellä kuvattu kokonaisratkaisu tai ei, Lauri Harjaste oli joka tapauksessa päättänyt olla allekirjoittamatta mitään kauppakirjoja, ellei hän samassa yhteydessä myös itse saisi kirjallisessa muodossa olevaa vakuutusta siitä, että ainakin hänen Puistoniemen talonsa tulee säilymään hänellä.


Korstonen menettää malttinsa

Vaikka Lauri Harjaste halusikin saada Puistoniemeä sekä muuta omaisuuttansa koskevat asiat mahdollisimman nopeasti selvitettyä, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään tarvetta hätiköityihin ratkaisuihin. Välittömästi konkurssin jälkeen, jolloin tilanne oli kaikkein hermostuttavin, hän luultavasti olisi ollut valmis allekirjoittamaan minkä tahansa paperin saadakseen jonkinlaisen varmuuden talonsa säilymisestä. Nyt konkurssista oli kuitenkin kulunut jo puoli vuotta, ja oli ollut aikaa pohdiskella tilannetta ja keskustella asioista muidenkin kanssa.

Kuten on jo mainittu, Lauri Harjaste oli päättänyt olla allekirjoittamatta mitään kauppakirjoja, ellei hän samassa yhteydessä saisi kirjallista vakuutusta ainakin Puistoniemen talonsa, mutta mahdollisesti myös Hoviniemen pihapeltojen sekä Suosaaren kesämökkinsä saamisesta itselleen. Ilmaiseksi hän ei tietenkään olettanut mitään edellä mainituista saavansa, vaan virallisesti määriteltyihin käypiin hintoihin. Ostoja varten yhdistettäisiin suvun rahat ja otettaisiin lainaa. Tämä oli siis lähtökohta, kun varatuomari Markku Korstonen torstaina syyskuun 7. päivänä yllättäen soitti Lauri Harjasteelle ja pyysi häntä saapumaan Taipalsaaren säästöpankkiin allekirjoittamaan maakauppakirjoja.

Toiveikkain mielin ja tyytyväisenä siitä, että asiat vihdoinkin lähtivät etenemään, Harjaste meni pankkiin Korstosta tapaamaan. Tuttuun tapaan avustajanaan hänellä oli eläkkeellä oleva pankinjohtaja Arvo Kankuri. Pankissa olivat jo paikalla niin kaupanvahvistaja kuin ostajankin edustajat.

SKOPin lakimies Markku Korstonen antoi Lauri Harjasteelle kaksi valmiiksi tehtyä kauppakirjaa ja pyysi niihin allekirjoitukset. Toisella kauppakirjoista Harjaste olisi myynyt nimissään olleet ns. sivutilansa TERMIIKKI Oy:lle yhteensä kuudensadantuhannen markan hinnasta ja toisella kauppakirjalla Kiikkusaaren eteläinen puolisko olisi siirtynyt FAKTAPATO Oy:n omistukseen 6,8 miljoonalla markalla. Vaikka Taipalsaaren Säästöpankin johtajatkin olivat paikalla, heidän liittymisensä millään tavalla ostajayhtiöihin ei käynyt ilmi. Yhtiöiden puolesta kauppaa oli tekemässä lehdissäkin mainittu oululainen lääketieteen opiskelija.

Mistään Lauri Harjasteen ehdottamista kokonaisratkaisuista Korstonen ei suostunut keskustelemaan, vaan hän ainoastaan vaati Harjasteelta nimiä TERMIIKIN ja FAKTAPADON kauppakirjoihin. Myöskään mitkään lykkäykset, joita Harjaste pyysi mahdollisten veroseuraamustensa selvittämistä varten, eivät tulleet kyseeseen. Paperit oli allekirjoitettava heti ja ehdoitta. Kun Lauri Harjaste ei tähän suostunut, menetti Korstonen täysin malttinsa. Hän meni Arvo Kankurin luokse, kätteli tätä ja sanoi, että ei halua olla tämän kanssa enää koskaan missään tekemisissä. Sitten hän poistui huoneesta.

Neuvottelut, mikäli Korstosen Molotov-tyylisiä uhkavaatimuksia tämän jälkeen enää miksikään neuvotteluiksi voidaan sanoa, jatkuvat välittäjän avulla. Raivon vallassa Korstonen saneli, että mistään maiden myynneistä Harjasteille ei keskustella, ja että kaikki siihen asti annetut Puistoniemeä koskevat lupaukset perutaan. Lisäksi Korstonen antoi uhkavaatimuksen, jonka mukaan Henry Harjasteen romppeitten on oltava pois Hoviniemestä viikon kuluessa, tai hän lukituttaa talon ovet.

Tapaamisen jälkeen Korstonen kävi KAHA-Saha Oy:n toimistossa. Sielläkin hän puhisi vihoissaan, kuinka Lauri Harjaste on aivan "eri sfääreissä", ja asiat eivät sen vuoksi ole edenneet toivotulla tavalla. Korstosta ei toista kertaa tällä tavalla nöyryytetä. On koston aika.


Masennuksen aallonpohja

Toiveikkuus oli jälleen kerran muuttunut epätoivoksi - tällä kertaa ehkä kaikkein pahimmaksi konkurssin jälkeen. Haaveet Puistoniemen, Hoviniemen pihapeltojen, Suosaaren ja Hoviniemen vanhan päärakennuksen saamisesta olivat vaihtuneet peloksi Puistoniemen talonkin menettämisestä. Mielialat olivat matalalla.

Korstosen logiikka ja hänen käytöksensä pankissa tuntuivat käsittämättömiltä. Lauri Harjaste ja hänen vaimonsa olivat järkyttyneitä tapauksen johdosta. He vaativat poikaansa Henryä olemaan Korstoselle mieliksi ja tyhjentämään Hoviniemen asuntonsa, jotta Korstonen ei ajaisi heitäkin pois kodistaan. Näin toteutui optimismin hyväksikäytön ja kiristä-löysää -periaatteen lisäksi kolmaskin Korstosen ja muiden hänenlaistensa suosima klassinen painostusmenetelmä: omaisten kautta uhkaaminen.

Haluttomasti ja hitaasti Henry Harjaste alkoi tyhjennellä Hoviniemen asuntoansa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että Korstosen täytyi olla mieleltään häiriintynyt, kun hän ilman mitään erityistä syytä käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Henry Harjastehan ei tiennyt tuolloin, että Korstosella mitä ilmeisimmin oli todellisia syitä pettymykseensä ja riehumiseensa. Siispä Harjaste vain päätti toimia vanhan sanonnan mukaan: hullulle on aina oltava mieliksi.

Vaikka Henry Harjaste olikin jo tietoinen pankin menettelytavoista, hän sortui mitä alkeellisimmin toteutetun optimismin hyväksikäytön uhriksi: Hoviniemeä tyhjentämällä hän nimittäin ryhtyi auttamaan Korstosta hänen itsensä tuhoamisessa kuvitellen siten muka parantavansa neuvottelumahdollisuuksiaan. Todellisuudessahan hän toimillaan vei pohjan viimeisiltäkin edellytyksiltä millekään neuvotteluille. Niin kauan kun Harjasteet olivat asuneet Hoviniemessä, olisi edes teoriassa voitu neuvotella - heidän poistumisensa jälkeen ei ollut enää mitään mistä neuvotella. Ja juuri tähän Korstonen ovelasti pyrkikin.

Tuota samaa taktiikkaa käyttävät viranomaiset neuvotellessaan panttivankeja ottaneiden pankkiryöstäjien tai konekaappareiden kanssa. He tekevät kaappareille näennäisiä myönnytyksiä, joiden ehtona on, että kaappaajat vapauttavat osan panttivangeistaan. Lopputuloksena on se, että kaappaajat eivät ole edenneet millään tavalla omassa asiassaan, mutta sen sijaan heillä on vähemmän panttivankeja ja siten vähemmän neuvotteluvoimaa.

Saman tyyppinen toiminta on kyseessä myös silloin, kun isompi maa suunnittelee valtaavansa pienemmän maan. Se kiristää pienemmältä maalta myönnytyksiä myönnytysten perään antamalla ymmärtää, että se ei hyökkää, mikäli vaatimuksiin suostutaan. Sen jälkeen kun pienempi maa on riittävästi heikentänyt mahdollisuuksiaan puolustautua, isompi maa lopulta kuitenkin hyökkää.

Henry Harjaste ei taipunut Korstosen vaatimuksiin ensisijaisesti edellä mainitun seikan perusteella. Hänellä olisi riittänyt sisua vaikka kytkeä itsensä ketjulla kiinni kotinsa rappukäytävän kaiteisiin, jos olisi ollut kyse pelkästään Korstosesta ja Rossista ja Ruttosesta. Hän kuitenkin suostui tyhjentämään Hoviniemen asuntoaan sen vuoksi, että hänen vaimonsa, vanhempansa ja muut sukulaisensa häntä epätoivoissaan vaativat niin tekemään. Omaisten kautta uhkaaminen onnistui Korstoselta sataprosenttisesti.

Vaikka Korstonen olikin uhkauksensa antanut, ei Henry Harjaste vakavissaan ollut luopumassa Hoviniemen kodistaan. Tehdäkseen lähiomaisilleen mieliksi, hän päätti kuitenkin tyhjennellä huoneita. Voisihan hän sitten ainakin ilmoittaa Korstoselle, että asunto on tyhjä, eikä hän enää vakituisesti asu siinä. Tämän jälkeen, kun hullulle olisi tehty mieliksi, voitaisiin uudelleen aloittaa neuvottelut talon ostamisesta.


Henry Harjasteen "valokuvalabbis" jäi Hoviniemeen täysissä varusteissaan.

Koska Henry Harjasteella ei ollut mitään paikkaa, johon hän huonekaluja ja muita suuria tavaroita olisi voinut Hoviniemestä viedä, raahasi hän niitä talon suurelle ulkovintille. Varsinaiset asuinhuoneethan tyhjenivät näin joka tapauksessa aivan kuten Korstonen oli vaatinut, ja vintiltä tavarat olisi ollut helppo sitten joskus palauttaa takaisin huoneisiin.

Henry Harjasteen viimeisetkin kuvitelmat asioiden ratkeamisesta onnellisella tavalla haihtuivat, kun Korstonen yllättäen soitti hänen isälleen ja ilmoitti seuraavan viikon alussa vaihtavansa lukot asuntoon. Henry Harjasteelle ja hänen perheelleen jätettiin siis yksi viikonloppu aikaa muuttoon.

Henry Harjasteen kodin tyhjentäminen Korstosen antamassa määräajassa oli mahdottomuus. Vintillä ja pannuhuoneessa olleen suuren tavaramäärän lisäksi taloon jäi Harjasteen valokuvalaboratorio kaikkine laitteineen, televisio, videonauhuri, pakastekaappi, keittiön kalustoa, opiskelupaperit sekä komeroittain erilaista irtainta.


Nöyryytyksen huipennus

Syyskuun 17. ja 18. päivän välinen yö oli viimeinen, jonka Henry Harjaste perheineen kodissaan vietti. Kun Harjasteen perhe oli käynyt yöllä viimeisen kerran saunassa, Henry Harjaste asetti sattumalta löytämänsä vanhan Alexander Harlinia esittävän valokuvan keittiön pöydälle, sytytti sen eteen kynttilän, ja istui hiljaa kuvan ääressä. Hän vannoi sen edessä esi-isälleen, Hoviniemen rakennuttajalle, hiljaisen valan, että ei jätä taistelua kesken, vaikka tilanne nyt täysin toivottomalta näyttääkin. Vaikka Harjasteet eivät koskaan enää Hoviniemian pystyisi palaamaankaan, Alexander Harlinin ja hänen sukunsa kodin anastamisen ja häpäisemisen Henry Harjaste ei sallisi jäävän seuraamuksitta.

Harjasteen perhe ehti nukkua muutaman tunnin tuona viimeisenä yönä. Sitten patjat kannettiin vintille ja Harjasteet poistuivat talosta. Viimeisenä oven sulki Henry Harjaste. Hän oli 1860-luvulla talon rakennuttaneen Harlinin suvun viimeinen edustaja, jonka koti Hoviniemi oli ollut. Henry Harlin päätti, että missä tahansa hän ikinä elämässään tämän jälkeen asuisikaan, hän ei käyttäisi paikasta nimitystä "koti". Sen sanan hän oli pyhittänyt vain yhdelle rakennukselle maailmassa. Hoviniemi tulisi säilymään Henry Harjasteen ainoana kotina koko hänen loppuelämänsä ajan, vaikka hän ei sinne enää koskaan pääsisikään.

Pian sen jälkeen, kun Henry Harlin perheineen oli poistunut Hoviniemen kodistaan, paikalle saapuivat Ossi Ruttosen määräämät työmiehet ja murtautuivat sisälle leikaten kulmahiomakoneella ovesta lukon juurineen irti.

Uuden asunnon pystyy hankkimaan, ja uuden talon pystyy rakentamaan. Mutta on jotakin, jota millään rahalla ei voi ostaa. Nimittäin henkisiä arvoja, muistoja, perinteitä ja historiaa. Niiden menettäminen on korvaamatonta. Tunne-elämää vailla olevien psykopaattien on mahdotonta tajuta tätä.


Rahako kaiken takana?

Nyt on selostettu Harjasteen perheen karkotus Hoviniemestä. Ahokkalan Sahan konkurssista alkunsa saaneet tapahtumat eivät kuitenkaan loppuneet syyskuun 18. päivänä, vaan jatkuivat edelleen. Syyskuun 18. päivänä Hoviniemian tehty murtautuminen oli vain yksi tapahtuma muiden joukossa, pankin kannalta lisäksi mitättömän pieni tapahtuma. Mutta mikä oikeastaan johti tilanteen kärjistymiseen?

Sivutilat, joita TERMIIKKI Oy oli ostamassa, koostuivat kymmenestä erillisestä metsätilasta Taipalsaarella ja Savitaipaleella. Tiloihin sisältyi yhteensä yli 2,5 kilometriä Saimaan rantaa, ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala oli n. 440 hehtaaria. Tiloista neljä kuului Ahokkalan Saha Oy:n konkurssipesälle ja kuusi Lauri Harjasteelle.

Harjasteen omistamien tilojen yhteiseksi arvoksi oli SKOP ennen konkurssia erinäisten arviointien pohjalta määritellyt 2 miljoonaa markkaa. Suuri kysymys kuuluukin:

Miksi Markku Korstosella syyskuun alussa vuonna 1989 oli tulenpalava kiire myydä nämä kahden miljoonan markan tilat alle kolmasosalla niiden arvosta taipalsaarelaisten säästöpankinjohtajien salaa omistamalle TERMIIKKI Oy:lle?

Miksi myynnillä siis yhtäkkiä oli kiire, vaikka monta kuukautta oli kulunut, eikä mitään ollut tapahtunut? Vastaus tältä osin lienee varsin yksinkertainen: Kiire johtui siitä, että muutamaa päivää myöhemmin kauppaa ei enää olisi voitu tehdä. Taipalsaaren säästöpankin johtajien lähtölaskenta oli nimittäin jo täydessä käynnissä, ja muutama päivä aiotun kaupantekotilaisuuden jälkeen he joutuivat irtisanoutumaan, minkä jälkeen paljastui, tai ei enää viitsitty pitää salassa, heidän osallistumisensa TERMIIKKIIN.

Pankissa tapahtuneista epäselvyyksistä ensimmäisenä tiedotusvälineenä Suomessa vihjaisi Henry Harjasteen johtama Taipalradio, joka oli saanut tiedon asiasta puskaradion välityksellä. Muihin tiedotusvälineisiin uutinen johtajiston erosta tuli vasta muutamaa päivää myöhemmin.

Epätoivoisen kovalle kiireelle kaupanteossa ja Korstosen totaaliselle hermojen menettämiselle kaupan sitten estyessä, on vaikea keksiä muunlaista selitystä kuin se, että Korstonen on syyskuun 7. päivänä jo tiennyt säästöpankin johtajien odotettavissa olevista vaikeuksista. Kauppaahan olisi normaalitapauksessa aivan hyvin voitu lykätä vaikka kuukaudella tai parilla. Eiväthän maat ja metsät mihinkään olisi karanneet.

Entäpä FAKTAPATO Oy:n kauppa Kiikkusaaresta. Mistä siinä oli kyse? Miksi Kiikkusaarta ei voitu myydä kolmasosalla sen todellisesta arvosta, kuten sivutilat aiottiin myydä?

Ensinnäkin Kiikkusaari ja sen mahdollinen arvo oli ollut tarkkaan SKOPin tiedossa jo vuosikymmeniä. Saaressa sijaitsevan Harjasteiden omistaman maa-alueen arvoksi oli määritelty milloin mitäkin, mutta edellisinä vuosina tehnyt arviot olivat yleensä päätyneet jonnekin lähelle kymmentä miljoonaa markkaa. Näin ollen Markku Korstonen ei olisi voinut myydä Kiikkusaarta kovin paljon alle tuon hinnan. Tapaukseen olisi kiinnitetty liikaa huomiota, sillä Kiikkusaaren kohtalo oli jo kauan kiinnostanut niin Taipalsaaren kuntaa kuin tavallisia taipalsaarelaisiakin. Itse asiassa FAKTAPADON maksamaksi kaavailtu 6,8 miljoonaa on jokseenkin alin summa, mitä Kiikkusaaresta voitiin ajatella noissa olosuhteissa maksettavan ilman että asiasta olisi noussut kohua.


Mahdollisuus nopeaan arvonnousuun

Taipalsaarelaisten pankinjohtajien erottua paljastui pala palalta menetelmä millä he olivat huijanneet miljoonia markkoja omalta pankiltaan. He olivat ostaneet TERMIIKKI Oy:n nimiin kiinteistöjä, asuntoja, tehtaita ja mitä vain myytävänä oli. Sitten he olivat myyneet ostamansa kohteet edelleen moninkertaiseen hintaan DTT-Invest Oy:lle, jonka toiminnasta vastasi epämääräisen maineen hankkinut liikemies Jammu Koskinen. Kaupparahat, joista suurinta osaa ei koskaan ollut tarkoitettukaan maksettavan takaisin, Koskinen sai lainoina Taipalsaaren Säästöpankista. Ylihintaiset kiinteistöt kelpasivat puolestaan uusien lainojen vakuudeksi, ja näin muutaman kuukauden aikana miljoona toisensa jälkeen virtasi huijauksen tielle lähteneille pankinjohtajille.

TERMIIKKI Oy:n taustat on lehdistössä vuosien varrella selvitelty juurta jaksaen. Sen sijaan FAKTAPATO Oy:stä on julkisuudessa vaiettu täysin. Mikä siis oli FAKTAPATO?

FAKTAPADON arvoitusta pohdiskeltiin aikoinaan runsaastikin. Alusta lähtien oli selvää, että FAKTAPATO ei ollut mikään helsinkiläinen sijoittaja, niin kuin Korstonen oli väittänyt. Millään tavanomaisilla keinoilla Kiikkusaari ei olisi ollut helposti hyödynnettävissä. Ostajan rahat olisivat seisseet siinä pitkään ennen kuin tuottoa olisi ollut odotettavissa. Kukaan ei olisi pystynyt takaamaan, toteutuuko kunnan kaavailema silta, ja milloin se toteutuu. Näiden tosiseikkojen valossa näyttääkin ilmeiseltä, että FAKTAPADON taakse kätkeytyi henkilöitä, joilla oli varmuus nopeasta rikastumisesta Kiikkusaarella. Ainoat, joilla tällainen varmuus oli, olivat Taipalsaaren säästöpankinjohtajat.

Mattila ja Harjala olisivat helposti ja nopeasti voineet myydä 6,8 miljoonalla markalla ostamansa saaripalstan välittömästi huomattavasti kallimmalla DDT-Investille tai jollekin muulle vastaavalle SKOP-lainoitteiselle haamuyhtiölle. Odotettavissa olisi siis ollut miljoonien markkojen varma pikavoitto. Ei kai siis ole ihme, että tällainen voitto yritettiin saada pankista ulos keinolla millä hyvänsä ennen kuin se olisi mahdotonta. Maa poltti jo jalkojen alla.

Kuinka paljon Mattila ja Harjala kaikkiaan aikoivat hyötyä Korstosen kanssa tekemistään maakaupoista on arvoitus. Joka tapauksessa he olisivat saaneet lähes kaksi miljoonaa markkaa voittoa jo pelkästään siitä, että olisivat myyneet TERMIIKIN alennuksella saamat maat edelleen normaaliin hintaan. Ja tämä voitto olisi ollut täysin laillista. Sen sijaan jos ostajana olisi ollut DDT-Invest, ja maiden hinta tavanomaiseen tapaan kaksinkertainen normaaliin verrattuna, voittoa olisi tullutkin jo yli 5,2 miljoonaa markkaa (Korstosen Terniikille yhteensä 1,8 miljoonalla markalla kauppaamista Harjasteen ja konkurssipesän omistamista tiloista on myöhemmin uudelleen myytäessä saatu n. 3,5 miljoonaa markkaa). Vastaavalla hintasuhteella FAKTAPADON kaupat olisivat tuottaneet voittoa 6,8 miljoonaa markkaa, eli yhteensä Säästöpankilta olisi näin kaapattu 12 miljoonaa markkaa.


Mikä on Korstosen rooli?

Jos joku SKOPissa olisi hyötynyt maiden myynnistä FAKTAPATO Oy:lle ja TERMIIKKI Oy:lle, sen on ilmeisesti täytynyt olla Markku Korstonen. Muuten ei liene selitettävissä hänen epätoivoinen tarpeensa kauppojen aikaansaamiseen ja toisaalta hänen yllättävän voimakas suuttumuksensa ja hermostumisensa kauppojen epäonnistuttua? Kun pankkimiehestä on kyse, hyödyn laatuakaan ei liene vaikea arvata.

12 miljoonaa markkaa on summa, josta pystytään maksamaan varsin tuntuva provisio kaupan järjestäjälle. Ja mitä oleellisempi osa kaupan toteutumisesta on järjestäjän ansiota, sitä suuremman provision hän voi vaatia.

Jos oletetaan, että Korstonen on ollut täydellisesti Mattilan ja Harjalan juonessa mukana, hänen tunnelmansa torstaina syyskuun 7. päivänä voi varsin hyvin kuvitella. Ensin on suurella vaivalla tehty pankille hyvin kalliiksi tullut konkurssi, jonka seurauksena Harjasteiden maat on saatu Korstosen ulottuville. Sen jälkeen on kuukausien ajan valmisteltu suuria maakauppoja mm. taipalsaarelaisten pankinjohtajien kanssa. Kauppoja, jotka eri teitä ilmeisesti olisivat tuoneet mittavat henkilökohtaiset provisiot Korstoselle. Yhtäkkiä ilmaantuu ongelmia, jotka pakottavat nopeuttamaan kaupantekoa. Kaikki voidaan kuitenkin vielä pelastaa, jos Lauri Harjasteelta onnistutaan välittömästi saamaan allekirjoitukset kauppakirjoihin.

Lauri Harjaste kutsutaan pankkiin allekirjoittamaan papereita. Yllättäen hän ei suostukaan panemaan nimiään kauppakirjoihin, vaan pyytää lykkäystä asiaan mm. veroselvitysten tekemistä varten. Tällaista lykkäystä Korstonen ei kuitenkaan voi antaa, sillä se merkitsisi kauppojen kaatumista. Siispä koko huolella laadittu suunnitelma maakaupoista ja miljoonaluokan henkilökohtaisista provisioista kaatuu kuin korttitalo. Korstonen suuntaa raivonsa ensiksi Arvo Kankuriin, pankinjohtajaluopioon jonka hän uskoo olevan epäonnistumisensa taustalla. Sitten hän suuntaa kostonsa Henry Harjasteeseen alkaen häätää häntä Hoviniemestä. Tämän jälkeen hän ottaa Lauri Harjasteen vihansa kohteeksi alkaen uhata häntä Puistoniemen menettämisellä.

Sen, että oli tietoinen Harjalan ja Mattilan todellisista rooleista kaupanteossa, Korstonen tuli vahingossa paljastaneeksi Lauri Harjasteelle. Harjaste tapasi mielenmalttinsa jo takaisin saaneen mutta yhä varsin hermostuneen Korstosen kaupantekotilaisuutta seuranneena aamuna. Harjaste selitteli hänelle tällöin syitään allekirjoituksista kieltäytymiseensä ja mainitsi mm. haluavansa lunastaa eräällä myytävistä maista sijainneen kesämökkinsä itselleen. Korstonen tokaisi tällöin ilmeisesti osittain vahingossa, että ei kauppoja tällaisten asioiden vuoksi tarvitse siirtää, sillä Mattilahan tässä on ostajana. Mökkikysymyksestä voisi siis sopia jälkeenpäinkin.

Korstosen maininta Mattilasta ostajana tuntui tuossa vaiheessa käsittämättömältä, mutta muutaman viikon kuluttua lausahduksen voi jo nähdä aivan uudessa valossa.


Radio-ohjelma

Masentuneena ja syvästi loukkaantuneena Hoviniemestä häätönsä johdosta Henry Harjaste päätti ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin SKOPia ja ennen kaikkea Markku Korstosta kohtaan. Hän katsoi, että oli perääntynyt niin pitkälle kuin mahdollista, ja lopputuloksena oli ollut pahin mahdollinen. Nyt, kun Harjasteella ei enää oikeastaan ollut mitään menetettävää, hän päätti muuttaa toimintalinjaansa peräytymisestä vastaan taistelemiseksi. Niinpä hän siis välittömästi kotoa karkottamisensa jälkeen ryhtyi tekemään radio-ohjelmaa, joka käsitteli Ahokkalan Saha Oy:n konkurssia kaikkine kuvioineen ja seuraamuksineen.

Henry Harjaste kuunteli läpi kymmeniä tunteja kaseteilla olevia nauhoituksia ja teki niistä muistiinpanoja. Korstosen, Luopion, Rossin ja Ruttosen äänet ja vahingoniloiset vitsit alkoivat tulla liiankin tutuiksi nauhoja kuunnellessa. Vasta nyt konkurssin koko kuva alkoi paljastua Henry Harjasteelle. Hän ei ollut aikaisemmin kuunnellut kuin joitakin satunnaisesti valittuja nauhoituksia.

Myöhäisinä yön tunteina, syyskuun 26. päivän juuri alettua, Henry Harjaste sai vihdoin valmiiksi jonkinlaisen raakakopion radio-ohjelmastaan. Sitä oli vielä tarkoitus parantaa ja kehitellä ennen sen esittämistä radiossa. Harjaste kuitenkin lähetti malliksi yhden kasetillisen ohjelmastaan Markku Korstoselle. Saatteena olevassa kirjeessä hän ilmoitti esittävänsä ohjelman keskiviikkona 4. lokakuuta tai minä tahansa ajankohtana tuon mainitun päivän jälkeen.

Seuraavassa on joitakin otteita Henry Harjasteen kirjeestä:

"Teen etukäteen mainostetun paikallisradio-ohjelman teemana: Kulissien takaa. Taipalsaarelaisia kiinnostaa varmasti kuulla pankin miesten omakohtaiset kommentit siitä, mitä Taipalsaari ja sen työpaikat heille todellisuudessa merkitsevät. Kiinnostuneena kuuntelee moni varmaan myös Rossin ja teidän kaavailemaa hanketta minun potkimisestani Esko Karjalaisen avulla pois kunnan palveluksesta. Sanoisin jopa, että se järkyttää monia, sillä tietämäni mukaan, ja sydämellisistä läksiäisistäkin päätelleen, olin varsin suosittu työntekijä kunnan sosiaalitoimistossa (minua ei pidetty hulluna, vaikka kunnanjohtaja minut sellaiseksi eräässä nauhoituksessa leimaa).
Ohjelma paljastaa myös sen, kuinka te röyhkeästi käytitte hyväksenne hölösuuksi mainitsemaanne Esko Karjalaista omana sätkynukkenanne, milloin painostamaan sahan työntekijöitä suostumaan palkkatarjoukseenne, milloin painostamaan minua, milloin estämään puolueettomien pesänhoitajien pääsyn pesän valvojiksi jne.

Sahan työntekijöitä erityisesti kiinnostanevat kevään palkka neuvottelujen kulissien takaiset asiat ja puheet. Osoitan moraalittomaksi sen, että te kiivailitte muutamista kymmenistä tuhansista markoista, joita työttömyyskortistoon ajetut ja elämästään ja perheistään huolta kantavat työntekijät vaativat, samaan aikaan kun te hummailitte vastaavia summia muutamassa illassa Valtionhotellissa, Vaakunassa, Scandicissa, Cumuluksessa... ja mitä niitä olikaan.

Työntekijöitä uuteen yhtiöön keväällä valittaessa esitettiin monesta varsin suorasukaisia kommentteja. Sahalla kaikkein pisimpään työskennellyttä ja kortistoon ajettua Kosti Janikkaa mm. kiinnostanee kuulla, kun Visa Rossi luonnehtii häntä sahan tyhmimmäksi mieheksi. Kaikki tämä, sekä vastaavat suorasukaiset luonnehdinnat muista työntekijöistä, tulevat luonnollisesti radio-ohjelmaan (suoraan sanoen kuulostaa aivan karjahuutokaupalta, ei ihmisistä puhumiselta).

Ohjelma sisältää lisäksi valittuja paloja isääni Lauri Harjasteeseen ja perheeseemme kohdistuneesta pilkasta ja ivasta konkurssin vihdoin tapahduttua. Pelkkää vahingoniloista ivanaurua nauhoillani on kymmeniä minuutteja, joten aineistoa riittää.

Kaikkiaankin radio-ohjelma on kuin Dallasia tai Dynastiaa parhaimmillaan. Se tulee olemaan suuri menestys ja aiheuttamaan kohua jo ennestäänkin pankkiasioiden (Mattila, Harjala jne.) vuoksi kihisevällä paikkakunnalla."

Harjasteen kirje kertoi ohjelman sisältävän monia muitakin paljastuksia kuin edellä mainitut. Ohjelmassa tultaisiin esittämään pesänhoitajien suosineen SKOPia muiden velkojien kustannuksella. Siinä mainittaisiin Ruttosen sahadynastiakaavailuista, siinä viitattaisiin Kettulankosken sahapaloon, siinä esitettäisiin Korstosen kaksinaamaisuus Lauri Harjasteen maakysymyksissä, siinä selostettaisiin Rossin juonittelu jne.

Syksyn 1989 äärimmäisen jännittynyttä ilmapiiriä kuvastanee se, että kirjeensä lopussa Henry Harjaste ilmoitti järjestäneensä asiat siten, että jos hänelle tapahtuu jotakin, nauhoitusten paljastumisprosessi käynnistyy automaattisesti muiden toimesta. Nauhoitteet olisivat lisäksi sellaisessa paikassa, että niitä olisi mahdotonta löytää sen enempää laillisin kuin laittominkaan kotietsinnöin. Oleellisimmista olisi lisäksi olemassa varmuuskopiot.
Henry Harjaste oli lyhyen ajan kuluessa kokenut pankin toimesta jo niin monta järkyttävää asiaa, että hän ei epäröinyt mitä tahansa voivan tapahtua seuraavaksi.


Korstosen lapsiuhrit

Markku Korstonen ei sentään lähettänyt tappajia paikalle. Sensijaan hän lähetti osan ohjelmakasetin liitteenä olleesta kirjeestä Lauri Harjasteelle ilmoittaen samalla antavansa asian Taipalsaaren nimismiehen hoidettavaksi. Jonkin ajan kuluttua komisario Kanninen soittikin Taipalsaaren poliisiasemalta Lauri Harjastelle ja kutsui hänet keskustelemaan kanssaan. Hän oli saanut Korstosen terveiset, ja hän toivoi Lauri Harjasteen taivuttelevan poikansa luopumaan ohjelman lähettämisestä radiossa, tai muuten radion toimilupa vaarantuisi.

Henry Harjaste pohdiskeli toimiluvan menettämisen mahdollisuutta ja päätti olla ainakin toistaiseksi lähettämättä ohjelmaa radiossa. Markku Korstonen tai muutkaan SKOPin miehet eivät kuitenkaan tienneet tästä päätöksestä.


Korstosen vastaisku

Keskiviikkona 4. lokakuuta Taipalradion studiolle saapui toimittaja Leena Syväoja. Henry Harjaste itse oli tuolloin Joutsenossa ja kuunteli Taipalradiota autoradiolla. Kun ohjelma ei määräaikana alkanut, soitti hän Syväojalle ja kysyi, missä oli vika. Syväoja kertoi, että asemalla ei ollut lainkaan sähköjä. Henry Harjaste oivalsi heti yhteyden kirjeensä päivämäärän 4.10. ja sattuneen sähkökatkoksen välillä. Hän soitti Ilta-Sanomiin ja kertoi tilanteen. Toimittajalle hän kuitenkin paljasti, että oli jo luopunut kohuohjelman lähettämisestä ennen sähkökatkon ilmaantumista. Toimittaja itse ehdotti, että tätä ei mainittaisi lehtijutussa, koska eihän SKOP ollut tietoinen Harjasteen päätöksestä.

Entä sähkökatko? Mistä se johtui? Sähkömittarin asennustöistäkö, niin kuin Ossi Ruttonen julkisuudessa ilmoitti?

Studion kellariin todella asennettiin sähkömittari. Mittarin asentaminen kesti noin tunnin, josta ajasta sähköjen on välttämättä oltava katkaistuna vain johtojen kytkemisen ajan eli muutamia minuutteja.

Sähköt studiolta katkaistiin keskiviikkona 4.10. jonkin aikaa ennen Taipalradion ohjelman aiottua aloittamista. Kyseisenä päivänä tai edes sitä seuraavana päivänä ei kuitenkaan tehty minkäänlaisia mittari- tai muitakaan asennuksia kyseiseen sähkölinjaan. Sähkömittari asennettiin vasta perjantaina 6.10. ja silloin sähköt olivat normaalin käytännön mukaisesti poikki vain työn suorittamisen ajan.

Keskiviikkona 4.10. alkanut ja torstaina 5.10. päättynyt Taipalradion lähetyksen estänyt sähkökatko ei siis johtunut sähkömittarin asentamisesta. Mistä se aiheutui, sen päätelköön jokainen lukija itse.


Toimittajat kiinnostuvat

Kun Taipalradion sähkökatkoa käsittelevä uutinen oli ollut Ilta-Sanomissa, kiinnostuivat monien muidenkin tiedotusvälineiden edustajat tapahtumasta, ja niinpä päätoimittaja Henry Harjaste seuraavina päivinä sai vastata moneen asiaa koskevaan puheluun. Tomittajien kanssa käydyissä keskusteluissa Harjasteelle selvisi, että tiedotusvälineiden kiinnostus TERMIIKKI Oy:tä kohtaan oli suuri. Eräät toimittajat olivat jäljittäneet TERMIIKIN ympärille suoranaisen hämärämiesten ketjun, johon kuului konkurssihuijareita, taidehuijareita, maahuijareita, kiinteistöhuijareita, pankkihuijareita jne. Vetipä joku langat aina kohuliikemies Fryktmaniin asti, jolla tietenkään ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Yleinen ihmettelyn aihe näytti olevan se, miksi taipalsaarelaiset säästöpankin johtajat näyttivät ainakin aluksi selviävän tekosistaan ilman oikeudellisia seuraamuksia. Pohdittiin, tiesivätkö he ehkä liikaa, jonka vuoksi mitään syytteitä heitä vastaan ei uskallettu nostaa.